Kuinka laumanjäsenten tulee toimia?

Kommelluksia koirien kanssa

Ensimmäiset koirani koulutin verrattain hyvin 1970-luvulla. Ne tottelivat peruskäskyt, kulkivat rinnalla ilman talutinta toinen toisella puolella ja toinen toisella puolella.

Koirat olivat todella kilttejä, eivät mitään riidan haastajia. Veljelläni oli kettuterrieri jonka ärhäkkyyttä hän ihaili. Koira härnäsi usein rauhallista Demon-koiraani joka ei ollut siitä moksiskaan. Veljeni tuumasi, että katso nyt kun Peni antaa kyytiä koirallesi.

Sitten erään kerran Demonin mitta tuli täyteen ja se hermostui niskassa roikkuvaan lajitoveriin. Se ärähti kerran jolloin ärhentelijä oli maassa selällään koivet jäykistyneinä kohti taivasta. Sen jälkeen veljeni ja hänen koiransa olivat hiljaa. Eivät terrieri eikä isäntä sen jälkeen ärhennelleet.

Omistajan ensimmäinen hermostuminen

Ulkoilutin Demonia Puolivälinkankaalla joskus talvella 1974. Koira juoksi vapaana ja minun pyöräillessäni, näin se sai reipasta liikuntaa. Koiran juostessa edellä ohitimme poikalauman jolloin porukan johtaja karjaisi koiralle säikäyttäen sen. Adrenaliini arvoni olivat jostakin syystä kohollaan, eivätkä nuoren miehen testosteronitkaan kovin matalalla olleet. Pyöräillessäni ohi hihkaisin kaverin korvaan täysillä BÖÖ!

Siitä jengi riemastui ja he lähtivät juoksemaan perääni. Kiihdyksissä kun olin en malttanut jatkaa matkaa vaan pysähdyin. Heitin pyörän maahan ja jäin odottamaan meluavaa laumaa. En ollut harrastanut mitään itsepuolustuslajeja, mutta ajattelin hyökkäyksen olevan paras puolustus, päätin  pudottaa porukan pomon ja katsoa mitä sitten tapahtuu.

Jengin johtaja juoksi ensimmäisenä luokseni uhaten tappaa minut. Tempaisin häntä välittömästi turpaan, jolloin kaveri lensi takapuolelleen ja muu porukka pysähtyi kuin salaman iskusta. Tyyppi istui maassa ja uhosi vielä itkuisella äänellä tappavansa minut. Otin lunta maasta ja tarjosin sitä hänelle todeten, että anna olla viimeinen kerta kun säikyttelet toisten koiria. Sitten vedin hänet pystyyn ja kättelimme. Se oli siinä.

Koirien välienselvittely

Asuimme Pyykösjärvellä piharakennuksessa ja päärakennuksessa asui myös vuokralainen. Heillä oli pienehkö piski joka räksytti mutta ei ollut aggressiivinen kuin sotilaille joiden manttelin helmoissa se roikkui jos sai kiinni. Syksyllä 1974 se oli todella sairaana maaten vain sisällä. Joku sitä kuitenkin ärsytti, kun päävuokralainen avasi oven se syöksyi sisältä isomman koiramme Zeon kimppuun. Omistaja juoksi tappelevien koirien luokse, mutta ei uskaltanut muuta kuin yrittää taluttimella pyydystää omaa koiraansa. Juoksin ulos, katsoin hetken hampaat irvessä murisevia ja taistelevia koiria, tartuin salamannopeasti kiinni pannoista ja tempaisin ne irti toisistaan. Onneksi ei sattunut sen pahemmin.

Koiran puolustaminen

1975 muutimme kerrostaloon Nokelan kaupunginosaan ja hävitimme isomman koiran. Ulkokoiraksi oppinut Demon alkoi tulla kärttyisäksi. Kesällä 1976 pyöräilin vanhempieni luokse Pyykösjärvelle, kun Paulaharjun koulun kohdalla metsästä juoksi Samojedi alkaen äristä. Pysähdyin ja komensin Demonin viereeni istumaan. Ennen niin kiltti koira alkoi myös murista. Mietin, että mitä minä nyt teen? Ainoastaan shortsit, T-paita ja sandaalit ylläni etsin katseellani jotakin kättä pitempää riidanhaastaja koiran lähestyessä niska köyryssä. Mitään asetta ei löytynyt.

Päätin kuitenkin puolustaa laumanjäsentä vaikka paljain käsin. Keskityin adrenaliinin virratessa jäseniini. Kun Samojedi hyökkäsi monotin sitä täysillä leukaan niin että sen hampaat kilahtivat yhteen. Tilanne oli ohi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin uhkailijan juostessa vinkuen takaisin metsään. Muistona tästä oli kivistävä mustelma jalkapöydässäni.

