sunnuntai 25. elokuuta 2013

Elämänura osa 3: Armeija 1972




Helmikuun 15. päivänä astuin armeijan harmaisiin. Ennen armeijan menoa pyysin äitiäni leikkaamaan hiukseni lyhyiksi. Hän oli ollut nuoruudessaan parturi ja leikkasi myös kaikkien sukulaismiesten hiukset. Ilmoittautuessani komppanian vääpelille hän totesi, että kyllä on siistit hiukset, lyhyimmät mitä hän oli sen päivän aikana nähnyt. Olihan se kokemus, kymmenen hengen karussa tuvassa muhkuraisella sängyllä, pois äidin helmoista miesten kouluun. Tuli siinä aluksi äitiäkin ikävä.

Alokasaika viestikomppaniassa meni nopeasti ja opimme paljon uutta lyhyessä ajassa. Ikimuistoisimman syntymäpäivän vietin Hiukkavaaran metsissä. Päiväohjelma jäi katsomatta lähtiessämme ampumaradalle -20°C pakkasessa. Koko päivä meni ampuessa ja palellessa. Sain ammunnasta valiot ja kolme vuorokautta kuntoisuuslomaa.

Illan lähetessä oletin meidän lähtevän takaisin kasarmille päästäkseni juhlistamaan syntymäpäivää sotilaskotiin. Yllätyksenä minulle iltaruoka tuotiin ampumaradalle jonka nautittuamme lähdimme jotokselle. Vietimme yön telttamajoituksessa hälytysten katkaistessa yöunemme. Hangen päälle havuja ja alkeellinen telttapatja, peitteenä mantteli. Kyllä paleli kun en ollut varannut mukaan lisävarusteita. Päästessämme sitten kasarmin lämpöön ja omaan tupaan tuntui muhkurainen sänkykin ruhtinaallisen hyvältä.

Ryhmämme voitti lähes kaikki kilpailut. Alokasaikana tupa Petsamo.

Ensimmäisen viikonloppuloman lähestyessä oloni huononi. Pääsin kuitenkin lomalle. Palasin lomalta kurkku karheana. Menin maanantai aamuna vastaanotolle joka oli täynnä "puolikuolleita" varusmiehiä jotka saivat kuitenkin KP:ta (kelpaa palvelukseen). Pohdin, että taisin tulla tänne aivan turhaan.  Mittari kainaloon ja kappas vain, 38°C kuumetta josta tuli kolme vuorokautta VP:tä (vapaa palveluksesta).

Oloni huononi kuumeen kohotessa. Hoipertelin 200 metrin matkan sairatuvalle, kerran piti levähtää lumipenkalla. Komppaniasta piti palata hakemaan jotain papereita ja mennen tullen huilasin puolessa välissä, niin heikoksi oli kuume vetänyt. Aamulla minut siirrettiin Sotilassairaalaan (SS1) keuhkoputken tulehduksen vuoksi. Tervehdyttyäni kunto oli tippunut ja aiemmin kevyesti selvitettyjen tehtävien suorittaminen oli työlästä. Hiljalleen kunto koheni ja palvelu alkoi taas sujua.

Monta vuotta koulukiusattuna olleena tilanne oli minulle ennen kokematon. Olin ensimmäistä kertaa ikäisteni joukossa tasavertaisena ryhmään kuluvana enkä kiusattuna pohjasakkana.

Olimme taisteluharjoituksissa yliluutnantti Palon komennuksessa. Taas kerran meidän piti heittäytyä selälleen ja tulittaa kuviteltua helikopteria joka tuhoutuessaan kaatoi kasarmin korkean radiomaston. Myöhemmin muodossa marssiessamme kuiskasin edessä olevalle, että moneskohan kerta se oli kun tuo masto kaatui. Palo oli suhteellisen kaukana ja kuitenkin hetken kuluttua tivasi, että mitä arvostelin hänen komentojaan? En muistanut enää sutkautustani. Hän käski ilmoittautua ruokailun jälkeen toimistossaan. Toimistossa yliluutnantti Palo puhutteli minua vakavaan sävyyn, komentaen lopulta ilmoittautumaan kirjurille vapaaehtoisena viikonlopun hälytys- ja viestiryhmään. Kirjuri laittoikin minut vartioon, joka oli paljon ikävämpi tehtävä kuin vain valmiustilassa olevassa ryhmässä olisi ollut. Olisipa pitänyt osata pitää suunsa kiinni!

