Viikonloppuvanhemmuus
Aiheen ollessa syvältä koskettava, sen kypsyttäminen on vienyt todella pitkän aikaa. Tälle kirjoitukselle sain kipinän vuosien jälkeen tulleesta negatiivisesta palautteesta, jonka sain yllättävästä suunnasta.
Olen
yrittänyt katsoa asioita myös toisten osapuolien näkökannalta siinä onnistumatta.
Muiden kannalta minulle merkittäviä asioita ja tapahtumia pohtiessani olen
lopulta huomannut, ettei niillä ole toiselle mitään merkitystä.
Käyn tässä
läpi asioita omalta kannaltani en kenenkään muun. Tarkoituksenani ei ole loukata
ketään, sillä käsittelemäni tapahtumat ovat todella merkityksellisiä
virstanpylväitä elämäni matkalla.
Avioero
Vanhempani
olivat avioliitossa loppuun saakka. Se oli myös oma päämääräni. En kuitenkaan
ollut riittävän kypsä enkä kyennyt saavuttamaan tavoitettani. Olin epätoivoisessa
tilanteessa, mutta onneksi tulin lopulta järkiini ja jatkoin elämääni
epäonnistuneena.
Muistan
kuinka lopullinen päätös syntyi eron ollessa ainoa keino pois tuskallisesta
umpikujasta. Sulkiessani kotimme ovea minulle todettiin, että jos suljen sen minulla
ole sinne enää asiaa. En nähnyt muuta vaihtoehtoa.
Poistuessani
rappukäytävästä syksyisen hyytävään sunnuntaiaamuun ennen kokematon kylmyys ja
yksinäisyys tunkeutuivat sydämeeni. Olin päättänyt lapsuuskodista lähdettyäni,
etten muuta sinne takaisin. Nyt olin tilanteessa, ettei muuta vaihtoehtoa
ollut, joten jouduin perumaan itselleni antama lupaus.
Vaikka
vanhempani järkyttyivät tilanteesta, he ottivat minut vastaan avosylin. Siitä
huolimatta tunsin itseni todella epäonnistuneeksi.
Viikonloppuisänä
Avioero ja
sen seuraukset ovat todella ristiriitaisia kaikille osapuolille. Kaupantekijäisinä
erosta sain viikonloppuisän osan. Tässä tilanteessa jokaisen huomioiminen on
todella vaikeaa sekä erittäin monimutkaista. Lopulta tärkeintä on ettei lapsia
unohdeta.
Vaikeuksien
määrää mikä eron jälkeen tuli eteen, oli murskaava. Viikonloppuisän osa ei ole
kadehdittava, vaikka varmaankin helpompi kuin yksinhuoltajan elämä. Serkkuni
Erkki Väisänen totesi, että olet sitten heittäytynyt samaan helvettiin jonka
hän on käynyt läpi. Kuinka totta Erkin sanat olivatkaan. Kaikesta huolimatta
pyrin suoriutumaan osastani mahdollisimman hyvin, vaikka en siinä aina
onnistunutkaan.
Usein
viikonloppuisän osa on kaikista heikoin. Eron jälkeen omaisuus jaetaan ja
yleensä isä on se joka joutuu lähtemään yhteisestä kodista. Isän osaksi koituu
elatusmaksujen maksaminen ja lasten tapaamisista taistelu.
Ongelmat eron jälkeen
Eroneuvotteluissa
yksin ja pienipalkkaisena, joissa vastapuolena olivat entinen vaimo sekä
naisvirkailija, oli todella tiukka vääntö. Perustelin elatusmaksun
suuruutta/pienuutta sillä, ettei maksukykyni riitä muunlaisen loppusummaan kuin
ehdottamaani. Jos summa olisi suurempi, en pystyisi sitä maksamaan. Onnekseni pääsin
lopulta kohtuulliseen sopimukseen.
Kuten olen usein
todennut, rahasumman suuruus riippuu tarkkailusuunnasta. Mikä saajalle on vähän,
on se maksajalle paljon. Sitä ei huomioida, että kyseisestä summasta maksajalta
on jo peritty verot ja saajalle se on puhtaana käteen.
