Helmikuun 15. päivänä astuin
armeijan harmaisiin. Ennen armeijan menoa pyysin äitiäni leikkaamaan hiukseni lyhyiksi.
Hän oli ollut nuoruudessaan parturi ja leikkasi myös kaikkien sukulaismiesten
hiukset. Ilmoittautuessani komppanian vääpelille hän totesi, että kyllä on siistit
hiukset, lyhyimmät mitä hän oli sen päivän aikana nähnyt. Olihan se kokemus, kymmenen hengen karussa tuvassa
muhkuraisella sängyllä, pois äidin helmoista miesten kouluun. Tuli siinä aluksi
äitiäkin ikävä.
Alokasaika viestikomppaniassa
meni nopeasti ja opimme paljon uutta lyhyessä ajassa. Ikimuistoisimman syntymäpäivän vietin Hiukkavaaran metsissä. Päiväohjelma
jäi katsomatta lähtiessämme ampumaradalle -20°C pakkasessa.
Koko päivä meni ampuessa ja palellessa. Sain ammunnasta valiot ja kolme vuorokautta kuntoisuuslomaa.
Illan lähetessä oletin meidän
lähtevän takaisin kasarmille päästäkseni juhlistamaan syntymäpäivää
sotilaskotiin. Yllätyksenä minulle iltaruoka tuotiin ampumaradalle jonka
nautittuamme lähdimme jotokselle. Vietimme yön telttamajoituksessa hälytysten
katkaistessa yöunemme. Hangen päälle havuja ja alkeellinen telttapatja,
peitteenä mantteli. Kyllä paleli kun en ollut varannut mukaan lisävarusteita.
Päästessämme sitten kasarmin lämpöön ja omaan tupaan tuntui muhkurainen
sänkykin ruhtinaallisen hyvältä.
Ryhmämme voitti lähes kaikki
kilpailut. Alokasaikana tupa Petsamo.
|
Oloni
huononi kuumeen kohotessa. Hoipertelin 200 metrin matkan sairatuvalle, kerran piti levähtää lumipenkalla. Komppaniasta piti palata hakemaan jotain papereita ja mennen tullen huilasin puolessa välissä, niin heikoksi oli kuume vetänyt. Aamulla minut siirrettiin Sotilassairaalaan (SS1) keuhkoputken tulehduksen
vuoksi. Tervehdyttyäni kunto oli tippunut ja aiemmin kevyesti selvitettyjen
tehtävien suorittaminen oli työlästä. Hiljalleen kunto koheni ja palvelu alkoi
taas sujua.
Monta vuotta
koulukiusattuna olleena tilanne oli minulle ennen kokematon. Olin ensimmäistä kertaa
ikäisteni joukossa tasavertaisena ryhmään kuluvana enkä kiusattuna pohjasakkana.
Olimme
taisteluharjoituksissa yliluutnantti Palon komennuksessa. Taas kerran meidän
piti heittäytyä selälleen ja tulittaa kuviteltua helikopteria joka
tuhoutuessaan kaatoi kasarmin korkean radiomaston. Myöhemmin muodossa
marssiessamme kuiskasin edessä olevalle, että moneskohan kerta se oli kun tuo
masto kaatui. Palo oli suhteellisen kaukana ja kuitenkin hetken kuluttua tivasi,
että mitä arvostelin hänen komentojaan? En muistanut enää sutkautustani. Hän
käski ilmoittautua ruokailun jälkeen toimistossaan. Toimistossa yliluutnantti Palo
puhutteli minua vakavaan sävyyn, komentaen lopulta ilmoittautumaan kirjurille
vapaaehtoisena viikonlopun hälytys- ja viestiryhmään. Kirjuri laittoikin minut
vartioon, joka oli paljon ikävämpi tehtävä kuin vain valmiustilassa olevassa
ryhmässä olisi ollut. Olisipa pitänyt osata pitää suunsa kiinni!
Viestikomppanian helmikuun
saapumiserä 1972
|
Joukkueemme
johtaja yliluutnantti Palo oli vaativa ja kova kouluttaja. Sulkeisissa hän
näytti kuinka aseen hihnan täytyy paukkua eteen viennissä. Välillä kaikui komento,
katolle POISTU! Jäimme ihmettelemään käskyä jolloin Palo huusi, että jätättekö te
noudattamatta esimiehenne käskyn? Osa porukasta pääsi lähes katolle joukkueenjohtajan
komentaessa JOUKKUE! Viestikomppanian
takana oli tie jota myöten Palo käveli ja me poistuimme tienvieri näreikössä
milloin mihinkin suuntaan vyötärölle asti ulottuvassa hangessa. Muut eivät siinä
juosseet kuin meidän joukkue. Lopulta olimme tallanneet sen tasaiseksi kuin
paraatikentän. Alakerran kiväärikomppanian varusmiehet kauhistelivat
sulkeisiemme rajuutta, kuulemma heillä olivat huomattavasti helpommat. Yliluutnatti Palo noudatti laskuvarjojääkärikoulutuksessa saamiaan oppeja meitä kouluttaessaan!