Viestikomppanian helmikuun saapumiserä 1972


Joukkueemme johtaja yliluutnantti Palo oli vaativa ja kova kouluttaja. Sulkeisissa hän näytti kuinka aseen hihnan täytyy paukkua eteen viennissä. Välillä kaikui komento, katolle POISTU! Jäimme ihmettelemään käskyä jolloin Palo huusi, että jätättekö te noudattamatta esimiehenne käskyn? Osa porukasta pääsi lähes katolle joukkueenjohtajan komentaessa JOUKKUE!  Viestikomppanian takana oli tie jota myöten Palo käveli ja me poistuimme tienvieri näreikössä milloin mihinkin suuntaan vyötärölle asti ulottuvassa hangessa. Muut eivät siinä juosseet kuin meidän joukkue. Lopulta olimme tallanneet sen tasaiseksi kuin paraatikentän. Alakerran kiväärikomppanian varusmiehet kauhistelivat sulkeisiemme rajuutta, kuulemma heillä olivat huomattavasti helpommat. Yliluutnatti Palo noudatti laskuvarjojääkärikoulutuksessa saamiaan oppeja meitä kouluttaessaan!

Serkkuni Erkki Väisänen kehotti pyrkimään kirjuriksi, koska hallitsin konekirjoitustaidon. Totta puhuen se taito oli todella kehno. Kotimaisissa sotilasfarsseissa kirjuri oli komppania tyhmin tohelo ja enhän minä sellaiseen asemaan halunnut. Sitten sai käydä esittämässä toiveensa komppanian päällikölle ja pitkän harkinnan jälkeen päätin kuitenkin pyytää kirjurin pestiä. Kapteeni Pökkä nauroi ja osoitti Reservialiupseerikoulua (RAUK), että tuonne sinä joudut kun olet kolmen vuoden sähköasentajalinjan käynyt. Selitykseni eivät tuntuneet auttavan ja näytti pahasti siltä etten selviäsi kahdeksalla kuukaudella, vaan joutuisin "lusimaan" 11 kuukautta.

Armeijan johtamiskoulutusta on moitittu vanhanaikaiseksi. Mutta, missä muualla joutuu joukkojen eteen harjoittelemaan johtamaan pienempää tai isompaa ryhmää joskus myös paineen alaisena kuin  varusmies aliupseerina tai upseerina. Tällaista käytännön harjoitusta et saa muualta. Näin jälkeenpäin ajatellen se pitempi "lusiminen" olisi ollut lopulta lyhyt aika elämästä, kuitenkin siitä olisi ollut suuri hyöty tulevaisuudessa.


Myöhemmin käskynjaolla komppanianvääpeli ilmoitti tulevat tehtävät ja minulle lankesi kirjurin pesti, jolloin kaikki purskahtivat nauruun. Ilmeisesti heillä oli sama mielikuva kirjurin tehtävistä.

Nukuin valinnan jälkeisellä iltalomalla "ponniin" ja palasin myöhästyneenä kasarmille. Siitä päivystävänupseerin puhutteluun ja rangaistusta odottamaan. Taisi kirjurin tehtävä mennä ohi! Jututin silloista kirjuria, hän kertoi komppanianpäällikön todenneen esikuntaan, että hän hoitaa rangaistuksen komppanian sisällä, koska  viestimiehillä oli ollut paljon rikkomuksia.

Odotin pelonsekaisin tunnelmin rangaistukseni tapaa ja määrää. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut ja siirryin lopulta toimistotöihin.

Kaverit suntiksissa

Kirjurin tehtävä oli todella opettavainen. Työt piti tehdä itsenäisesti. Kansalaiskoulun liikelinjalla opitut alkeet jalostuivat aivan uudelle tasolle puolen vuoden intensiivisessä yhteiselossa kirjoituskoneen kanssa. Kymmensormi-järjestelmän hallinnasta on ollut suuri apu myös myöhemmissä tehtävissä.

