sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Elämänura osa 7: 1976 Lama tyrmäsi lopulta



Hankkija ja Wilhelm Schauman sekä koivukuitulinja 1976

Meitä lähti neljä kaveria kohti Pietarsaarta. Ensin asuimme vanhassa ahtaassa talossa keskustan tuntumassa. Kaverit houkuttelivat kylille, mutta kun en lähtenyt eivät sitten muutkaan sinne lähteneet. Iltaisin luin ensimmäisen sydänsiirron tehneen Christian Barnardin elämänkertaa.

Sitten koittivat Pentin synttärit ja totesin, että nyt voisimme lähteä juhlistamaan hänen merkkipäiviään. Porukka oli aluksi vastahankaan, mutta sitten aloimme ottamaan kuppia. Meikäläisen piti näyttää, että kyllä minä osaan ottaa jos on tarvetta. Lopulta lähdimme ravintolaan ja perille päästyämme huomasin ottaneeni pari ryyppyä liikaa. Muistan kuin eilisen päivän kun laskeuduimme muutaman portaan salin puolelle ja päässäni alkoi karuselli kiihdyttää pikkuhiljaa vauhtiaan. Nyt piti saada toimintaa ja vähän äkkiä. Täytyi päästä tanssilattialle, ettei olo huonone, mutta juuri kun pääsimme pöytään tanssiorkesteri lähti tauolle. Ikävä kyllä en kestänyt sitä vaan minun piti poistua miestenhuoneen puolelle.

Aikani vatsaani tyhjennettyä palasin takaisin salin puolelle. Kulkureitillä pöytään oli aula jossa baaritiski ja aulan vasemmalla puolella televisio josta kaikki tuijottivat Montrealin olympiakisoja. Humalani taso oli ennen  kokematon, onneksi en ole  vastaavasta myöhemmin kärsinyt. Olo oli kuin merikapteenilla jonka laiva on tuuliajolla. Jalkani eivät totelleet vaikka pää käski, hoipertelin nolona pitkin seiniä kaiteen luo josta portaat johtivat salin puolelle. Siihen päästyäni "hissi" alkoi kivuta ylös karusellin päässäni kiihdyttäessä vauhtia. Ei muuta kuin takaisin pytylle. Tätä tapahtui pari kertaa. Aikaa kului korkeintaan pari tuntia, jonka jälkeen oloni palautui lähes normaaliksi. Palasin pöytään jossa eräs työkaverini oli ottanut tarpeeksi ja lähdin taluttamaan häntä kämpille. Olin kuin vesiselvä, kun raahasin kumppanini sänkyyn, sen jälkeen vetäydyin ansaitsemilleni yöunille. Tästä opin, että viina on viisasten juoma.

Myöhemmin muutimme lomakylään jossa oli mukava mökkimajoitus. Uusi koivukuitulinja piti saada käyntiin ja paiskimme hommia urakalla. Vedimme katolla paksuja syöttökaapeleita. Kiireessä hyppäsin vajaata metriä alemmalle tasolle kun jalassani kirpaisi. Nostin koipea ja siinä oli puolenmetrin mittainen kakkosnelosen pätkä. Astuin toisella jalalla lankunpätkän päälle ja tempaisin sen irti jalasta ja jatkoin töitä. Jonkun ajan kuluttua työkengässäni,  vanhassa lenkkarissa, alkoi lotista. Otin kengän pois ja se oli täynnä verta. Lähdin tehtaan ensiapuklinikalle josta passitus terveysasemalle. Sain tarvittavat rokotukset ja loppuviikon sairauslomaa. Takaisin tehtaalle odottamaan kyytiä Kokkolaan, että pääsisin kotiin. Penskana tuli useinkin astuttua naulaan, mutta tämänkertainen oli kyllä kivuliain. Kellon lähetessä ilta kahdeksaa jalka oli todella kipeä, jos se hipaisikin jotakin tuntui jalassa kuin sähköisku. Pääsin lopulta Kokkolan poikien kyydissä rautatieasemalle, junalla Ouluun josta klikkasin kotiin. Pelkkä sängynpeitto kävi kipeää, oli se ensimmäinen työtapaturmani vaan niin hiton kipeä. On typerää pihistellä työkengissä ja tehdä kahdeksan tuntia  töitä vanhat "ronttoset" jalassa. Kyllä jalkineisiin kannattaa panostaa, hyvä turvakengät ovat kaiken a ja o!