Armeijan
johtamiskoulutusta on moitittu vanhanaikaiseksi. Mutta, missä muualla joutuu joukkojen
eteen harjoittelemaan johtamaan pienempää tai isompaa ryhmää joskus myös paineen
alaisena kuin varusmies aliupseerina tai
upseerina. Tällaista käytännön harjoitusta et saa muualta. Näin jälkeenpäin ajatellen
se pitempi "lusiminen" olisi ollut lopulta lyhyt aika elämästä, kuitenkin
siitä olisi ollut suuri hyöty tulevaisuudessa.
Nukuin valinnan
jälkeisellä iltalomalla "ponniin" ja palasin myöhästyneenä kasarmille.
Siitä päivystävänupseerin puhutteluun ja rangaistusta odottamaan. Taisi
kirjurin tehtävä mennä ohi! Jututin silloista kirjuria, hän kertoi komppanianpäällikön
todenneen esikuntaan, että hän hoitaa rangaistuksen komppanian sisällä, koska viestimiehillä oli ollut paljon rikkomuksia.
Odotin
pelonsekaisin tunnelmin rangaistukseni tapaa ja määrää. Sitä ei kuitenkaan
koskaan tullut ja siirryin lopulta toimistotöihin.
Kirjurin
tehtävä oli todella opettavainen. Työt piti tehdä itsenäisesti. Kansalaiskoulun
liikelinjalla opitut alkeet jalostuivat aivan uudelle tasolle puolen vuoden intensiivisessä
yhteiselossa kirjoituskoneen kanssa. Kymmensormi-järjestelmän hallinnasta on
ollut suuri apu myös myöhemmissä tehtävissä.
Kaikki
varusmiehet kunnioittivat kirjuria paitsi yksi aliupseeri, joka tuli toimistoon
kukkoilemaan. Komppanianvääpeli oli todennut aiemmin, ettei ketään ulkopuolista
saa päästää sinne hänen poissa ollessa. Tämä aliupseeri ei kuitenkaan uskonut,
joten kerroin tapahtumasta esimiehelleni joka totesi, että jos sellaista vielä
tapahtuu on häntä informoitava siitä välittömästi. Sama kaveri tuli taas
pullistelemaan ja käskin välittömästi häntä poistumaan. Hän tiuskaisi, ettei
minulla ole mitään oikeutta määrätä ylempiarvoista, jolloin rinnuksista kiinni tarttuen
heitin hänet ulos. Alikersantti vaahtosi ulkopuolella, ettei tämä jää tähän.
Totesin, että voit mennä aivan vapaasti valittamaan, mutta toiseksi jäät. Ei
valittanut eikä hyppinyt enää silmille. Loppujenlopuksi kirjuri oli aika iso
kiho!
Komppanianpäällikkö oli
sotaharjoitusten kuljetuspäällikkönä ja pyysi kirjoittamaan puhtaaksi laatimansa
kuljetussuunnitelmat joihin liittyi sekä tekstiä että havainnollistavia
piirustuksia. Hän lupasi työstä ylimääräisen loman. Silloin ei ollut
kopiokoneita, ainoastaan kalkeeripaperia (hiilipaperia). Paperi - kalkeeri - paperi - kalkeeri - paperi
niin paksusti, että alimmaiseenkin tuli vielä tekstiä. Kirjoituskonetta piti
hakata voimalla ja tein pitkiä päiviä saadakseni tehtävän valmiiksi määrättynä
ajankohtana. Päällikkö oli tyytyväinen loppu tulokseen.
Myöhemmin tein useita
loma-anomuksia kyseisestä tehtävästä, mutta komppanianvääpeli veti ne aina
pois todeten päällikön olevan huonolla tuulella. Sitten eräänä torstaina
komppanianvääpeli tuli luokseni todeten, että Pökkä on tämän viikonlopun
Pääesikunnassa Helsingissä. Lähde lomalle, eikä sitä tarvitse merkitä mihinkään
hänen ollessa valvojana ja tule sitten sunnuntaina takaisin komppaniaan.
Tietysti lähdin innoissani lomalle. Tajusin vasta myöhemmin, että olin
puntiksella komppanianvääpelin luvalla. Jos olisin kärähtänyt, olisiko sanani painanut
tässä asiassa mitään? Todennäköisesti ei!
Myöhästyin toisen kerran
iltalomalta ja ajatin taksin päivystävänupseerin toimiston eteen. PU oli
nukkumassa ja apupäivystäjän mukaan PU:n ollessa hereillä olisin joutunut taksiepisodin
vuoksi suoraa päätä putkaan. Kerroin vuolaasti myöhästymiseni syistä. "Apupässi"
kävi jututtamassa PU:ta ja palattuaan hän kehotti palaamaan komppaniaan. Tämän jälkeen päivänpostia esikunnasta hakiessa
odotin kauhusta jäykkänä ilmoitusta viestimiehen myöhästymisestä. Ihme kyllä, pääsin
tästäkin tilanteesta kuin koira veräjästä. Mutta meni pitkään, että ollessani lomalla
nukkumassa hyppäsin usein säikähtäneenä ylös peläten olevani myöhässä!