Kaikki varusmiehet kunnioittivat kirjuria paitsi yksi aliupseeri, joka tuli toimistoon kukkoilemaan. Komppanianvääpeli oli todennut aiemmin, ettei ketään ulkopuolista saa päästää sinne hänen poissa ollessa. Tämä aliupseeri ei kuitenkaan uskonut, joten kerroin tapahtumasta esimiehelleni joka totesi, että jos sellaista vielä tapahtuu on häntä informoitava siitä välittömästi. Sama kaveri tuli taas pullistelemaan ja käskin välittömästi häntä poistumaan. Hän tiuskaisi, ettei minulla ole mitään oikeutta määrätä ylempiarvoista, jolloin rinnuksista kiinni tarttuen heitin hänet ulos. Alikersantti vaahtosi ulkopuolella, ettei tämä jää tähän. Totesin, että voit mennä aivan vapaasti valittamaan, mutta toiseksi jäät. Ei valittanut eikä hyppinyt enää silmille. Loppujenlopuksi kirjuri oli aika iso kiho!

Komppanianpäällikkö oli sotaharjoitusten kuljetuspäällikkönä ja pyysi kirjoittamaan puhtaaksi laatimansa kuljetussuunnitelmat joihin liittyi sekä tekstiä että havainnollistavia piirustuksia. Hän lupasi työstä ylimääräisen loman. Silloin ei ollut kopiokoneita, ainoastaan kalkeeripaperia (hiilipaperia).  Paperi - kalkeeri - paperi - kalkeeri - paperi niin paksusti, että alimmaiseenkin tuli vielä tekstiä. Kirjoituskonetta piti hakata voimalla ja tein pitkiä päiviä saadakseni tehtävän valmiiksi määrättynä ajankohtana. Päällikkö oli tyytyväinen loppu tulokseen.

Myöhemmin tein useita loma-anomuksia kyseisestä tehtävästä, mutta komppanianvääpeli veti ne aina pois todeten päällikön olevan huonolla tuulella. Sitten eräänä torstaina komppanianvääpeli tuli luokseni todeten, että Pökkä on tämän viikonlopun Pääesikunnassa Helsingissä. Lähde lomalle, eikä sitä tarvitse merkitä mihinkään hänen ollessa valvojana ja tule sitten sunnuntaina takaisin komppaniaan. Tietysti lähdin innoissani lomalle. Tajusin vasta myöhemmin, että olin puntiksella komppanianvääpelin luvalla. Jos olisin kärähtänyt, olisiko sanani painanut tässä asiassa mitään? Todennäköisesti ei!

Myöhästyin toisen kerran iltalomalta ja ajatin taksin päivystävänupseerin toimiston eteen. PU oli nukkumassa ja apupäivystäjän mukaan PU:n ollessa hereillä olisin joutunut taksiepisodin vuoksi suoraa päätä putkaan. Kerroin vuolaasti myöhästymiseni syistä. "Apupässi" kävi jututtamassa PU:ta ja palattuaan hän kehotti palaamaan komppaniaan.  Tämän jälkeen päivänpostia esikunnasta hakiessa odotin kauhusta jäykkänä ilmoitusta viestimiehen myöhästymisestä. Ihme kyllä, pääsin tästäkin tilanteesta kuin koira veräjästä. Mutta meni pitkään, että ollessani lomalla nukkumassa hyppäsin usein säikähtäneenä ylös peläten olevani myöhässä!

Prikaatinkomentaja oli joutunut puuttumaan ruokailuun menevän ryhmämme epäsotilaalliseen käytökseen. Komppanianpäällikkö oli saanut tästä tiedon ja kysyi mitä siellä oikein tapahtui. Koska en ollut paikalla vaan munkkikahvilla täytyi minun sepittää kavereilta kuulemastani uskottava tarina. Siitä seurasi meille kaikille kulttuurillinen ilta perunateatterissa. Silloin ennen perunat piti vielä kuoria, ne eivät tulleet valmiiksi kuorittuina eineksinä kuten nykyään.