Toisin kuin
itse moni ystäväni hämmästeli elatusmaksujeni suuruutta ja kuinka selviän
niistä. Olin päättänyt hoitaa sen mikä minulle kuului, enkä kuluttanut
energiaani turhaan murehtimiseen.
Huonoja ja vääriä sopimuksia
Olimme yhdessä
päättäneet ettemme keskustele eroon johtaneista syistä muiden kanssa. Sopimus oli
todella huono. Kolmena eron jälkeisenä kuukautena en
pystynyt olemaan asunnollani kuin rättiväsyneenä, muuten ajatukset alkoivat pyöriä
päässäni kuin pyörremyrsky.
Arkipäivät
menivät töissä, illat ja viikonloput täytyi olla koko ajan menossa, pääasiassa
ravintoloissa. Tiistai- ja torstai-iltoina nukuin. Lapset kävivät luonani
kerran kuussa viikonlopun perjantaista sunnuntaihin sekä muutoin sunnuntai iltapäivisin.
Levottomuudestani
johtuen en kyennyt aina pitämään lupaustani hakea lapset perjantaina, vaan
siirsin hakemisen turhan useasti lauantaille. Täten tuotin lisää pettymyksiä
lapsille ja muille, mutta eritoten itselleni.
Varsinkin
vanhempi poika ikävöi minua. Harrastin squashia ja vakiovuorot olivat lauantaisin
kello 11:00-11:30. Viikonloppuisin, kun pojat olivat luonani, he jäivät siksi
aikaa vanhempieni hoitoon. Tällöin vanhin poika oli itkenyt ikkunan ääressä
kysellen milloin isä tulee takaisin, vaikka kyseessä oli noin tunnin poissaolo.
Hajonneen perheemme asunnolle ostaja
Koska
kummallakaan ei ollut reususseja hoitaa yksin kovanrahan asuntolainaa olimme
laittaneet asunnon myyntiin. Entinen vaimo asui siinä vielä lasten kanssa.
Vajaa
puolenvuoden jälkeen minulle tuli ilmoitus, että on löytynyt varteenotettava
ostaja ja pitäisi alkaa hieromaan kauppoja. Menin innoissani ilmoittamaan tästä
positiivisesta uutisesta. Soitin ovikelloa ja oven aukaisi 197 cm pitkä mies.
Hän ilmoitti entisen vaimon olevan kaupassa.
Positiivisuus
haihtui sen siliäntien. Poistuin odottamaan vaimoa alakerran ulko-ovelle. Hetken
kuluttua hän saapui iloisena kauppakassi kainalossa. Hymy hävisi hetkessä hänen
huomatessa odottajan. Ilmoitin asian sekä aikaitaulun kauppojen tekemistä
varten.
Hänen poistuessa
rappukäytävään katseeni kohdistui kassin sisältöön. Se oli pullollaan samanlaisia
herkkuja joilla olimme juhlistaneet yhdessäoloamme! Liki kahdeksan vuotta
seurustelun aloittamisesta, lähes seitsemän vuotta kihloissa ja melkeinpä kuusi
vuotta naimisissa.
Agressiivinen purkaus
Silmissäni
musteni, juoksin vaimoni perään ja potkaisin häntä pohkeeseen. Viimeistelin
vastenmielisen tekoni poistuessani, potkaisin
aggression vallassa ulko-oven vieressä olevan alaikkunan rikki.
Sain
välittömästi rangaistuksen teostani, sillä ukkovarpaani nyrjähti ensimmäisestä
potkusta ja se vaivasi todella pitkään. Sama varvas antaa muistutuksen vielä
nykyäänkin, liki 40-vuotta myöhemmin.
Kurjuuttani
lisäsi vielä se, että seuraavana päivänä talonmies oli soittanut vanhemmilleni
todella töykeän puhelun, vaikka asia ei kuulunut heille millään tavalla. Olin
täysi-ikäinen ja vastuullinen tekemisistäni. Talonmiehellä ei ollut mitään oikeutta
hermostuttaa äitiäni ja isääni.
Kävin pari
kertaa talonmiehen oven takana, koska halusin suomentaa hänelle käytöstapoja.
Harmi vain, ettei hän ollut paikalla. Mieleni tasaantui ja maksoin mukisematta laskun
rikkomastani ikkunasta.