Prikaatinkomentaja oli joutunut
puuttumaan ruokailuun menevän ryhmämme epäsotilaalliseen käytökseen.
Komppanianpäällikkö oli saanut tästä tiedon ja kysyi mitä siellä oikein
tapahtui. Koska en ollut paikalla vaan munkkikahvilla täytyi minun sepittää kavereilta
kuulemastani uskottava tarina. Siitä seurasi meille kaikille kulttuurillinen
ilta perunateatterissa. Silloin ennen perunat piti vielä kuoria, ne eivät
tulleet valmiiksi kuorittuina eineksinä kuten nykyään.
Muille piti näyttä lusmuilemalla mitä
uskaltaa. En mennyt koskaan aamupalalle vaan punkan alle nukkumaan. Aamu- ja
iltapäivällä kävin munkkikahvilla, mutta en päiväruokailussa. Iltaruokailusta
kirjoitin itselleni joka päivälle ruokailuvapaata ja pyöräilin varus-, ilta-
ja viikonloppulomille 7 kilometrin matkan kotiin. Äidin tekemä ruoka maistui
munkkiaamiaisen ja -lounaan jälkeen. Ei toki armeijan ruoissa mitään vikaa ollut,
mutta sitä piti vain kapinoida ja näytellä kavereille kovista. Nuoruuden
typeryyttähän se oli.
Viikonloppulomia anoessani komppanianpäällikkö
totesi, että sinä se sitten olet jatkuvasti lomilla, pitäisi noita
toimistotöitäkin tehdä ja jättää nuo naishommat vähemmälle. Mitään moitteita
työtäni kohtaan ei ollut, sillä tein
vaaditut tehtävät viipymättä.
Myöhemmin kuulin
komppanianpäällikön kuiskaavan vääpelille tulevansa illalla yllätystarkastukselle.
Kirjoitin viikko-ohjelmaa ja jätin viikonlopun kirjoittamatta ja laitoin sen
työpöydänlaatikkoon. Lähdin varuslomalle normaalisti palveluksen loputtua, mutta
palasin jo puoli yhdeksältä. Vaihdoin työvaatteet, menin toimistoon, laitoin
viikko-ohjelman kirjoituskoneeseen ja aloin kirjoittamaan. Hetken kuluttua
komppanianpäällikön käsi laskeutui olkapäälleni ja hän totesi tyytyväisenä,
että eiköhän tämä jo riitä tältä päivältä.
Varusmiespalvelun loppuvaiheessa
meillä oli kuntotestinä 15 minuutin juoksu ja olisin ollut viestikomppania
kolmanneksi paras, mutta muutama kaveri huilasi useita kierroksia tykkihallissa
sitä kiertäessämme saaden viekkaudella ja vääryydellä paremman tuloksen. Komppanianvääpeli
totesi tulokset nähtyään, että olin kovakuntoisin kirjuri mitä viestikomppaniassa
oli ollut. Sain sotilaspassiini hyvät arvostelut ja korotuksen korpraaliksi.
Kotiuduttuani siviilielämä ei ollutkaan niin upeaa kuin olin kuvitellut vaan arkiset huolet ja ahdistus iskivät tajuntaan. Taas piti löytää töitä ja taloudelliset huolet alkoivat painaa päälle. Voi vain kuvitella millaista sodan kokeneilla oli palata rintamalta rakentamaan sodan runtelemaa Suomea, kun pelkästään kahdeksan kuukautta aiheutti jo tällaisia tuntemuksia. Nostan hattua näille veteraaneille joista usea on jo poistunut keskuudestamme, heidän ansiostaan meillä on näin hyvät oltavat.
Miksi
emme kestäisi lyhyttä varusmiespalvelua, kun isämme ja isoisämme taistelivat viisikin
vuotta jatkuvassa pelossa selviääkö seuraavaan päivään hengissä. Heillä oli tehtäviä
joista kotiin paluu ei ollut lainkaan varmaa. Miten sellaisesta voi selvitä selväpäisenä?
Isäni joutui käymään useamman kaukopartioreissun vihollisen linjojen takana. Onneksi
hän selvisi sodasta hengissä hämmästyttävän tasapainoisena. Isäni oli niitä ihmisiä
jotka eivät kehuneet saavutuksillaan ja teoillaan, sillä he tiesivät mihin he tarvittaessa
pystyivät. He eivät olleet suuna päänä hillumassa etunenässä, mutta silloin kun
tarvittiin he astuivat rohkeasti esiin auttamaan muita. Älkäämme
tuhlatko ja tuhotko heidän perintöään!