Elämänura osa 5: 1974 Laman kaikuja asuntovelalliselle

Hankkija ja Pohjolan Kaapelin emalilankatehdas 1974

Alkusyksystä 1974 vähennettiin  porukkaa Lastenklinikan työmaalta ja taas tuli muutama päivä lomautusta ennen uutta työkohdetta. Sitten tuli siirto Hönttämäelle emalilankatehdasta rakentamaan. Sittemmin tilat olivat Nokian.

Heti alussa oli skismaa matkakorvauksista asentajien ja työnjohdon välillä. Taidettiin siinä muutama tunti istuakin ennen kuin ristiriita selvisi ja saimme voileipärahat ja kilometrikorvaukset.

Urakka eteni vauhdikkaasti. Normaalia rutiini hommaa. Välillä ylitöitä kiireisen aikataulun vuoksi. Muutama kaveri seikkaili humalassa viikonlopputöissä ja kauempaa komennettu asentaja oli saanut jostakin tippurin.

Oulu juoksun aikaan en voinut olla töissä viikonloppua joten jäin syyskuun viimeisenä perjantaina asentamaan yksin ruokasalin valaistusta. Valaisimet olivat kookkaita kolmiputkisia. Merkkasin valaisinlinjat kattoon ritsalangalla (värilanka). Nyt tarvittiin jo apua, sillä pelkät kädet ja pää eivät enää riittäneet. Kiilasin valaisimen laudasta tehdyllä T-mallisella tuella toisesta  päästä lastulevykattoon, samalla toisesta päästä päällä tukien pystyin kiinnittämään sen ruuveilla. Olihan se taistelua, mutta sain valaisimet paikoilleen puolenyön maissa ja sitten fillarilla kotiin.

Työnjohdon kanssa sattui yhteenotto mestarin tulessa kahvitauolla komentamaan asentajia töykeästi töihin. Kaverit hermostuivat siitä niin, että päätimme yhdessä lyödä perseet ketoon. Emme menneet töihin ennen kuin mestari pyytäisi anteeksi asiatonta käytöstään. Tunnin päästä asia selvisi ja työt jatkuivat.

Vedimme viikonlopputöinä suurvirtakaapeleita pääkeskukselle nokkamiehen peitellessä sähkökeskuksen jännitteisiä osia huolissaan, niihin tuli jännite suoraan muuntajalta. Ihmettelin miten hän noin säikkynä on, eihän minullekaan ollut käynyt kuinkaan vuonna 1971 vaikka kairasimme suoraan 20 kilovoltin syöttökaapeliin. Onneksi kaapelien veto onnistui ilman havereita.

Seuraavalla viikolla olimme hakemassa asennustarvikkeita toisesta tehdashallista, kun valot sammuivat ja syttyivät hetkeksi sammuen sitten kokonaan. Ihmettelimme miksi. Sitten selvisi syy.

Marjalan Pentti oli kytkemässä suurvirtakaapeleita. Kaapeleiden järjestys oli ensiarvoisen tärkeä, että niiden aiheuttamat magneettikentät kumoaisivat toisensa. Pentin varmistaessa kaapelien järjestystä keskuspäässä kytkemällä jännitteettömiin suurvirtakaapeleihin oikosulkulangan. Kytkentäkennojen alaosaan tuli syöttöjännite suoraan muuntajalta ja hänen käyttämänsä jompituslanka oli osunut jännitteisiin liittimiin aiheuttaen oikosulun. Valtavat valokaaret sytyttivät palamaan sekä lattian että kaapiston maalit.

Menimme myöhemmin tapahtuma paikalle. Siellä oli kuin pommin jäljiltä, kuten televisiouutisista nähdyt IRA:n iskut Belfastissa. Jotta tulipalo oli saatu taltutettua sinne oli täytynyt tyhjentää useampi jauhesammutin. Pentin punaisesta lippalakista ei löytynyt kuin suikaleita. Seinällä oli monen metrin korkeudessa sulaneita kupariroiskeita. Todella järkyttävää jälkeä!

Pentti kertoi poistuneensa oikosulkupaikalta kapeaa käytävää kaapiston ja seinän välissä. Sitten hän ylitti puolen metrin levyisen kaapelikanavan, alitti suoja-aidan ja ollessaan poistumisportaiden alapäässä kun Leväsuonmuuntoaseman maasulkurele yritti kytkeä jännitettä uudestaan jolloin oikosulku uusiutui.  Kova lenkkeilijä kun oli, hänen työkenkinään olivat lenkkarit. Legenda kertoo, että Pentin poistuessaan sähkötilasta Pohjolankaapelin käyttömiehet olivat nähneet hänen kipinöineen metallisiin ovenpieliin. Oliko Pentti saanut myös sähköiskun ja  varautunut vai oliko se pelkää kuvitelmaa?

