Kommelluksia
koirien kanssa
Ensimmäiset koirani koulutin verrattain
hyvin 1970-luvulla. Ne tottelivat peruskäskyt, kulkivat rinnalla ilman
talutinta toinen toisella puolella ja toinen toisella puolella.
Koirat olivat todella kilttejä,
eivät mitään riidan haastajia. Veljelläni oli kettuterrieri jonka ärhäkkyyttä
hän ihaili. Koira härnäsi usein rauhallista Demon-koiraani joka ei ollut siitä
moksiskaan. Veljeni tuumasi, että katso nyt kun Peni antaa kyytiä koirallesi.
Sitten erään kerran Demonin mitta
tuli täyteen ja se hermostui niskassa roikkuvaan lajitoveriin. Se ärähti kerran
jolloin ärhentelijä oli maassa selällään koivet jäykistyneinä kohti taivasta.
Sen jälkeen veljeni ja hänen koiransa olivat hiljaa. Eivät terrieri eikä isäntä
sen jälkeen ärhennelleet.
Omistajan
ensimmäinen hermostuminen
Ulkoilutin Demonia
Puolivälinkankaalla joskus talvella 1974. Koira juoksi vapaana ja minun
pyöräillessäni, näin se sai reipasta liikuntaa. Koiran juostessa edellä
ohitimme poikalauman jolloin porukan johtaja karjaisi koiralle säikäyttäen sen.
Adrenaliini arvoni olivat jostakin syystä kohollaan, eivätkä nuoren miehen
testosteronitkaan kovin matalalla olleet. Pyöräillessäni ohi hihkaisin kaverin
korvaan täysillä BÖÖ!
Siitä jengi riemastui ja he
lähtivät juoksemaan perääni. Kiihdyksissä kun olin en malttanut jatkaa matkaa
vaan pysähdyin. Heitin pyörän maahan ja jäin odottamaan meluavaa laumaa. En
ollut harrastanut mitään itsepuolustuslajeja, mutta ajattelin hyökkäyksen
olevan paras puolustus, päätin pudottaa
porukan pomon ja katsoa mitä sitten tapahtuu.
Jengin johtaja juoksi
ensimmäisenä luokseni uhaten tappaa minut. Tempaisin häntä välittömästi
turpaan, jolloin kaveri lensi takapuolelleen ja muu porukka pysähtyi kuin
salaman iskusta. Tyyppi istui maassa ja uhosi vielä itkuisella äänellä
tappavansa minut. Otin lunta maasta ja tarjosin sitä hänelle todeten, että anna
olla viimeinen kerta kun säikyttelet toisten koiria. Sitten vedin hänet pystyyn
ja kättelimme. Se oli siinä.
Koirien
välienselvittely
Asuimme Pyykösjärvellä
piharakennuksessa ja päärakennuksessa asui myös vuokralainen. Heillä oli
pienehkö piski joka räksytti mutta ei ollut aggressiivinen kuin sotilaille
joiden manttelin helmoissa se roikkui jos sai kiinni. Syksyllä 1974 se oli todella
sairaana maaten vain sisällä. Joku sitä kuitenkin ärsytti, kun päävuokralainen
avasi oven se syöksyi sisältä isomman koiramme Zeon kimppuun. Omistaja juoksi
tappelevien koirien luokse, mutta ei uskaltanut muuta kuin yrittää taluttimella
pyydystää omaa koiraansa. Juoksin ulos, katsoin hetken hampaat irvessä
murisevia ja taistelevia koiria, tartuin salamannopeasti kiinni pannoista ja
tempaisin ne irti toisistaan. Onneksi ei sattunut sen pahemmin.
Koiran
puolustaminen
1975 muutimme kerrostaloon Nokelan
kaupunginosaan ja hävitimme isomman koiran. Ulkokoiraksi oppinut Demon alkoi
tulla kärttyisäksi. Kesällä 1976 pyöräilin vanhempieni luokse Pyykösjärvelle,
kun Paulaharjun koulun kohdalla metsästä juoksi Samojedi alkaen äristä.
Pysähdyin ja komensin Demonin viereeni istumaan. Ennen niin kiltti koira alkoi
myös murista. Mietin, että mitä minä nyt teen? Ainoastaan shortsit, T-paita ja
sandaalit ylläni etsin katseellani jotakin kättä pitempää riidanhaastaja koiran
lähestyessä niska köyryssä. Mitään asetta ei löytynyt.
Päätin kuitenkin puolustaa
laumanjäsentä vaikka paljain käsin. Keskityin adrenaliinin virratessa
jäseniini. Kun Samojedi hyökkäsi monotin sitä täysillä leukaan niin että sen
hampaat kilahtivat yhteen. Tilanne oli ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin
uhkailijan juostessa vinkuen takaisin metsään. Muistona tästä oli kivistävä
mustelma jalkapöydässäni.