Jalka parani ja pääsin taas keikkatöihin ja iltaisin lenkille. Pentti oli kova lenkkeilemään ja päätin päihittää hänet syksyn 16 kilometrin Oulu-juoksussa. Pentti ei sillä kertaa osallistunutkaan, mutta minulla hölkkä meni aivan kohtuullisesti parin kuukauden treenillä. Silloin vielä Juha Väätäisen nostattama juoksu innostus oli voimissaan. Pitkin maakuntia oli hölkkä-kisoja joihin osallistui porukkaa pilvin pimein! Nykyään ne ovat kuihtuneet lähes kokonaan.

Lopulta kiireet loppuivat ja sitä myöten keikka kauniissa Pietarsaaressa päättyi. Läksiäiset vietettiin, mutta jälleen reissukaverit halusivat jäädä vielä yhdeksi yöksi. Minä lähdin kotiin vaikka kaverit yrittivät yhteishengen nimissä vielä houkutella jäämään. Sitten yksi kysyi, että sinunko tämä puolikas Kossupullon on, ota se matkaan. Hieman "hattuuntuneena" tokaisin, että juo sinä se tai kaada sitten maahan ja huiskutin lähtiessä.

Vesionninen ja Postipankin kirjauskeskus 1976

Onneksi ei tarvinnut kauaa kotona venyä kun jo uusi urakka alkoi ainoastaan kilometrin päästä kotoa. Taas vanha Hankkijan kööri oli kasassa. Olimme Kuivalan Sepon kanssa "taisteluparina". Naureskelin, että Lihavainen on kuiva mutta Kuivala ei ole, hän oli riski mies. Kerran hänen lapsensa ei ollut millään rauhoittua nukkumaan, oli vain itkenyt. Syynä oli se kun pikkukakkosen nukkumatti ei ollutkaan heittänyt sillä kertaa unihiekkaa!

Meillä oli mahtavat mestat, pitkiä suoria käytäviä joihin asensimme kaapelihyllyjä ja vedimme niille kaapeleita. Myös kaapelikouruja meni todella paljon suureen määrään toimistohuoneita. Todella helppoa ja nopeaa työskentelyä. Työnantajan kanssa tuli taistelua, kun he eivät olisi noudattaneet työehtosopimuksen mukaisia urakkahintoja. Lopulta pienen istumisen jälkeen pääsimme yhteisymmärrykseen.

Syksyllä kävin kiireapuna Citymarketin työmaalla Raksilassa. Kolmen marketin kompleksissa oli kova kilpailu siitä kuka ehtii avata ensimmäisenä, Eka-market, Prisma vai Citymarket. Kassoille täytyi saada sähköä ja huippuimurit katolla pyörimään. Siellä se Citymarket vieläkin seisoo Prisman vieressä. Ekamarkettia ei enää ole vaan sen paikalla on nyt 24 tunnin Sale. Niin ne vaan ajat muuttuvat.

Marraskuussa 1976 syntyi toinen poikani. Esikoisen synnytykseen en päässyt kun hän syntyi keisarileikkauksella. Vaikka valmennukset oli käyty jo kahdesti en päässyt toisenkaan synnytykseen kriittisellä hetkellä iskeneen flunssan vuoksi.

Keväällä 1977 huomasin mielenkiintoisen luonnonilmiön käydessäni ruokatunnilla lounastamassa kotona. Huonekaluliike Askon ja Iskun liput roikkuivat velttoina yhdentoista aikaan ruokatunnilla kotiin mennessä. Kun pyöräilin takaisin töihin kahdentoista kieppeillä liput sojottivat vaakasuorassa itää kohti. Maan lämmetessä ilmamassat nousivat ylöspäin imien korvausilmaa vielä jäässä olevalta mereltä. Ja tämä tapahtui lähes joka päivä.