Pentiltä paloivat kasvot ja kädet todella pahasti. Onneksi hän selvisi vielä työelämään. Vasta silloin tajusin mikä voima sähköllä on ja sen kuinka onnekas olin kesällä 1971. Sähköä kannattaa varoa ja kunnioittaa aina, sillä sitä ei näe, mutta sen tuntiessaan voi jo olla myöhäistä!

Syksyllä kävin viikon kertausharjoituksissa Hiukkavaaran metsissä. Tämä joukko oli ollut kasassa pitkään ja sen tarkoituksena oli Oulun suojeleminen tosipaikan tullen. Tehtäväni oli raskaan kranaatinheitinkomppanian tulenjohtojoukkueen viestiryhmässä. Koska ryhmään ei tullut aliupseeria minut nimettiin korpinjämieni vuoksi ryhmänjohtajaksi. Sanoin ryhmälle, etten tiedä näistä asioista mitään, joten hoitakaa hommat, minä voin kantaa tapsikeloja.

Ensimmäiset päivät telttamajoituksessa menivät loikoillessa. Seurasimme kauhuissamme kuinka kivääriporukan miehiä juoksetettiin sulkeisissa sekä pitkin soita jonne he olivat uupuneet niin että toisen joukkueen miehet olivat joutuneet hakemaan heidät. Sitten kävimme katsomassa kevyen krh:n ammuntoja joka ei ollut kovinkaan tarkkaa. Seuraavana päivänä oli meidän vuoro. Pojat antoivat suuntimat ja ensimmäisestä laukauksesta lähtien kaikki osuivat. Pari sirpaletta katkoivat oksia tulenjohtopaikan männyistä. Hienoa ja ammattimaista toimintaa.

Saimme pyörähtää panssarivaunun telaketjun edestä sen ajaessa kohti sekä kokeilla miltä tuntuu kun panssarivaunu ajaa päältä ja makaat telaketjujen välissä. Meitä myös kyyditettiin vaunun kannella. Teimme maihinnousuharjoituksia syöksyveneillä. Loppusodassa pyöräilimme Turkansaaren kohdalle jossa yövyimme ja teimme aamulla maihinnousun Oulujoen pohjoispuolelle. Kuolimme välittömästi joten toimimme sen jälkeen rennosti vaikka meitä kuinka komennettiin.

Kertausharjoitusten johtaja moitti ilmeisesti meistä johtuen osan porukasta käyttäytyneen kuin Rajamäen rykmentti (Seitsemästä veljeksestä). Johtaja totesi ryhmän pysyvä kasassa ja saavan taas kutsun harjoituksiin. Onneksi ei tullut kutsua 12 vuoteen. Varusteita luovuttaessa huomasin papereistani, että tehtäväkseni oli merkitty kirjuri joka oli sitten viivattu yli. Hieman harmitti, mutta sehän keikka oli jo ohi, mitäs siitä.

Tehtaan korjaamolle tuli käymään mies kyynärsauvoja käyttäen. Minulle kerrottiin tämän työntekijän järkyttävä kohtalo. Hän oli ollut katsomassa sukulaistaan OYS:ssa ja pois lähtiessään käynyt auton peräkontilla. Tällöin naisen ohjaama auto oli törmännyt tämän miehen autonperään sillä seurauksella että hänen jalkansa olivat jääneet puskureiden väliin. "Onneksi" siitä oli lyhyt matka  hoitoon jossa todettiin molempien säärien murtuneen. Jalat kipsattiin ja hän pääsi kotiin. Seuraavana aamuna mies ihmetteli varpaidensa outoa väriä. Sairaalassa selvisi karmea kohtalo, molemmissa jaloissa oli kuolio ja ne jouduttiin amputoimaan polven alapuolelta. Siinä hän nyt harjoitteli kävelemään uusilla proteeseillaan.