Kolmas
koira
"Presidentillinen"
koira, Bostonin-terrieri Camilla oli vilkas mutta säyseä koira. Sen kanssa en
joutunut kahnauksiin. Mitä se nyt oli Tarja-vaimon kanssa yrittänyt pistää
poskeen jonkun pienen "karvapallon" vaikka ei itsekkään suurensuuri
ollut. Tarja oli repinyt Camillan leuat auki saaden erotettua koirat.
Villakoira ei vahingoittunut, omistaja oli vain ollut lähellä sydänkohtausta.
Hetken oli ollut muistona karvatuppo Camillan suupielissä.
Kiltti
Jaska
Jaska on ollut kolmasosan
10½-vuotisesta elämästään meillä. Olemme sen kolmannet omistajat. Rauhallinen,
tyyni, kiltti, avoin, sivistynyt.... ovat vain muutamia ventovieraiden lausumia
mielipiteitä koirasta ja yhdymme näihin mielipiteisiin. Ainoa Jaskan huono
ominaisuus on liika tuttavallisuus jonka vuoksi Jaska on saanut muilta koirilta
muutaman kerran selkäänsä.
Jaska ei räyhää, ei hauku, ei
uhittele paitsi tarvittaessa, siis kerran jolloin se puolusti emäntäänsä
reuhaavalta postilaatikon omistajalta. Jaska oli lirauttanut väärään paikkaan
josta kimpaantunut mies ei ollut lopettanut anteeksipyynnöistä huolimatta.
Aikansa takaviistossa odotettuaan se otti pari askelta eteenpäin veti komean
hammaskalustonsa esiin matalasti muristen. Mellastus oli loppunut siihen kuin
veitsellä leikaten.
Älä koskaa
ulkoiluta koiraa kiihtyneessä mielentilassa!
Sekin on sitten koettua, että
omistajan kattila kuohui totaalisesti yli. Olisihan sen voinut muutenkin ja
fiksummin hoitaa, mutta kun pinna paloi niin se paloikin pelottavan kirkkaalla
liekillä.
En ehtinyt pyöräillä Jaskan
kanssa kuin parisataa metriä, kun se pysähtyi fleksin päässä haistelemaan ja
jäin odottamaan sitä. Tien toista puolta tuli mies ja pieni koira.
Seurasin Jaskaa, mutta en ehtinyt
komentaa sitä kun se jo ryntäsi tien toiselle puolelle tutustumaan pikkuhauvaan.
En saanut vedettyä sitä takaisin kun fleksi oli polkupyörän sarvessa. Mies
tempaisi koiransa syliin ja alkoi posmeltamaan, että pidä koirasi kiinni. Totesin, ettei se mitään tee. Kiivas
moittiminen vain jatkui.
Tämän olisi voinut lopettaa tähän
kysymällä, että mitä se Jaska nyt sitten teki? Mutta ei!
Adrenaliinit olivat liian
kohollaan ja aloin hattuilemaan takaisin. Sanailu jatkui molemmin puolin enkä hillinnyt
itseäni sapen kriittisen kiehumispisteen kynnyksellä vaan lähestyin kaveria ollen
vain muutaman sentin päässä hänestä. Räksytyksen jatkuessa sekä aikamme
loitottua ja lähestyttyämme kaveri tuuppasi yllättäen minut nurin niin että
kaaduin pyörän kanssa jonka etukori meni solmulle. Jaska-koira katsoi viisaasti
etäämmältä silmät ymmyrkäisinä ihmetellen, että mitä tämä oikein.
Veret kohisivat suonissani
sisäerityshormonit olivat tapissaan. Pomppasin pystyyn ja nyt oli todella pienestä
kiinni etten liipaissut häntä turpaan. Itsepuolustuslajeja harrastaneena tiedän
kuitenkin vastuuni ja sain vaivoin hillittyäni itseni. Onneksi tietä tuli auto
ja minun täytyi kerätä polkupyörä pois keskeltä tietä. Myös tämä esti riidan
eskaloitumisen fyysisemmän tappelun tasolle. Sitten vielä äijä oli vielä
kutsumassa poliiseja. Totesin, että kutsutaan vaan ja olisi pitänyt kutsua.
Ruttuinen etukori! |
Kerroin tapauksen seuraavalle
kohtaamalleni koiran omistajalle, joka hämmästeli tapahtunut, sillä hänen kuin
muidenkin mielestä Jaska on todella kiltti koira.
Stressihormonitasojen laskettua,
alkoi rintakehässä tuntua kipua, ilmeisesti taisin reväyttää rintarankani
kaatuessani. Tämä oli vakava opetus hillitä hellä luonne ;)