Elämänura osa 2: 1971 Hankkijan kausi

Hankkija ja Typpi 1971

Oli perjantai ja siivouspäivä kun vanhempani hermostuivat saamattomuuteeni. He soimasivat minua, että aikuinen mies vaan makaa toimettomana saamatta päivärahaa eikä edes yritä päästä töihin. Kimpaannuin niin, että hyppäsin polkupyörän selkään ja ajoin kaupunkiin. Päätin etten palaa kotiin ennen kuin olen löytänyt töitä. Soitin Heinäpäässä puhelinkopista kaikkiin Oulun sähköliikkeisiin. Minut pyydettiin haastatteluun Hankkijalle, Luukkosen sähköön sekä Hammarin sähköön. Tästä opin, että töitä täytyy hakea aktiivisesti ottamalla yhteyttä suoraan työnantajaan joko puhelimitse ja vielä parempi on mennä paikanpäälle kysymään, sillä se antaa positiivisen kuvan työnhakijasta.

Hankkijalta luvattiin töitä. Hammarin sähkössäkin ilmapiiri vaikutti myönteiseltä, siihen asti kunnes pyysin aikaa harkita tarjousta. Silloin työnjohtaja totesi töykeästi, että sitten ei käy! Luukkosen sähkö antoi reilusti aikaa miettiä.

Viikonloppuna  päädyin valinnassani Hankkijaan. Luukkoselle ilmoitin, että valitsin toisen firman. Ilmoittauduin Hankkijalla Matti "Möykkä-Matti" Moisiolle ja hän ohjasi minut silloisen Typen Seoslannoitelaitoksen saneeraustyömaalle. Siellä oli nokkamiehenä sodassakin ollut Jaakko "Jaska" Kaukolahti. Mukava mies jonka mielestä myös nuorille täytyy antaa mahdollisuus näyttää kykynsä. Vahingosta viisastuneena, vaikkakin hieman myöhässä, liityin myös Sähköliittoon.

Koska työtä ei voinut tehdä urakalla saimme tuntipalkan päälle 40%:n työkohtaisuuslisän. Työolosuhteet olivat todella likaiset. Tehtaan palokunta oli pessyt lannoitepölyn kaapelihyllyiltä ja sen jäljiltä oli joka paikassa märkää lannoite lillinkiä joka haavaan joutuessa poltti kuin suola. Revimme vanhat kaapelit hyllyiltä ja purimme moottorit sekä muut sähkölaitteet uusien tieltä.

Purkutöiden valmistuttua alkoivat asennustyöt jolloin työvoimaa täytyi lisätä. Vanhat patut totesivat työmaalle tullessa, ettei me tuolla työkohtaisuuslisällä tehdä yhtään mitään, jos se ei nouse 70%:iin lyömme perseet ketoon. Nokkamies yritti rauhoitella porukkaa, mutta se ei auttanut. Lopulta tiukkojen neuvottelujen jälkeen lisä nousi takautuvasti 70%:iin. Olin tehnyt töitä jo kuukauden ja kaikkiin tekemiini tunteihin sekä ylityöprosentteihin tuli jälkikäteen 30%:a lisää. Olivat ne rehvakkaita tilejä. Annoin isälle ja äidille puolet jokaisesta kahdenviikon palkasta ja he meinasivat pyörtyä koska summat olivat suurempia kuin isän kuukausipalkka, vaikka hän oli ollut tukkumyyjänä 25 vuotta. Toki he olivat myös tyytyväisiä ja ylpeitä pojastaan!

Parin kuukauden sisällä olin urani toisessa huippukohdassa, 100 metriä korkeassa betonipiipussa. Kun minulle selvisi, että sen sähköistäminen on seuraava tehtäväni, kävin kiipeämässä piipun puoleen väliin katsomaan miltä sieltä näyttää. Lentoestevalojen aukosta katsoessani tuntui kuin piippu olisi huojunut. Alas tullessani kerroin työkavereille tapahtuneesta. He hekottelivat, että ei se piippu voi huojua, kyllä nyt Hannua taisi huimata!

Komeita maisemia piipun päältä.
Ovat maisemat muuttuneet yli 40 vuodessa!

Seuraavana päivänä nousimme piipun kyljessä olevalla rakennushissillä piipun huipulle laskemaan asennettavat kaapelit alas. Tuuli oli navakampi kuin edellisenä päivänä. Yhtäkkiä kaverit tarrasivat kiinni kaiteesta kiroten, että hitto vie tämähän huojuu ja totesivat, että totta puhuit!

Kun kaapelit oli laskettu alas alkoi armoton roppaaminen. Turvavälineinä olivat kypärä sekä pylväshommiin tarkoitettu turvavyö. Se oli hoikalle pojalle niin väljä, että nokkamies joutui kiristämään vyötä kahden lenkin väliltä narulla jotta se pysyisi ylläni. Ei ollut turvakenkiä, kuulo-, hengitys eikä silmäsuojaimia. Voitte vain kuvitella sen äänen kun iskuporakone huutaa korvan juuressa hoosiannaa betoni piipun vielä vahvistaessa ääntä,  mitä se vaikuttaa kuuloon? Sen jälkeen on ollut parempi pitää puhelinluuria vasemmalla korvalla!