Voiko lapset erottaa toisistaan?
Sain tarjouksen,
että olisin ottanut toisen pojan vakituisesti itselleni toisen jäädessä
äidilleen. Kieltäydyin siitä, koska se olisi ollut ehdottomasti väärin molempia
lapsia kohtaan. Toinen syy, jota en silloin itselleni myöntänyt oli, etten
olisi kyennyt ahdistukseltani olemaan yksinhuoltajaisänä.
Keskustelin
henkilöiden kanssa jotka olivat kokeneet lapsena jaon isän ja äidin välillä. He
olivat kokeneet suurta ikävää sisarustaan kohtaan. Nämä keskustelut antoivat
hieman huojennusta päätökselleni.
Mikä on oikein?
Lapseni
olivat muuttaneet äitinsä kanssa toiselle paikkakunnalle. Sitten vanhempi
poikani tuli Ouluun Yliopistollisen sairaalan foniatrian laitokselle
tutkimuksiin. Kävin katsomassa häntä töiden jälkeen ennen karate harjoituksia.
Pois lähtiessäni poika pyysi ja aneli itkuisena, että tulethan varmasti
katsomaan minua. Lupasin tulla taas seuraavana päivänä.
Pojan äiti
ilmoitti, etten saisi käydä katsomassa häntä. Mikä olisi oikein? Koska olin
luvannut lapselle, menin kuitenkin katsomaan hänen ollessa yksin oudossa ympäristössä.
Olin hänen luonaan puolestatunnista tuntiin. Poistuessani sairaalasta tuli anoppi
vastaan käytävällä todeten, että olisi parempi etten kävisi pojan luona.
Kielloista
huolimatta menin myös seuraavana päivänä lyhyelle vierailulle. Pojan äiti
ilmoitti myöhemmin, että tutkimukset olivat epäonnistuneet vierailujeni vuoksi
ja hoidot jouduttiin lopettamaan.
Soitin
sairaalaan ja tiedustelin kuinka kerran vuorokaudessa lapsen luona tapahtunut
lyhyt vierailu oli pilannut tutkimukset? Lääkäri totesi, ettei vierailuistani
ollut mitään haittaan vaan äiti oli halunnut keskeyttää tutkimukset ja hoidon.
Ilmoitin lääkärin
kommentit lapsen äidille. Hänen vain totesi, että hoitohenkilökunta antaa
sellaisen vastauksen mikä on heille suotuisinta.
Jos lapsi
olisi ollut minulla ja hän olisi joutunut hoitoon äitinsä asuinpaikkakunnalle,
olisin ollut iloinen jos hän olisi käynyt katsomassa lastaan ja helpottanut
tämän ikävää.
Suhde avioeron jälkeen
Toisaalla
ex-vaimolleni oli muodostumassa uusperhe ja eron jälkeen myös minulle oli
syntymässä ensimmäinen vakava seurustelusuhde. Heillä oli tarve keskustella
lasten tapaamisista sekä muista niihin liittyvistä sopimuksista. Pyydettiin,
etten tapaisi lapsia kuin kerran vuodessa ja samalla tarjottiin ”täkyjä”. Heillä
oli pelkona, että lapset tulisivat levottomiksi eikä haluttu entistä miestä
pyörimään nurkissa. Suostuin alustavasti ehdotukseen.
Mietin omaa
lapsuuttani ja ajan kestoa silloin. Vuosihan tuntui järkyttävän pitkältä ajalta
ja viikkokin oli todella pitkä ajanjakso. Päätin kysyä lapsilta heidän mielipidettään
tapaamisista. Jos pojat eivät olisi halunneet tavata, suostuisin ehdotukseen,
jos he ovat toista mieltä, pyörrän päätökseni.
Kiperät kysymykset ja päättäväiset vastaukset
Muistan kuin
eilisen päivän poikien leikkiessä vaatimattoman asuntoni lattialla. Otin ensin
toisen heistä syliini toisen jatkaessa puuhailujaan. Hetken juteltuamme kysyin
ratkaisevan kysymyksen, haluavatko he käydä luonani kuten tähänkin asti vai
vähennetäänkö tapaamisia tai lopetetaan ne kokonaan? Esikoisen ilme jähmettyi
totiseksi, jonka jälkeen hän totesi päättäväisesti haluavansa käydä luonani
kuten tähänkin asti.