Olin yhä ujo ja arka, pidin suuremmassa porukassa suuni kiinni ja kuuntelin. Mieleeni on kuitenkin syöpynyt se, kun kahvitauolla kaverit inttivät asiasta joka oli minulle täysin selvä. Kerroin kuinka se todellisuudessa on. Tällöin nokkamies totesi, että Hannu puhuu harvoin mutta asiaa! Kyllä se lämmitti mieltä ja lämmittää vieläkin.

Lopulta Hankkija antoi lopputilin kaikille lomauttamilleen asentajille. Sekin toivonkipinä sammui lopullisesti. Kaksi vuotta lomautettuna, jonka aikana oli ollut ainoastaan kaksi lyhyehköä komennuskeikkaa, Loviisaan ja Pietarsaareen.

Myös Postipankin kirjauskeskuksen työmaa alkoi hiljetä ja toukokuun lopulla sain Vesionniselta lopputilin ja lomarahat.

Kiersin kaikki asennusfirmat kysyen töitä ja niitä luvattiin kolmesta paikasta elokuussa lomien jälkeen.

Lama tyrmäsi lopullisesti 1977

Kesä meni turvallisella mielellä työttömyyspäivärahalla kituuttaen ja kesästä nauttien niin kuin työtön voi nauttia. Elokuussa iski karu arki, asennusliikkeet joihin oli sovittu töihin menosta ei niitä löytynytkään, kehotettiin vain kysymään kuukauden kuluttua uudestaan. Samoin kävi kaikissa kiertämissäni sähköalanyrityksissä. Työnhakukierroksen jälkeen olin täysin uupunut ja masentunut.

Pientä lohtua toi Vapun aattona aloitettu squash harrastus Ilkka Hoolin kanssa. Aloittelijalle sattui elokuussa vakavahko tapaturma pallon osuessa oikeaan silmään. Sairaalassa todettiin silmän etukammioon vuotaneen verta. Muutama vuorokausi pitkällään laput silmillä opetti arvostamaan näön tärkeyttä. Kotiutustarkastuksessa lääkäri kätteli ja sanoi, että onneksi olkoon olet toinen, ensimmäiseltä irtosi verkkokalvo. Monet moittivat harrastuksen kalleutta, mutta minusta puolituntia kerran viikossa oluttuopin hinnalla ei ollut kallista.

Tätä jatkui koko syksyn, talven ja kevään. Kerran kuussa kierros jonka tulos oli karu, nolla työpaikkaa. Kerta kerran jälkeen masennus syveni kohtuullisen suuren asuntolainan painaessa taakkana harteilla.

Kävin talven työväenopistossa harrastamassa taidetta. Öljyvärimaalausta ja piirtämistä, kerran viikossa molempia. Matti Mikkola oli opettajana ja ensimmäisellä tunnilla saatiin ohjeet harrastuksen vaatimien tarvikkeiden hankkimiseen. Toisella piirustustunnilla asettelin isoa paperia telineeseen ja katsoin aiemmin olleilta mallia kuinka piirustushiiltä pidetään kädessä. Etualalle tuli nainen istumaan tuolille, mutta en kiinnittänyt häneen huomiota ennen tunnin alkua. Kello yhdeksäntoista hän heitti kylpytakin pois päältä alkaen poseerata alasti. Olihan se pienoinen järkytys, en ollut tiennyt moisesta. Äkkiä siihen tottui. Piirustustaito kehittyi kerta kerralta. On yllättävän vaikeaa piirtää hiilellä isolle paperille ihmishahmoa eri kulmista. Piirtämässä kävi myös kehitysvammainen poika. Hän piirsi aivan eturivissä tikkuakkoja vihkoonsa, hihitteli ja piereskeli. Mallilla ei pettänyt pokka, mutta meillä muilla meinasi pettää. Hänen äitinsä haki pojan ensimmäisen poseeraussession jälkeen joka kesti 15-20 minuuttia. Malli piti säännöllisin välein tauot, sillä samassa asennossa istuminen puolitoista tuntia on kova urakka. Nämä viikoittaiset taidesessiot helpottivat hieman ahdistustani.