Halli valmistui kevättalvella 1975. Myöhemmin olen kuullut, että silloisen laman aikana ei ollut muita tapahtumia koko Suomessa kuin emalilankatehtaan vihkiäiset. Siksi myös tasavallanpresidentti Urho Kekkonen oli tullut juhlistamaan tilaisuutta. Propagandan mukaan "Urkki" oli rautaisessa kunnossa loikkien leveiden metsäojien yli. Kuitenkin hän oli tullessaan köpötellyt lyhyillä askelilla Oulunsalon-lentokentällä. Tehdaskierroksella adjutantti oli kulkenut hänen edellä huomautellen, että kynnys herra presidentti. Ei ollut "Urkki" enää entisessä vedossa.

Sähköliitto

Muutamassa Sähköliiton pikkujoulussa tuli käytyä ja tarjoilut olivat hyvät. Muistaakseni ravintolat olivat Merikoski, Tervahovi ja Albert. Albertissa hieman nyppi, kun Sähköliiton toimitsija tallensi tilaisuutta kaitafilmille. Kuvaaminen oli todella surkean näköistä ruiskumaalausta, kamera heilui kun hullun "se" mielettömän "siellä". Toivoin, että olisinpa itse päässyt ikuistamaan juhlatilaisuutta. Illan edetessä selvisi syy kuvaamisen epämääräisyyteen. Kuvaaja toikkaroi miestenhuoneesta tuhannen tupakeissa solmio oksennuksessa joka oli uinut ilmeisesti samassa paikassa mihin hän oli vetänyt laatat.

Lama, lomautus ja Toppilan sellutehdas 1975

Helmikuussa Hankkijan palveluksessa Pohjois-Suomessa oli liki 90 asentajaa. Huhtikuussa heistä oli töissä ainoastaan viisi sähkömiestä. Hankkija oletti saavansa Tornion terästehtaan asennusurakan, mutta se menikin ARE:lle. Minutkin lomautettiin helmikuussa.

Lomautus sattui aika kinkkiseen saumaan. Olimme tehneet asuntokaupat tammikuussa ja jouduin työttömäksi isot asuntovelat niskassa.

Olin kuukauden lomautettuna kunnes maaliskuussa 1975 työvoimatoimisto toimi ensimmäisen kerran urallani osoittaen töitä Toppila Oy:n massatehtaan kunnossapidossa. Kiertelin tehdasta vanhemman asentajan apuna. Siellä oli myös toinen nuori asentaja Hankkijalta. Kerran hän totesi, että oletko sinä huomannut erään vanhan asentajan työparin jatkuvia vierailuja verstaalla. En ollut nähnyt.

Myöhemmin olin parini kanssa voimalaitoksen ylätasolla jolloin tämä vanha asentaja tuli alemmantason sähkökotelolle korjauskeikalle. Hän aukaisi kotelon, tarkisteli sitä aikansa, penkoi sitten työkalupakkiaan ja todeten, ettei hänellä ole tarvittavia osia ja kehotti nuorempaa hakemaan ne verstaalta. Nuoremman asentajan poistuessa vanha asentaja suoritti pikaisesti korjaustoimet. Kun apulainen saapui takaisin tokaisi vanhus, että hän löysikin osat ja sai korjattua vian.

Mietin, että voiko tämä olla totta armon vuonna 1975! Seoslannoitetyömaalla nokkamies oli kertonut, että vanhat asentajat eivät näyttäneet nuoremmilleen kuinka asennukset tehdään eivätkä opastaneet muutenkaan. Luulin tämän olevan kaukaista historiaa, mutta ei sillä näin sen omin silmin. Kuinka onnellisessa asemassa olin ollut työkavereitteni suhteen. He olivat auttaneet ja opastaneet minua, joskus jopa kädestä pitäen.

Sitten minulle ilmoitettiin, että joutuisin myös päivystystehtäviin. Yhtiö hankkisi minulle lankapuhelimen ja päivystysvuorossa ollessani joutuisin olemaan kotona valmiustilassa saaden siitä pienen korvauksen. Hälytyksen tullessa täytyisi korjauskeikalle mennä välittömästi.

Voi ei! Minua alkoi pelottaa se, että joutuisin yksin remonttitöihin. Tähän asti olin ollut työmailla jossa nokkamies hoiti työhön ohjauksen ja siellä toimittiin pareittain. Olin epävarma selviäisinkö hälytyksistä yksin ja osaisinko hoitaa työni, jos tehtaalla ilmenisi jotain ongelmia.

Tämän vuoksi kuten myös matalan palkan vuoksi yritin löytää urakkatöitä. Sitten työkaveri Hankkijalta kertoi, että Vesionnisella tarvittaisiin miehiä OTK E-jakelun rakennustyömaalle.