Sitten
laskin esikoisen lattialle ja otin nuoremman syliini. Tein samat kysymykset
saaden samanlaisen vastauksen kuin vanhemmalta pojalta.
Vietyäni
pojat äitinsä luokse sain samana iltana tulikivenkatkuisen puhelun. Minut
haukuttiin pystyyn siitä, että olin rohjennut mennä kysymään heiltä tuollaista.
Kotonaan pojat olivat itkeneet hysteerisesti.
Tiedustelin
seuraavana päivänä ammattilaisen mielipidettä, eikä hän pitänyt tekoani
tuomittavana vaan aivan oikeana ratkaisuna.
Peruin
lupaukseni luopua poikien tapaamisista. Halusin jatkaa kuten eron jälkeen oli
sovittu, koska myös pojat halusivat niin. Vastaukseksi sain, että se oli aivan
sama kuin olisin tarjonnut lapsille tikkukaramellia kysyen haluavatko he sitä. Minusta
se oli poikien aliarviointia sillä en tarjonnut heille mitään täkyä tai
palkintoa vastauksista. Myös psykiatrian asiantuntijan lausunto kysymyksistäni
tyrmättiin täysin.
Ongelmat jatkuvat
Aika kului
eivätkä solmut auenneet. Minua syyllistettiin, että aiheutan lapsille
jakomielisen tilanteen jonka seurauksena heillä on vaara sairastua
skitsofreniaan. Hetkinen.. nuo sanat hämmästyttivät minua!
Se, että
olen ollut lasteni vauvaiästä lähtien ensimmäiset vuodet heidän kanssaan ja
eron jälkeen kerran kuukaudessa viikonloput ja kesälomilla viikon. Olin
luopunut aiemmin joka sunnuntaisesta iltapäivästä, koska se oli aiheuttanut
pojille levottomuutta ja minullekin se oli ollut henkisesti raskasta.
Eivätkö
uudet hoitopaikat ja vaihtuvat hoitajat aiheuttaisi suuremmalla
todennäköisyydellä sairastumisen kuin tutun isän tapaamiset. Perusteluni sai
vastapuolen vaikenemaan.
Lasten
ollessa luonani, en udellut kodista, tapahtumista siellä enkä manipuloinut
heitä. Ollessamme yhdessä olimme omassa ”maailmassamme”. Jos pojat halusivat
kertoa heitä vaivaavista asioista, jota tapahtui todella harvoin, kuuntelin
heitä. Puutuin heidän perhe-elämäänsä kehottamalla poikia tottelemaan ja
noudattamaan äitinsä ja ”isänsä” sääntöjä ja määräyksiä.
Uusi vanhemmuus
Viikonloppu
vanhemmuus hakeutui omiin uomiinsa, samoin elämä. Solmin uuden liiton ja sen
myötä syntyi kolmas poika. Tapaamiset toimivat alkukankeuksien jälkeen hyvin
vaikka ajoittain oli pitkiä taukoja tapaamisissa pitkien etäisyyksien vuoksi.
Jos pojilla
oli vaikeuksia, yritin auttaa ja tukea heitä sekä uusperhettään opastamalla
poikia. Aika kului.
Sain joskus myös
positiivista palautetta. Kuten, että elatusmaksut ovat nousseet todella paljon
indeksikorotusten myötä.
Kaikki ei kuitenkaan suju
Murrosiän
lähetessä ristiriidat poikien uusperheessä kasvoivat. Lapsilla on usein konfliktitilanteissa
tapana moittia olemassa olevia olosuhteita ja ylistää viikonlopputapaamisia,
vaikka ne olisivatkin aivan normaalia arkea ilman mitään luksusta.
Uusi ehdotus,
voisivatko lapset tulla koko kesäksi luokseni, että he kokisivat millaista se
arki on siellä. Sopisiko, ettei minun tarvitse maksa kesäajalta elatusmaksuja?
