Hammaslääkäri
50-luvulla hammashygienia oli mitä oli, hampaitten pesu oli
erittäin harvinaista. Seurauksena olivat reikäiset ja särkevät hampaat.
Reilusti alle kouluikäisenä iski todella raju hammassärky. Isä
sanoi, että nyt lähdemme hammaslääkäriin. Peloissani ryömin sängyn alle
turvaan. Isä maanitteli minua pois piilosta. Hän totesi, ettei maitohampaan
poisto tee kipeää vaan sen jälkeen särky helpottaa. Uskoin isän sanoja ja
lähdimme hampaan poistoon.
Toden totta, isän sanat pitivät paikkansa ja hammassärky loppui siihen
samoin kuin hammaslääkärin pelko. Vaikka hammaslääkäri käynnit eivät ole niitä
mukavimpia reissuja, en ole niitä sen jälkeen pelännyt.
Veneily ja hukkuminen
Tämäkin tapahtui ennen kouluikää. Kävimme kyläilemässä sukulaisten
luona Kuivasjärvellä. Olimme lähdössä soutelemaan isän ja tuttavamiehen kanssa.
Veneen pohjalla oli vettä jolloin minut valtasi pelko siitä, että
vene vuotaa ja me uppoamme. Kieltäydyin itkien menemästä hengenvaaralliseen
purtiloon. Isä komensi minut veneeseen sanoen, ettei me hukuta eikä vene uppoa
vaikka sen pohjalla on hieman vettä, se on aivan normaalia.
Tottelin isää ja nousin pelokkaana veneeseen joka ei uponnut eikä
me hukuttu. Jälleen isä oli rohkaissut minua.
Hissi
Vanhoissa hisseissä oli verkko- ja veräjäovi. Kävimme joskus äidin
kanssa kylässä kerrostalossa jossa oli tällainen hissi. Minua pelotti aivan
kamalasti tällaiseen hissiin meno monimutkaisesta ovi kombinaatioista, oudoista
äänistä ja visuaalisista efekteistä kerroksien vaihtuessa.
Kokemuset karmivat kuin kauhuelokuvat. Vasta aikuisena, ollessani
töissä teollisuuslaitoksissa, jouduin yksin liikkumaan tällaisilla
hissiviritelmillä jolloin pelkoni haihtui pois.
Pimeä ja möröt
Pimeä ja sänkyjen alla luuraavat möröt pelottivat pitkään.
Nukkumaan mennessä piti kainalossa olla turvallinen pehmolelu. Sen kanssa selkä
päin pelkoa, kasvot seinää kohti ja peitto korvilla uskalsi alkaa nukkumaan.
Kasvaessa pelot kaikkosivat.
Kuolema ja sairaudet
Näin elokuvia mieleltään järkkyneistä ihmisistä ja pelkäsin, että
tuleeko minustakin hullu?
Polanskin Inho |
Monet sukulaiset kuolivat syöpään ja uskoin kuolevani johonkin
samanlaiseen sairauteen. Ikä karttui ja kuolema työnnettiin syrjään piiloon
pois näkyvistä johon välttelyyn tottui. Mutta pelko säilyi taustalla.
Lopullinen tasapaino löytyi äidin kuoleman myötä. Silloin
kristallisoitui se, että kuolema on yhtä luonnollinen ja väistämätön kuin
syntymä eikä siinä ole mitään pelättävää tapahtui se sitten milloin ja miten
tahansa.
Humalaiset ja puliukot
Toikkaroivien humalikkojen epälooginen ja arvaamaton käytös
pelottivat.
Joskus arkipäivisin, kun kotiäitimme oli yksi isän ollessa töissä,
kotiimme toikkaroi humalaisia vieraita. Vaikka pelkäsin humalaista pidin velvollisuutenani
mennä äidin turvaksi, ettei humalaiset öykkäröijät vaan tekisi hänelle mitään.
Äiti keitti kahvit vieraalla ja usein nämä tyypit laittoivat väkijuomapullonsa
pöydänjalan juureen josta he sitten ottivat välillä ”tömsyjä”.
Tosi tilanteessa minusta ei olisi ollut mitään apua, mutta olin
niin kauan vartiossa kunnes tyyppi poistui.
Kirurgiset toimenpiteen
Isoveljeltäni leikattiin nielurisat jonka jälkeen kävimme
katsomassa häntä sairaalassa. Veljen juodessa maitoa se purskahti saman tien
ulos nenän kautta. Se näytti todella vastenmieliseltä enkä halunnut koskaan
joutua samaan tilanteeseen.
Viidennellä luokalla kouluhoitaja tutki minua ja totesi, että
nielurisani ovat niin suuret että ne täytyy poistaa ja ilmoitus toimenpiteestä
tulee sitten kotiin. En kertonut asiasta mitään vaan odotin kauhulla viestiä ja
elin lähes pari vuotta piinaavassa pelossa. Postista ei tullut koskaan
kutsua operaatioon.
Yli viisitoista vuotta myöhemmin jouduin jatkuvien kurkkukipujen
jälkeen nielu- ja kitarisaleikkaukseen. Ei se niin kammottava toimenpide
ollutkaan kuin olin pelännyt, vaan lähes huomaamaton operaation. Olin tuhlannut
valtavan määrän energiaa pelkäämiseen ja aivan turhaan.
Koirat
Olin kymmenen vuoden ikäinen ollessamme isän tuttavan joenranta mökillä.
Mökin edustalla joessa oli saari jossa oli pari jänistä ajokoiran opettamista
varten. Omistajan nuori koira yritti ajaa jäniksiä siinä onnistumatta. Sitten
saareen päästettiin kokenut ajokoira joka nappasi jänikset alta aikayksikön.
