Katseluvinkkejä elokuvista kiinnostuneille!

Lost in translation - todella kaunis elokuva ihmisistä, yksinäisyydestä, tunteista, hetkistä… ! Mahtavat näyttelijäsuoritukset molemmilta pääosissa olevilta. Nuoresta iästä huolimatta Scarlett Johanssonin tulkinta on kypsä ja herkkävireisen luonnollinen. Bill Murray vanhana jääränä on mielestäni ylivoimaisesti parasta Murrayta. En ole pitänyt Billin maneereista, mutta Lost in translationissa suoritus oli upea ja koskettavan luonteva. 

Cinema Paradiso - huikea kuvaus elokuvasta ja sen vaikutuksesta ihmisiin, ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva.

Eila - huippuelokuva suomalaisista. Varsinkin Sari Mällisen suoritus on seuraamisen arvoista, siinä ei ole jäljellä mitään Turkan opettamia maneereita.

Godfather, Kummisetä - oli ilmestyttyään kehuttu ja suosittu elokuva jollaisiin suhtauduin varauksella. Kävin katsomassa sen vasta joskus 70-luvun lopulla, elokuvan silloisen kierroksen viimeisessä näytöksessä. Sekin näytäntö oli täynnä ja lipunmyyjä totesi, että jos kelpaa niin ota tuosta tuoli käytävälle. Kelpasi se ja elokuva lipui ohi verkkokalvojeni niin, etten huomannut ajan kulumista enkä epämukavaa tuolia. Se oli vaikuttava kokemus yhteisöstä ja sen toiminnasta. Vasta autolle kävellessä huomasin penkin kovuuden veren syöksyessä puutuneeseen takamukseni.

Ilmestyskirja Nyt Redux, Apocalypse Now – elokuva jota ajanhammas ei ole syönyt. Kuvaus sodasta ja sen mielettömyydestä on todella koskettava ja järkyttävä, ties monennenko katsomiskerran jälkeen.

Jackie Brown – erinomaista Tarantinoa. Yhtenäinen ja kompakti paketti, jota voi katsoa uudelleen ja uudelleen. Myös pääparin pienieleinen romantiikka puree tällaiseen vanhaan jäärään.

Kahdeksan surmanluotia – Mikko Niskasen voimannäyttö ahdingosta johon ihminen voi joutua. Sen ymmärtää vasta kun sen katsoo.

A History of Violence - David Cronenberg on onnistunut 10+ arvosta. Kerronta, kuvaus, ohjaus, näyttelijätyö, koko kokonaisuus toimii erinomaisesti. Viggo Mortensenin esittämä Tom Stall oli pysäyttävän vakuuttava kaksoiselämän sisäisine demoneineen. Elokuvan väkivallan lyhyet hetket ovat veret seisauttavia purkauksia, mutta ei mitään mässäilyä. Elämän muutoksien ja tapahtumien vaikutukset perheeseen ja sen tulevaisuuteen on tuotu esille huikean koskettavasti.

Kuin raivo härkä, Raging Bull – Niron ja Scorsesen hieno mustavalkokuvaus nyrkkeilyn maailmasta. Ensi-illan aikoihin se upposi luihin ja ytimiin. Täytyy katsoa miltä se nykypäivänä vaikuttaa.

Leon – Renon, Bessonin ja Natalie Portamanin pelkistetty elokuva kertoo palkkamurhaajan ja orvon pikkutytön suhteesta. Se on kestänyt lukuisia katselukertoja.

Capote - seurasin naulittuna hillityn tyylikästä toteutusta. Tarinan koskettavuus vangitsi ja kietoi pauloihinsa. Äänitys oli aivan upea, hiljaisuutta sekä pieniä mitättömiä elämään kuuluvia ääniä. Musiikki ei tunkenut esiin vaan tuki tarinaa hienotunteisesti ja lähes huomaamattomasti. Käsikirjoitus sekä kokonaisuus pysyivät kasassa erinomaisesti. Näyttelijäsuoritukset olivat kauttaaltaan loistavia. Eritoten Philip Seymour Hoffman oli mykistäväv hyvä.

Mies vailla menneisyyttä – Akin tyylikäs elokuva. Miellyttävän ja unenomaisen ajaton ajankuva, kuin menneiltä ajoilta, mutta kuitenkaan ei. Pidin mukavan leppoisasta tavasta kertoa tarinaa

Rita Hayworth–avain pakoon, Shawshank Redemption – hieno kertomus syyttömänä vankilaan tuomitusta periksi antamattomasta miehestä joka oppii selviytymään kovassa seurassa muurien sisällä. Useampaan kertaan katsottu elokuva joka ei katselukerroista kulu.