Ja se menettely kävi. Myöhemmin sovittu menettely peruttiin. Selityksenä oli, että
lain mukaan minun täytyy maksaa elatusmaksut. Totesin, että pyydän vain
vapautusta kesän maksuista, mutta en ole vaatimassa elatusmaksua, enkä
lapsilisiä itselleni, joka tuntui aivan kohtuulliselta vaihtoehdolta.
Siihen se
sitten kariutui ja vähällä oli kariutua myös koko kesän viikonloput sekä yksi
lomaviikko. Myös maksamani elatusmaksut olivat minimaalisia muiden maksuihin
verrattuna. Niin ne vain muuttuva, samat summat.
Äidin
mielestä uusperheen kannalta olisi ollut paljon parempi jos en olisi tavannut
poikia. Samoin hänen mielestään taloudellinen tilanne olisi ollut aivan sama
vaikka en olisi hoitanut elatusmaksuja. Onko toisella vanhemmalla oikeus rajata
toisen tapaamisoikeudet ja olisiko se oikein lapsia kohtaan?
Toinen avioero ja pohjaton häpeä
Myös toinen
avioliittoni kariutui. Tunsin epäonnistuneeni totaalisesti heittäytyessäni
toistamiseen samaan helvettiin. Häpesin itseäni niin, etten kehdannut ilmoittaa
asiasta vanhemmille pojille jotka olivat silloin jo 13- ja 14-vuotta. Asuin
kuukauden veljeni luona jonka jälkeen minua onnisti saadessani vuokra-asunnon
työnantajani kautta.
Ensimmäistä
kertaa minulla oli yksin käytössäni kunnon asunto. Sitten vanhin poikani soitti
tiedustellen miksi minä en ole ollut yhteydessä. Kerroin hänelle tilanteen ja
hän tuntui ymmärtävän ahdinkoni.
Toinen
ex-vaimo totesi usein ennen eroa, ettei hän halua mitään jos tulee avioero.
Tämän tilanteen konkretisoituessa asia ei sitten mennytkään niin sujuvasti. Lopulta
pitkien vääntöjen jälkeen pääsimme kohtuulliseen sopimukseen.
Vuosi eron
jälkeen tuli uusia mutkia, jotka säikäyttivät todella pahasti. Ne eivät olleet
aiheuttamiani, mutta olin vähällä joutua niiden maksumieheksi. Onneksi sain
lopulta sovittua ne parhainpäin.
Viikonloppusisyyden toinenosa
Nuorin poika
kävi luonani kuukauden viimeisenä viikonloppuna. Vanhempien poikien muuttaessa
toiselta puolelta Suomea 30 kilometrin läheisyyteen. Tiedustelin, voisivatko
myös he käydä luonani kerran kuussa. Sitä vastustettiin, syinä kielteisyyteen
olivat, mikäli heille tulisi äkillisiä menoja ja viikonlopputapaamiset
estäisivät ne. Aika oli hionut hieman särmiäni enkä ollut enää niin ehdoton.
Totesin, että asiathan ovat soviteltavissa ja pojat voisivat tulla milloin heille
sopii.
Ja niin alkoivat
säännölliset tapaamiset pitkähkön tauon jälkeen. Yhteiset viikonloput kuluivat aina
liian nopeasti ja yksinäiset viikonloput olivat ikävöidessä tuskastuttavan
pitkiä.
Ikävä joulu 1989
Joulu aikoihin
huomasin tehneeni perustavaa laatua olevan virheen sekkitilini kirjanpidossa.
Olin merkinnyt palkkani kahdesti ja huomasin joulukuun alussa, ettei tililläni
ole katetta maksaa elatusmaksuja. Ilmoitin asiasta vanhempien poikien äidille
pyytäen maksuaikaa, jotta voisin maksaa rästit useammassa erässä, sillä
tyhjästä oli paha nyhjäistä.
Tästä
muodostui ikävä konflikti. Sain negatiivista palautetta, koska olin pilannut
lasten joulun. Puhelin soi usein ja sain moitteiden ryöppyjä. Veljeni kehotti
hankkimaan puhelinvastaajan puskuriksi ja toteutin hänen neuvonsa.