Vaimon saadessa työkeikkoja olin koti-isänä hoitaen kotia ja kahta poikaani. Muuloin pyöritimme kotia yhdessä. Naapurit katsoivat pitkään kun kävin ripustamassa pyykkejä kuivamaan narulle tai tamppasin mattoja.

Laitoin hakemuksia vapaisiin työpaikkoihin, ei tärpännyt. Selvitin ulkomaan kohteiden urakoitsijoita, Vesi-Pekka, YIT, ..... joihin lähetin hakemukseni. Ei mitään!

Lopulta olin valmis työhön kuin työhön! Ei sekään auttanut.

Toukokuun alussa vuonna 1978 kiersin jälleen kaikki sähköliikkeet joista viimeisenä oli Sortavalan Sähkö. Koputin johtajan oveen ja minut pyydettiin sisään ja ehdin raottaa ovea jolloin Taskila tunnisti minut ja tiuskaisi kiivaaseen sävyyn, ettei töitä ole eikä tarvitse enää tulla kysymäänkään. Aiempi vastaus oli ollut, että tule kysymään kuukauden päästä. Tämä oli kuin olisin saanut märän rätin päin kasvoja ja totaalinen romahdus oli lähellä.

Todellinen syy työllistymiseni esteelle selvisi 80-luvun puolessavälissä!

Insinöörirakentajat ja Annalankangas 1978

Jälleen kerran apu löytyi lähempää kuin uskoinkaan. Isä oli tutustunut työnsä puolesta RakennusliikeInsinöörirakentajat Oy:n toiseen omistajaan Antero Immoseen ja oli ottanut häneen yhteyttä. Antero oli pyytänyt minua käymään luonaan. Olin aivan alamaissa Pohjolansähkössä saamastani kohtelusta ja laahustin Immosen luokse.

Tuumat pilvet väistyivät hetkessä auringon edestä saadessani työpaikan rakennusliikkeen korjaamolla Haukiputaalla. Innostukseltani en huomannut kysyä edes palkkani suuruutta.

Vuoden työttömyys aiheutti hieman sopeutumisvaikeuksia työhön tottumiseen. Samoin työporukkaan tutustuminen oli hankalampaa kuin välittömillä rakennustyömailla. Vei puolisen vuotta ennen kuin tunsin kuuluvani joukkoon. Sen jälkeen olin tasavertainen osa työyhteisöä.

Ensimmäistä kertaa pylväässä sitten ammattikoulun.
Tuntipalkkani oli yllättävän alhainen ja uskaltauduin lopulta pyytämään palkankorotusta. Immonen venkoili aikansa perustellen alhaista palkkaani sillä, ettei minulla ollut oikeutta ajaa torninosturia kuten osalla korjausmiehistä. Totesin käyneeni kolmivuotisen ammattikoulun sähkölinjan ja toimineeni seitsemän vuotta sähköasentajana. Lopulta hän nosti palkan samaksi kuin muilla kokeneilla työkavereilla.

Ikävänä episodina samalle aikajaksolle tuli avioero ja asunto-osakkeesta luopuminen. Positiivisena puolena oli veropalautus, työttömänä ollessani saamistani urakkapohjista oli pidätetty veroa reilusti joista sitten tuli takaisin todella mittava summa. Käytin rahan ajokortin suorittamiseen keväällä 1979. 

Aloitin vuoden vaihteessa 1978-79 karate harrastuksen. Ensimmäisen vyöarvon suoritettuani jäin usein omien harjoitusteni jälkeen alkaneelle alkeiskurssille apuvetäjäksi. Sitten kerran päävetäjälle tuli yllättävä meno ja hän pyysi minua vetämään harjoituksen. Olin kouluajoista lähtien kokenut valtaavaa esiintymispelkoa, mutta lupauduin silti vetämään treenit. Porukan ollessa edessäni rivissä minulle tuli totaalinen blackout, en muistanut mitään komentoja. Onneksi katkos ei kestänyt kauaa ja sain lopulta langanpäästä kiinni vetäen kurinalaiset harjoitukset. Jälkeenpäin harjoitukseen osallistuneita kävi kiittämässä erinomaisista treeneistä. Kiitos karaten, jonka avulla pääsin eroon esiintymispelostani.