Muille piti näyttä lusmuilemalla mitä uskaltaa. En mennyt koskaan aamupalalle vaan punkan alle nukkumaan. Aamu- ja iltapäivällä kävin munkkikahvilla, mutta en päiväruokailussa. Iltaruokailusta kirjoitin itselleni joka päivälle ruokailuvapaata ja pyöräilin varus-, ilta- ja viikonloppulomille 7 kilometrin matkan kotiin. Äidin tekemä ruoka maistui munkkiaamiaisen ja -lounaan jälkeen. Ei toki armeijan ruoissa mitään vikaa ollut, mutta sitä piti vain kapinoida ja näytellä kavereille kovista. Nuoruuden typeryyttähän se oli.

Viikonloppulomia anoessani komppanianpäällikkö totesi, että sinä se sitten olet jatkuvasti lomilla, pitäisi noita toimistotöitäkin tehdä ja jättää nuo naishommat vähemmälle. Mitään moitteita työtäni kohtaan ei ollut,  sillä tein vaaditut tehtävät viipymättä.

Myöhemmin kuulin komppanianpäällikön kuiskaavan vääpelille tulevansa illalla yllätystarkastukselle. Kirjoitin viikko-ohjelmaa ja jätin viikonlopun kirjoittamatta ja laitoin sen työpöydänlaatikkoon. Lähdin varuslomalle normaalisti palveluksen loputtua, mutta palasin jo puoli yhdeksältä. Vaihdoin työvaatteet, menin toimistoon, laitoin viikko-ohjelman kirjoituskoneeseen ja aloin kirjoittamaan. Hetken kuluttua komppanianpäällikön käsi laskeutui olkapäälleni ja hän totesi tyytyväisenä, että eiköhän tämä jo riitä tältä päivältä.

Varusmiespalvelun loppuvaiheessa meillä oli kuntotestinä 15 minuutin juoksu ja olisin ollut viestikomppania kolmanneksi paras, mutta muutama kaveri huilasi useita kierroksia tykkihallissa sitä kiertäessämme saaden viekkaudella ja vääryydellä paremman tuloksen. Komppanianvääpeli totesi tulokset nähtyään, että olin kovakuntoisin kirjuri mitä viestikomppaniassa oli ollut. Sain sotilaspassiini hyvät arvostelut ja korotuksen korpraaliksi.

Kotiuduttuani siviilielämä ei ollutkaan niin upeaa kuin olin kuvitellut vaan arkiset huolet ja ahdistus iskivät tajuntaan. Taas piti löytää töitä ja taloudelliset huolet alkoivat painaa päälle. Voi vain kuvitella millaista sodan kokeneilla oli palata rintamalta rakentamaan sodan runtelemaa Suomea, kun pelkästään kahdeksan kuukautta aiheutti jo tällaisia tuntemuksia. Nostan hattua näille veteraaneille joista usea on jo poistunut keskuudestamme, heidän ansiostaan meillä on näin hyvät oltavat. 


Miksi emme kestäisi lyhyttä varusmiespalvelua, kun isämme ja isoisämme taistelivat viisikin vuotta jatkuvassa pelossa selviääkö seuraavaan päivään hengissä. Heillä oli tehtäviä joista kotiin paluu ei ollut lainkaan varmaa. Miten sellaisesta voi selvitä selväpäisenä? Isäni joutui käymään useamman kaukopartioreissun vihollisen linjojen takana. Onneksi hän selvisi sodasta hengissä hämmästyttävän tasapainoisena. Isäni oli niitä ihmisiä jotka eivät kehuneet saavutuksillaan ja teoillaan, sillä he tiesivät mihin he tarvittaessa pystyivät. He eivät olleet suuna päänä hillumassa etunenässä, mutta silloin kun tarvittiin he astuivat rohkeasti esiin auttamaan muita. Älkäämme tuhlatko ja tuhotko heidän perintöään!
 

Isäni 1920-2001 oli viestimies sota-aikana 1940-1945