Rooma - avoin kaupunki, Roma Citta Aperta – tämä on katsottu poikasena TV:stä, silloin se kosketti ja herätti huomaamaan sodan järjettömyyden. Syöpynyt muistin syövereihin ja uusintakatsominen olisi paikallaan.

Seitsemän, Se7en – hyvä sarjamurhaajaelokuva. Hieno kuvaus ja kokonaisuus vastenmielisestä aiheesta. En yleensä pidä tällaisista tarinoista, mutta tämä on katsomisen arvoinen.

Seitsemän samuraita, Shichinin no samurai – tuli 60-luvulla televisiosta niin myöhään etten saanut sitä katsoa. En arvostanut sitä, mutta jonkinlainen kipinä sinne jäi kytemään. Olin 70- ja 80-lukujen taitteessa lomailemassa veljeni luona Helsingissä ja kävin katsomassa sen Dianassa. Vanha mustavalkoinen elokuva, mutta kuinka se seisautti sydämeni ja vereni. Esimerkiksi kohtaus jossa tyttö ja poika kuhertelivat ja sen keskeytti rosvojoukon tulo, henkeni lähes salpautui! Kuinka pienieleisesti, koskettavasti ja tyylikkäästi se oli toteutettu. Kurosawan klassikko!

Shakaali vm. 1973, The Day of the Jackal – erinomainen jännäri palkkamurhaajan metsästämisestä. Ajankuva kohdallaan, kerronta etenee jouhevasti ilman päätöntä melskaamista.

Sukellusvene U-96, Das Boot – sotaelokuva saksalaisesta näkökulmasta. Kuinka lyhyessä ajassa sota vanhentaa nuoret miehet. Hienoa kerrontaa sukellusvenesodasta, tämä on sotaelokuvien aatelia.

Rautakolmonen, Bin-jpi - Kim Ki-dukin mestariteos. Hänen elokuviensa tapahtumattomuus ja puhumattomuus täyttävät kaikki aistit hienovireisyydellään ja moniselitteisyydellään. Kimin elokuvat herättävät haalenneet tunteet esiin ja kuvat hiipivät aivan iholle. Herkkää ja kaunista jossa kaikki toimii. Pääosan esittäjiin suorastaan uppoaa, tuntemaan samat tunteet kuin hekin ja paljon enemmän. Minimalistinen lähes mykkäelokuvan tasoinen dialogi ei haitannut lainkaan. Kaikki tuli selväksi ilman mesoamista.

Suuri gangsterisota, Once Upon a Time in America – kertomus ystävyydestä, nuoruudesta, varttumisesta, petoksesta ja vanhenemisesta. Tämä elokuva koskettaa. Niro on taas vedossa kuten muutkin näyttelijät, poislukien Elizabeth McGovern joka ei sopinut osaansa. Sergio Leonen huippu ohjaus ja Morriconen hivelevä musiikki. Pitkä elokuva palkitsee siihen paneutuneen.

Tuntematon sotilas vm.1955 – luin kirjan nuorena ja kävin sen jälkeen katsomassa elokuvan. Katsomiskokemus oli pettymys! Rokka? Eihän hänen tuollainen pitänyt olla! Taistelukohtaukset kökköjä. Myöhemmin katsottuna täytyi muuttaa mielipidettä, elokuvahan kertoo ihmisistä jotka ovat luuta ja lihaa! Sisältää aivan mahtavia ihmiskuvauksia. Elokuvasta löytää joka katsomiskerralla jotain uutta, eikä siihen kyllästy.

Tuulen viemää, Gone wiht the Wind – pidin elokuvaa lässyn lässynä ja akkojen juttuna. Kun sitten 90-luvun alussa rohkenin sen katsoa. Tarina ihmistä ja heidän välisistä suhteistaan todella kolahti. Pitkä elokuva piti minut pihdeissään loppuun saakka. Saclettin ja Rhettin suhteen kiemurat, huh huh. Tunsin Rhettin välittämisen, yrittämisen ja pettymykset luissa ja ytimissä.

Taistelu Algeriasta, La battablia di Algeri - realistista kerrontaa! Kultaisen leijonan voittaja vuodelta 1965 jonka kävin katsomassa jo nuorukaisena. Silloin elokuva ei sytyttänyt vaan tuntui liian ankealta räiskintään ja Hollywood tuotantoihin tottuneesta pojanklopista. Uudelleen katselussa hämmästyin mustavalkoisen elokuvan autenttisuudesta. Se ei ollut vanhentunut pätkääkään ja ymmärsi molemminpuolisen tuskan ja toivottomuuden. Henkilöt elivät ja hengittivät ja heidän mukanaan tunsi kaiken epätoivon sekä toivon vaihtelut. Morriconen musiikki naulasi tapahtumat seinään kuin kuusituumainen. Mustat pantterit ovat käyttäneet elokuvaa opetusvideona. Pentagonissa sitä on tutkittu, että he ymmärtäisivät arabeja. Hämmästyttävää, että Italialaisen Gillo Pontecorvon rohkea elokuva ilmestyi vain kolme vuotta Algerian itsenäistymisen jälkeen! Elokuvasta ei löydy moitittavaa! Henkilökuvat, joukkokohtaukset, kuvaus, musiikki, näyttelijät, ohjaus ja tarinan eteneminen ovat erinomaiset, ainoa pienenpieni miinus kielestä. 