Seikkailu Helsingissä 1979

Lähdimme Oulun Karateseuran porukalla katsomaan Karaten EM-kisoja Helsinkiin vuonna 1979. Yövyin veljeni luona Koivukylässä ja hän vei minut katsomaan kisoja Luupää-Datsunilla (Bluebird). Kävimme ennen kisojen alkua oluella ja veljeni jätti auton avaimet minulle lähtiessä saunomaan kotiinsa. Kehotin häntä ottamaan tujaukset Kossupullosta joka oli hänen luona olevassa kassissani.

Kisojen jälkeen meni autolle ja kokeilin miten se kulkee. Huomasin jarrujen toimivan huonosti ja ottavan vasta toisen polkaisun lopussa. Kun veljeni sitten tuli oletin hänen olevan "maistissa" ja jäin rattiin. Totesin jarrujen kunnon ja hän kävi lisäämässä jarrunestettä. Tarkoituksenamme oli mennä tansseihin ja lähdin ajamaan Urheilukatua pohjoista kohti. Aikoessani ylittää Nordenskiöldinkadun tuli vasemmalta auto ja jarrutin, mutta ne eivät toimineet ensi polkaisulla kuten oletin jarrunesteen lisäämisen jälkeen. Polkaisin hädissäni toisen kerran jolloin jarrut menivät heti polkaisun alussa lukkoon ja auto puolsi pahasti, onneksi ei tullut törmäystä ja jatkoimme matkaa.


Hetken kuluttua kantaamme ajoi auto ja vilkaisin peiliin kun se lähti ohittamaan meitä, onneksi se oli vihreä Lada. Rinnalle päästyään sen sivuikkuna aukesi ja sieltä heilutettiin poliisin merkkiä. Hiljensin ja ajoin tienviereen. Eteen pysäköidystä autosta tuli nuori poliisi siviilivaatteissa ja yritin samalla etsiä käsijarrua sitä löytämättä. Veljeni komenti vierestä, että sammuta auot ja laita vaihde päälle. Sitten kysyttiin rekisteriotetta ja veljen ajokorttia joita kumpaakaan ei ollut matkassa.

Poliisi käski ulos autosta ja alkoi syynätä sitä suurennuslasin kanssa. "Luupäästä" löytyi niin paljon vikoja , että kilvet oli poistettava. Poliisi pyysi työkaluja, mutta veljeni totesi lakonisesti, että teillähän ne työkalut pitää olla kun kilpiä irrottelette! Sinivuokko alkoi käydä jo tosi kuumana veljen huomautteluista puhjeten lopulta kukkaan. Hän alkoi repiä rekkareita paljain käsin nitkuttaen ja välillä takamuksilleen lentäen saaden ne lopulta irrotettua.

Sitten meidät komennettiin poliisiauton takapenkille ja lähdimme kohti Pasilan poliisiasemaa. Yritin toppuutella veljeä, mutta vauhtiin päästyään hän ei malttanut lopettaa. Sanailu jatkui hänen tivatessaan miksi vain meidän pitää todistaa henkilöllisyytemme mutta ei heidän? Poliisi vastasi, että hehän näyttivät poliisin pysäytysmerkkiä johon veljeni, että niitähän saa Anttilan leluosastolta. Sitten fiksumpi vänkärin puolella istuva näytti poliisin virkamerkin kansia. Veljeni tuumasi, että noita saa kirjakaupasta ja kurotti niitä kohti. Silloin "kuumakalle" polkaisi jarrut pohjaan kääntyi vihaisesti velipoikaa kohti tempaisten poliisinmerkin hänen kädestään sihisten hampaitten välistä, että sitä ei tuommoisten käsiin anneta. Samalla siviilitakin alta vilahti myös virka-ase jolloin veljeni hiljeni hetkeksi.

Pasilaan päästyämme veljeni pääsi taas vauhtiin, yritin vielä pehmentää tilannetta kertoen syyn veljen kiivauteen, avioero sekä muut vaikeudet. Laitoksella minun piti puhaltaa ja hieman jännitti ensi kerta ja päivällä otetut oluet. Puhalsin varovasti, pyydettiin uutta puhallusta jonka suoritin hieman voimakkaammin, sitten kehotettiin puhaltamaan kunnolla ja tempaisin keuhkot tyhjäksi niin että poliisin tukka pöllysi. Ei viisari värähtänyt, onneksi. Sakkoja tuli 200 mk epäkuntoisella autolla ajosta.