Kolmas koira

"Presidentillinen" koira, Bostonin-terrieri Camilla oli vilkas mutta säyseä koira. Sen kanssa en joutunut kahnauksiin. Mitä se nyt oli Tarja-vaimon kanssa yrittänyt pistää poskeen jonkun pienen "karvapallon" vaikka ei itsekkään suurensuuri ollut. Tarja oli repinyt Camillan leuat auki saaden erotettua koirat. Villakoira ei vahingoittunut, omistaja oli vain ollut lähellä sydänkohtausta. Hetken oli ollut muistona karvatuppo Camillan suupielissä.

Kiltti Jaska

Jaska on ollut kolmasosan 10½-vuotisesta elämästään meillä. Olemme sen kolmannet omistajat. Rauhallinen, tyyni, kiltti, avoin, sivistynyt.... ovat vain muutamia ventovieraiden lausumia mielipiteitä koirasta ja yhdymme näihin mielipiteisiin. Ainoa Jaskan huono ominaisuus on liika tuttavallisuus jonka vuoksi Jaska on saanut muilta koirilta muutaman kerran selkäänsä.

Jaska ei räyhää, ei hauku, ei uhittele paitsi tarvittaessa, siis kerran jolloin se puolusti emäntäänsä reuhaavalta postilaatikon omistajalta. Jaska oli lirauttanut väärään paikkaan josta kimpaantunut mies ei ollut lopettanut anteeksipyynnöistä huolimatta. Aikansa takaviistossa odotettuaan se otti pari askelta eteenpäin veti komean hammaskalustonsa esiin matalasti muristen. Mellastus oli loppunut siihen kuin veitsellä leikaten.

Älä koskaa ulkoiluta koiraa kiihtyneessä mielentilassa!

Sekin on sitten koettua, että omistajan kattila kuohui totaalisesti yli. Olisihan sen voinut muutenkin ja fiksummin hoitaa, mutta kun pinna paloi niin se paloikin pelottavan kirkkaalla liekillä.

En ehtinyt pyöräillä Jaskan kanssa kuin parisataa metriä, kun se pysähtyi fleksin päässä haistelemaan ja jäin odottamaan sitä. Tien toista puolta tuli mies ja pieni koira.

Seurasin Jaskaa, mutta en ehtinyt komentaa sitä kun se jo ryntäsi tien toiselle puolelle tutustumaan pikkuhauvaan. En saanut vedettyä sitä takaisin kun fleksi oli polkupyörän sarvessa. Mies tempaisi koiransa syliin ja alkoi posmeltamaan, että pidä koirasi kiinni.  Totesin, ettei se mitään tee. Kiivas moittiminen vain jatkui.

Tämän olisi voinut lopettaa tähän kysymällä, että mitä se Jaska nyt sitten teki? Mutta ei!

Adrenaliinit olivat liian kohollaan ja aloin hattuilemaan takaisin. Sanailu jatkui molemmin puolin enkä hillinnyt itseäni sapen kriittisen kiehumispisteen kynnyksellä vaan lähestyin kaveria ollen vain muutaman sentin päässä hänestä. Räksytyksen jatkuessa sekä aikamme loitottua ja lähestyttyämme kaveri tuuppasi yllättäen minut nurin niin että kaaduin pyörän kanssa jonka etukori meni solmulle. Jaska-koira katsoi viisaasti etäämmältä silmät ymmyrkäisinä ihmetellen, että mitä tämä oikein.

Veret kohisivat suonissani sisäerityshormonit olivat tapissaan. Pomppasin pystyyn ja nyt oli todella pienestä kiinni etten liipaissut häntä turpaan. Itsepuolustuslajeja harrastaneena tiedän kuitenkin vastuuni ja sain vaivoin hillittyäni itseni. Onneksi tietä tuli auto ja minun täytyi kerätä polkupyörä pois keskeltä tietä. Myös tämä esti riidan eskaloitumisen fyysisemmän tappelun tasolle. Sitten vielä äijä oli vielä kutsumassa poliiseja. Totesin, että kutsutaan vaan ja olisi pitänyt kutsua.

Ruttuinen etukori!

Pyöräilin vielä hänen rinnalle kysyen kuinka korvaat tämän korin. Ei aikonut korvata. Katsoin parhaaksi jatkaa tulistunutta matkaani, ettei olisi tullut tehtyä enää mitään ajattelematonta.

Kerroin tapauksen seuraavalle kohtaamalleni koiran omistajalle, joka hämmästeli tapahtunut, sillä hänen kuin muidenkin mielestä Jaska on todella kiltti koira.

Stressihormonitasojen laskettua, alkoi rintakehässä tuntua kipua, ilmeisesti taisin reväyttää rintarankani kaatuessani. Tämä oli vakava opetus hillitä hellä luonne ;)