Ei
uusperheen elämä ole taloudellisesti mitään juhlaa, mutta ei se ole sitä
pienipalkkaisella viikonloppuisälläkään. Maksat vuokrat, ruoat, TV-luvat,
opintolainat, elatusmaksut kolmesta lapsesta, niin kyllä siinä tilin saldo on
usein lähes nolla. Se joulu oli köyhä ja ankea.
Elokuvia ja olemista
Niinä
viikonloppuina, jolloin pojat olivat luonani, katsoimme elokuvia, leikimme,
pelailimme tai vain olimme. Se ei ollut mitään suureellista, täyteen ahdettua
ohjelmaa vaan lasten mukana touhuamista. Vuokrasimme usein elokuvan, kaksi ja
pussit karkkia ja nautimme yhdessäolosta.
Sitten
vanhin poikani alkoi puhua kaapelin kautta katsottavasta elokuvakanava
Filmnetistä. Olin jyrkästi vastaan, sillä olin kuullut siitä ikäviä juttuja.
Poika ei antanut periksi vaan mainitsi siitä useasti. Lopulta annoin luvan
selvitellä asiaa hänen ollessa koulun jälkeen luonani odottamassa linja-autoa.
Sain hänen
hankkimat tiedot ja tutkailin hintaa. Periaatteessa minulla meni sama raha
kuukaudessa vuokravideoihin kuin oli Filmnetin kuukausimaksu. Päätin näiden
selvitysten jälkeen suostua pojan toiveeseen ja tilasin elokuvakanavan. Eikä se
niin huono hankinta ollutkaan. Tapaamisviikonloput menivät rattoisasti elokuvia
katsoessa ja poikien merkkaillessa Filmnetin kuukausilehteen nauhoitettavia
elokuvia.
Vilkkaita viikonloppuja ja yksinäisyyttä
Siinä ne
vuodet vierivät ja lapset kasvoivat. Poikien kanssa riitti puuhastelua, mutta
muuten oli yksinäistä ja tyhjää.
Uusperhe 1994
Useiden
seikkailujen jälkeen toisillensa sopivat molekyylit kohtasivat löytäen parinsa.
Tapasin nykyisen vaimoni ja koska meillä synkkasi todella hyvin kaikki tapahtui
sulavasti ja nopeasti. Myös hänen lapsensa hyväksyivät minut luontevasti.
Kolme kuukautta
ensi tapaamisesta nuorempi tyttö kysyi, että voimmeko me muutta luoksesi? Miten
sellaiseen luottamuksen osoitukseen tulisi suhtautua?
Annoin
tytöille avaimet, että he pääsevät koulun jälkeen asuntooni ja siitä se
yhteiselämämme alkoi.
Sujuiko kaikki liiankin hyvin?
Olin ollut
viikonloppuisä ja nyt olin myös uusperheen pää! Koska olin kokenut monenlaista
kohtelua päätin olla mahdollisimman joustava ja ymmärtää tyttöjen isää.
Siltä osin
kaikki ei mennyt niinkuin Strömsössä. Meitä uhkailtiin monella tavalla, myös
niin että jouduin ottamaan yhteyttä poliisiin. Lapset kärsivät ja näkivät
painajaisia.
Joskus
helpotus oli niin pienestä kiinni kuin oven varmuusketjusta. Sen laiton jälkeen
tytöt rauhoittuivat ja uskalsivat nukkua yönsä suhteellisen rauhallisina. Vaimon
ja lasten kanssa sujui moitteettomasti. Silti tahtoi varista hiekkaa
rattaisiin, joka aiheutti pahoja paineita koko perheelle.
Uusperheen kasvu
Nuorimman
pojan tapaamisissa ei ollut mitään ongelmia vaan kaikki sujui moitteettomasti,
vai sujuiko? Poikaa hakiessa tuleva vaimoni kehotti usein tiedustelemaan mikä
häntä vaivasi. Poika vastasi kaiken olevan hyvin ja uskoin häntä. Mutta kaikki
ei ollut niin kuin olisi lapsen kotona pitänyt olla.
Oltuamme
yhdessä vuoden tuli ikäviä uutisia. Nuorimman poikani täti ilmoitti, että poika
olisi hyvä hakea välittömästi pois äitinsä luota, koska siellä alkoi olla todella
levotonta.