Uhrilampaat, The Silence of the Lambs – hienosti kerrottu tarina karmivasta aiheesta. Elokuvassa on upeat näyttelijäsuoritukset, luistavan piinaava kerronta ja onnistunut kokonaisuus.

Vaarallinen romanssi, North by Northwest – hyvänmielen Hitchcock-elokuva joka sisältää legendaarisia kohtauksia! Lopussa hieno symbolinen junan syöksymien tunnelin sisään ;)

Vihan hedelmät, The Grapes of Wrath – karu kertomus 30-luvun lamasta ja siitä kuinka äidit nuo väkevät kaiken kestävät ja perheet kasassa pitävät. Miten on tänä päivänä?

            Bellevillen kolmoset, Les triplettes de Belleville - animaation juhlaa!

Cannesissa palkittu teos oli minulle täysin tuntematon. Alku oli mustavalkoista ja sekavan hektistä. Mutta se oli pohjustusta elokuvan myöhemmille vaiheille. Kun päästiin asiaan, se kolahti välittömästi! Hahmojen ja ympäristön esillepano, äänimaailma, olivat aivan mahtavaa. Välillä oli ehkä liiankin kovaa mummoenergiaa. Piirrostyö on kuin taidetta, jokainen viiva ja väri lämmittävät. Hahmot ja ympäristöt ovat paikoin karrikoidun liioiteltuja, paikoin kuin juuri sitä mitä ovat. Musiikki menee jalan alle ja äänimaailmassa on tilan tuntua. Elokuvan visuaalinen ilme on huikea ja se hivelee silmää! Bellevillen kolmoset on ehkä enemmän aikuisille suunnattu elämys! Niin ja koiran omistajat seuratkaa Brunon käyttäytymistä. 

Taking Chance, Sotilaan viimeinen matka - Yksinkertaisen kaunis elokuva surullisen koskettavasta aiheesta. Erittäin tyylikkäästi toteutettu pienimuotoinen tarina erään sotilaan viimeisestä matkasta. Erilainen elokuva sodan seurauksista. Todella suositeltava katsottava!

Inglourious Basterds, Kunniattomat paskiaiset - Christoph Waltz Hans Landana on erinomainen erilaisena natsina. Brad Pitt paskiaisten päällikkönä on myös mainio samoin kuten koko kunniaton sakki joka on vakuuttava toimissaan. Mahtavan upeita kohtauksia, hieno kuvaus, erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Ainoana moitteena voisi mainita hienoisen hajanaisuuden. Til Schweiger Hugo Stiglitzinä hiomassa veistään toi mieleeni isän kertomuksen sota-ajalta. Hänen joukko-osastoonsa oli tullut iso korsto, joka oli vain hionut puukkoaan tekemättä mitään muuta. Kaikki miehistöstä päällystöön olivat pelänneet häntä. Sitten isän hyvä kaveri oli hermostunut puukkojunkkariin ja iskenyt häntä tuolilla päähän. Jakkara oli mennyt säpäleiksi ja isän kaveri oli juossut karkuun henkensä edestä. Kaikki pelkäsivät, että nyt hänestä tuli vainaja. Toisin kävi, näistä kiistakumppaneista tuli sen jälkeen parhaat kaverit.

No Country for Old Men, Menetetty maa - pelkistetyn karski tarina! Coenin veljesten karua kerrontaa 80-luvusta. Mahtavia maisemia, erinomaisia näyttelijäsuorituksia ja äärimmäisen rujoa väkivaltaa. Javier Bardem on hyytävä tunteettomana tapajana ja hän on Oscarinsa ansainnut. Josh Brolinin esittämä hahmo on hiljaisella tavalla sympaattinen kaveri, joka pakenee armotonta tappajaa. Tommy Lee Jones on aina osansa sisäistänyt, kuten nytkin. Vanhana väsyneenä, mutta ammattitaitoisena sheriffinä hän hallitsee tehtävänsä pienieleisesti. Elokuva kantaa koko kestonsa. Lopetus tuntuu töksähtävältä ja täysin epäoikeudenmukaiselta, vaikka onko se elämä koskaan oikeudenmukaista?