Koska veljellä ei ollut ajokorttia häneltä otettiin sormenjäljet kuin suureltakin rikolliselta ja käskettiin tulemaan maanantaina takaisin papereiden kanssa. Sitten lähdimme kämpille. Veli vielä moitti minua, että hän on ollut vaikka kuinka monessa ratsiassa selviten niistä. Kyllä harmitti kun aiheutin niin paljon harmia. Meni melkein koko yö miettiessä.

Kisojen jälkeen lähdimme takaisin Ouluun josta soitin veljelleni tiedustellen kuinka meni. Hän pyysi arvaamaan paljonko tuli, veikkasin 300 mk. Epäkuntoisen auton luovuttaminen toisen käyttöön sekä epäasiallinen käyttäytyminen maksoi 800 mk. Tekemättömälle tanssireissulle tuli aikamoinen hinta (540€ 2012 kursilla). Myöhemmin olen todennut veljelleni, että toisaalta se oli hyvä kun kävi näin. Hän olisi voinut menettää autonsa hallinnan suuressa nopeudessa jossa oli sakkorenkaat, takaa toinen jarruputki poikki josta tihkui nesteet vaikka hän oli sen lintannut.

Ero oli ajanut veljen ahdinkoon ja hän joutui tekemään kahta työtä selvitäkseen. Päivät Sanomalla ja aamuyöllä lehtiä jakamassa. Nyt hänen työkalunsa oli pois pelistä mikä varmasti kiristi tilanteen äärimmilleen.

Olen aika sinisilmäinen

Sähkölaitteiden korjausta, työmaa- ja parakkisähköistyksiä, betonivalujen ja suurvalumuottien lämmityksiä. Pylväskengät tulivat tutuiksi pylväissä ja männyissä sähkölinjoja työmaalle vetäessä. Kokemuksen myötä oppi tunnistamaan yleisimmät vikapaikat ja myös rohkeus toimia itsenäisesti kasvoi. Tämän myötä sähkölaitteiden korjaaminen kävi nopeasti.

Muistan kun työkaveri kysyi, että oletko huomannut kuinka eräs asentajakaveri puhuu palturia. Sinisilmäisenä olin uskonut kaikki hänen juttunsa! Työkaveri kehotti tarkkailemaan kyseistä henkilöä, kun joku kertoo mehevän jutun jonka jälkeen tämä suhari haukottelee ja kertoo kahta kovemman jutun. Näin muuten tapahtui, haukotuksen jälkeenhän pani aina monta kertaa paremmaksi. Hänen uskottavuutensa oli mennyttä!

Palloilulajit eivät taida sopia meikäläiselle. Työkaverit houkuttelivat pelaamaan lentopalloa josta en erinäisistä syistä pitänyt. Ajattelin voittaa ennakkoluuloni ja lähdin kokeilemaan. Toisella kerralla se sitten sattui, toinen urheiluvamma nilkan nivelsiteet revähtivät pahasti. Sitten Jouni Taskila houkutteli kyseiselle koululle punttitreeneihin. Ensimmäisellä kerralla kevyesti ja mietin onko tästä mitään hyötyä. Pukuhuoneessa alkoi pienoinen käsien vapina ja kotona ei maito tahtonut pysyä lasissa. Taisi se sittenkin vaikuttaa, uusi liikuntaharrastus.