Koska
tilanne oli sellainen, päätin ottaa pojan yksinhuoltoon ei yhteishuoltoon.
Saimme sovittua asian ja niin perheemme oli kasvanut yhdellä. Tämä sattui
huonoon saumaan, sillä minun täytyi lähteä juuri silloin komennukselle
Harjavaltaan. Arkipäivien pyörittäminen jäi yksin vaimon harteille. Se ei ollut
helppoa kasvaneessa uusperhessä jossa oli kolme murrosikäistä. Hän suoritui siitä
erinomaisesti.
Lapsilisät ja elatusapu
Isommat
pojat tulivat siihen ikään, että heidän elatusmaksunsa loppuivat. Sitten olin erojen
jälkeen ensimmäistä kertaa saavana osapuolena, minulle maksettiin kuopuksesta
elatusapua ja lapsilisää. Täytyy sanoa, että sen huomasi kukkarossa ja
pankkitilillä. Ei saldo huutanut miinusta ennen seuraavaa palkkapäivää kuten
aiemmin.
Uusperheen pyörittäminen
Huomasin
uusperheen pyörittämisen olevan parasta koulutusta projektien hoitoon.
Tilanteiden muutokset sovitusta, aikataulut, hektisyys, vaatimukset, yhteiset
säännöt sekä kaikkien niiden sovittaminen perheen pyörittämisen rutiineihin.
Välillä
tuntui etteivät tunnit riitä, mutta kaikesta selvittiin, toivottavasti hyvin.
Pyrimme
auttamaan ja tukemaan kaikkia lapsia tasapuolisesti. Ilmetessä ongelmia pidimme
”palavereja” joissa kaikilla oli mahdollisuus tuoda esiin oman näkökantansa.
Kuten kaikki
murrosikäisten vanhemmat tietävät, että vauhtia ja kapinointia on aivan
riittävästi. Uskon, että niitä on tuoreessa uusperheessä vielä hieman enemmän.
Annoimme
tarvittaessa löysää, mutta luottamuksen väärinkäytön jälkeen tiukemsimme
”ohjaksia”. Välillä meni todella loistavasti ja toisinaan taas ei. Tilanteet
muuttuivat niin nopeasti, ettei perässä pysynyt!
Pyrimme
auttamaan ja tukemaan lapsia niin hyvin kuin vain oli mahdollista. Kannustimme,
opastimme ja ohjasimme.
Viikonloput
Yritimme
pitää kiinni tapaamissopimuksista ja tarvittaessa joustaa niistä. Silti kaikki
ei mennyt niin kuin olisi pitänyt. Perheessämme oli viisi henkeä ja menot
täytyi sovittaa yhteen. Joskus se onnistui, mutta hyvin usein se tuotti suuria
vaikeuksia.
Ollessani
viikonloppuisänä pyrin parhaani mukaan sopeutumaan lasteni uusperheen
aikatauluhin, sillä yhden on helpompi joustaa kuin kokonaisen perheen.
Joskus ei
ongelmiin tullut selvyyttä jolloin ohjasimme lapset ulkopuolisen
ammatti-ihmisen juttusille, jotta he voivat kertoa heitä vaivaavat asiat
puolettomalle taholle.
Yhteenveto
Lopulta
saimme homman pakettiin viimeisenkin lapsen lentäessä pois pesästä.
Voin sanoa,
että kokemukset ovat olleet todella ”rikastuttavia”. Vaikka lapsista tilanteet
ovat saattaneet tuntua pahalta on se myös meistä vanhemmista ollut aika ajoin
musertavan raskasta.
Uskon
kaikkien lasten sekä vanhempien selvinneen ilman suurempia traumoja ja toivon,
että antamamme eväät auttavat heitä turvallisesti eteenpäin elämän vaativalla
valtatiellä.
Eroa täytyy
harkita ja punnita todella tarkoin. Onko vielä mahdollisuuksia jatkaa? Yksikään
osapuoli ei siinä voita ja lapset häviävät siinä kaikista eniten.
Jos ei ole
muuta vaihtoehtoa kuin ero lapsia ei saisi missään olosuhteissa käyttää
itsekkäästi kiistakapuloina, lyömäaseina tai kostonvälikkappaleina.