Myöhemmin saaliita nyljettiin mieslauman ympäröimänä. Menin
kurkkimaan miesten välistä jolloin vanhempi ajokoira hyökkäsi kimppuuni kaataen
minut ja näykkien ympäri kehoa. Koiran isäntä ajoi hurttansa pois ja minä
ollessa lähes shokissa.
Illalla kotona äiti järkyttyi riisuessa minua ja nähdessään
sinelmiä käsivarsissa ja jaloissa. Tämän kokemuksen jälkeen pelkäsin koiria
todella pitkään ja erittäin paljon.
Pelkoni alkoi hellittää vasta tutustuessani tyttökaverini
Pepi-koiraan, joka oli haukkumisesta huolimatta todella kiltti ja mukava
kaveri.
Lopullisesti pelko haihtui hankkiessamme oman koiran. Sen jälkeen
en ole koiria pelännyt ainoastaan kunnioittanut. Tällä hetkellä minulla on
neljäs koira joka on enemmänkin kaveri.
Esiintyminen
Ollessani lapsi kävimme usein katsomassa näytelmiä kesä- ja
kaupunginteatterissa. Isän veli Väinö oli harrastelijanäyttelijä ja minua
kiinnosti näytteleminen.
Kouluiässä minuun iski valtava esiintymispelko, ehkä
koulukiusaamisesta tai arkuudesta johtuen. Pyrin kaikin keinoin välttelemään
esitelmän pidon. Aikansa se onnistui, mutta lopulta jouduin luokan eteen
esiintymään. Olin kauhusta jäykkänä, tuntui kuin olisin huutanut hidastetussa
filmissä.
Jälkeenpäin kaverini totesi, että olin tupissut hiljaisella
äänellä ja hirvittävällä vauhdilla, niin ettei esitelmästä ollut saanut mitään
tolkkua. Tuntemukseni ja todellisuus olivat suuressa ristiriidassa.
Esiintymispelko ei hellittänyt ja välttelin suurempia ryhmiä.
Työkavereidenkin kanssa uskalsin olla äänessä ollessamme kahdestaan. Jos
porukan suuruus oli kolme tai enemmän olin hiljaa ja kuuntelin muiden
porinoita.
Karateharrastuksen myötä esiintymispelkoni hävisi melkein kokonaan.
Uuden uran myötä jouduin myös palavereihin ja ne tahtoivat aluksi jännittää.
Pelotti, jos joku esittää vaikeita kysymyksiä, enkä osaa niihin vastata.
Iän karttuessa pelko on kaikonnut, voi sanoa tyystin. Uskallan
avata suuni melkein missä vain ja seurassa kuin seurassa. Jos sanoo jotain
väärin niin nauraa kuten muutkin ja heittää vaikka lisää ”vettä kiukaalle” niin
kaikilla on hauskaa.
Kiusaaminen
Koulukiusattuna kiusaaminen, pilkkaaminen ja ylimielinen
nauraminen pelottivat. Siitä jäi sen verran traumoja, että pilkkaaminen ja
mollaaminen nostavat niskavillani pystyyn.
Nähdessäni tietyllä tavalla rehvakkaita koululaisporukoita heistä
muistuu mieleen kiusaajani ja sen myötä ahdistuneisuus pyrkii luikertelemaan
pintaan. Kouluaikoja en ikävöi ja nykypäivän oppilaita käy sääliksi, sillä
kiusaamiskeinot ovat vain lisääntyneet.
Epäonnistuminen
Epäonnistumisen pelko jähmetti niin, ettei uskaltanut yrittää
tehdä mitään uutta tai vaativaa. Jäi vain hiljaiseksi hissukaksi nurkkaan
nyhjöttämään ettei vaan töppää.
Vastuu
Vastuu pelotti ja pakoilin sen ottamista hyvinkin onnistuneesti.
Jotenkin vastuu ja sen kantamisen yksinäisyys sekä tehtävät päätökset
pelottivat. Varmaankin tämä pelko on lähellä epäonnistumisen pelkoa.
Tekussa luokanvanhimpana oleminen hieman karaisi, mutta en ole
koskaan halunnut esimiesasemaan. Kuten eräs henkilö totesi, minulla ei ole
riittävästi kunnianhimoa.
Työkoneiden käyttö
Kansalaiskoulun teknisentyöntunneilla en uskaltanut käyttää
tasohöylää enkä pylväsporakonetta. Pelko ei hälvennyt ammattikoulussa, smirgeli
eli hiomakone oli kauhistus eikä hitsaaminenkaan houkutellut. Koulukaverit
värkkäsivät innoissaan kaikkien laitteiden kanssa, kun minä taas välttelin
parhaani mukaan kaikkia koneita.
Sitten työelämässä joutui käyttämään monenlaisia laitteita.
Ainoastaan hitsaaminen on jäänyt opettelematta. Kotiin olen hommannut jyrsimet,
smirgelit, käsisahat, pöytäsirkkelit, käsi- ja tasohöylät, kulmahiomakoneet
sekä opetellut aivan itse niitä käyttämään. Jyrsin oli kaikista
mielenkiintoisin vempele.
Vieläkö löytyy pelkoja
Tällä iällä ja kokemuksella uskaltaa aukaista suunsa lähes
paikassa kuin paikassa tai voi olla ihan hiljaakin jos ei ole mitään
sanottavaa. Epäonnistuminen ei juuri pelota, mitä nyt joskus hieman jännittää
kriittisten töiden onnistuminen. Kuitenkin on todella helpottavaa myöntää,
ettei tiedä kaikkea, ei osaa jotakin tai on töpeksinyt totaalisesti. Se on
puhdistavaa. Ei tämä niin haudanvakavaa ole!