Luottamusmiehet sekä keskellä pääagitaattori?
Veljeni houkutteli minua muuttamaan Helsinkiin. Kesälomalla 1980 matkustin pääkaupunkiin ja kyselin sieltä töitä. Eräässä yrityksessä oli kiinnostusta, mutta johtaja pyysi minut parin viikon kojeajalle, nähdäkseen olisiko minusta työntekijäksi. Hänellä oli ollut huonoja kokemuksia asentajista insinööreihin joista ei ollut sähkömiehiksi. Työskentelin erään K-kaupan saneeraustyömaalla. Vapaa-aikana veljeni patisti selvittämään karateseuroja ja sitä, että pääsisinkö harjoituksiin. Kävimme katsomassa Wadokan harjoituksia joita veti Tanskanen, ne tekivät suuren vaikutuksen. Kävin iltaisin treeneissä jotka olivat todella kovia. Testiajan umpeuduttua johtaja oli tyytyväinen työhöni. Yritin neuvotella korkeampaa palkkaa, mutta hän ei suostunut siihen. Pitkän harkinnan jälkeen päätin jäädä Insinöörirakentajien palvelukseen koska työsuhde oli tuttu ja turvallinen.

Haka osti Insinöörirakentajat ja byrokratia lisääntyi. Aiemmin korjaamoa pyöritti Niilo "Nikke" Kärkkäinen. Hänen johtamistyylinsä oli kuin Tuntemattoman sotilaan Koskella. Pidin hänen tavastaan kohdella alaisiaan. Sitten johtoporras kasvoi ja työntekijämäärän pysyessä ennallaan. Joka hommasta täytyi täyttää  lippuja ja lappuja. Tästä eteenpäin kirjasin tuntilappuuni työn kohdalle "Romujen korjaamista"!

Kuinka kuva voi valehdella enemmän kuin tuhat sanaa!
Sitten oli kolmannen urheiluvamman vuoro. Olimme vetämässä kasarmin salilla karaten alkeiskurssia. Sen loppuessa apuvetäjä tuli pyytämään ottelemaan. Seuraavat vuorolaiset asensivat jo tennisverkkoa ja yritin vastustella. Lopulta suostuin "matsaamaan" ja hyökkäsin puolihuolimattomasti vauhdilla muutamalla potkutekniikalla joista viimeisimmän kaveri torjui sillä seurauksella, että polven sisempi nivelside paukahti. Pari kuukautta kipsissä jonka jälkeen seuraksi jäi väljä polvi, holokkipolovi voisi joku sanoa. 

Libya oli lähellä 1981

Olin vielä metsästänyt niitä ulkomaan keikkoja ja nyt tärppäsi. Minut kutsuttiin haastatteluun YIT:lle Helsinkiin, heillä oli lentokonehallien rakentaminen Libyaan. Tiukan haastattelun jälkeen he esittivät palkkatoivomuksen. Koska töitä piti tehdä 10 tuntia viitenä päivänä viikossa ja lauantaina 8 tuntia ja ohjaisin samalla Filippiiniläisiä työntekijöitä. Suomen päivärahalla, olemassa olevalla tuntipalkalla ylityökorvauksineen sain loppu summaksi 10'000 markkaa, se oli toiveeni puhtaana käteen. Haastattelija pyöritti päätään ja totesi palkan olevan maksimissaan 8'500 markkaa! Totesin paikan olevan kuin vankila, mutta vankilassa ei tarvitsisi paiskia hommia, minä olen menossa tekemään töitä enkä viihteelle ja tämän vuoksi palkkani täytyy olla vähintään edellä mainittu puhtaana käteen. Hän vielä varmisti, että sitäkö mieltä olet? Kyllä olin! Aikoivat ottaa yhteyttä seuraavalla viikolla. Ei kuulunut mitään, joten se keikka jäi tekemättä.

Matkanvarrella minua houkuteltiin ja painostettiin toistuvasti jatko-opiskeluun, mutta en katsonut sitä tarpeelliseksi. Olin tyytyväinen sähkömies. Tekun lomien aikana korjaamolla oli työssä Rauno "Rane" Utoslahti joka houkutteli minua usein pyrkimään tietoliikenne puolelle. 1981 aloin seurustella ja tulevat appivanhemmat eivät oikein arvostaneet asemaani. En kuitenkaan ollut vieläkään kypsä ajatukselle opiskelusta. Lopulta byrokratia, Kärkkäisen "Niken" tilalle tullut työnjohtaja, jonka kanssa en tullut toimeen sekä aiempi paine laukaisivat käyntiin reaktion, joka sinkosi urani uudelle kiertoradalle.