Matti Isoviita piipun huipulla, kuvaaja hissin katolla.

Tikkaiden turvakehikosta sai hyvä tuen poratessa. Kovametalliteriä meni heinähäkillinen, sillä kiveen tai rautaan osuessa poranterän hehkui punaisena ja kovametallipalan tinaukset sulivat jolloin pala tipahti kun sen otti pois reiästä. Ei ollut Hiltejä vaan AEG:n kierrosporakone joka vinkui kuin lentokone.

Tauoille mentäessä ja työpäivän päättyessä oli usein kilpailu kumpi ehtii ensin alas toisen lähtiessä hissillä ja toisen tullessa tikkaita myöten. Kerran 25 metrin korkeudessa olevan levähdystason kohdalla jalkani lipesi tikkaiden puolalta ja jäin roikkumaan yhden käden varassa. Se säikäytti niin, että piti istahtaa tasolle huilaamaan sydämen hakatessa kiivaasti.

Olisiko taas kisa alkamassa kumpi on ensin alhaalla.

Tikkaita ylöspäin kavutessa yritin alittaa minuutin haamurajaa sitä saavuttamatta. Seoslannoitteella oli aluesähköasentajana lupsakan letkeä Markku Lassila joka tuumasi, että kyllähän tuonne alle minuutissa pääsee. Epäilin suuresti hänen puheitaan jolloin hän päätti kokeilla. Kisa käynnistyi ja ennen minuutin täyttymistä Markku heilutti isoa kämmentään piipun päältä. En tiennyt vielä silloin Markun olevan kuuluisaa Lassiloiden urheilijasukua. Törmäsin Markkuun myös myöhemmin muissa ympyröissä, mutta siitä sitten tuonnempana.

"Möykkä-Matti" ja Jorma "Hessu" Mettovaara tulivat työmaalle ja lähdimme tarkistamaan myös piipputyömaata. Puolessa välissä Matti kysyi, että voiko nousun keskeyttää? Mettovaara totesi, ettei voi. Me muut kävimme piipun päällä Matin jäädessä hissiin. Seuraavana päivänä hän oli todennut konttorilla, että hänen jalkansa ovat todella kipeät! Matti oli jännittänyt hississä sen heilumista ja vaappumista liitoskohtien kohdalla, hissin lattianakin oli vain vaneri. Toki hissin olisi voinut pysäyttää kesken matkan ja palata takaisin alas, mutta kiusaahan se pienikin kiusa on.

Usein tuli pyyntöjä muilta tehtaalla työskenteleviltä käyttää heitä huipulla. Kerrankin tuli lauma naisia sekä karskin näköinen mies. Pääsimme 15 metrin korkeuteen, kun mies jo istahti hissin nurkkaan puristaen rystyset valkoisina verkkoseinää. Naiset kävivät kierroksen piipun päällä miehen istuessa hiljaa hississä. Laskeutumisen loppuvaiheessa mies nousi ylös puhumatta mitään, hän taisi testata korkeanpaikankammoaan huonolla menestyksellä.

Voin sanoa, että olin urani huipulla sekä fyysisesti että taloudellisesti enkä ole vastaavaan asemaan sen jälkeen päässyt.


Olemme liki kolmasosan elämästämme töissä, mutta kuinka vähän siitä ajasta tallennamme valokuvina ja videoina. Itse olen pyrkinyt ainakin joskus, näppäämään jonkun valokuvan,  kuvaamaan kaitafilmille tai videoimaan vaikkakin aivan liian vähän. Ei muuta kuin kamerat esiin kun se nykyään on niin helppoa.

Hankkija ja Kemi Oy 1972

Sekapaskan saneeraus tuli lopulta valmiiksi ja seurasi siirto komennukselle Kemi Oy:n (Metsä Fibre) massatehtaalle. Lähdimme maanantaina 3.1.1972 klo 05:20 köröttelemään Liedeksen Kalevin Fiat 600:lla kohti Kemiä, jota hän sai myös ajaa, koska minulla ei ollut ajokorttia. Otimme mukaan viikon varusteet ja makuupussit, koska paikanpäällä oli vain parakkimajoitus. Illan koittaessa "Kaltsu" kysyi, että lähdetäänkö yöksi kotiin. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, koska seurustelin ensimmäisen vaimoni kanssa. Pidettyämme vain puolentunnin ruokatauon pääsimme kotimatkalle jo klo 15:30.

Kalevin Fiat 600, taustalla Kemi Oy

Parakkiasutuksessa joillakin asentajilla meni aikaa lujaa. Kerrankin muutama asentaja oli mennyt ruokatunnilla hakemaa pankista käteistä rahaa, silloin ei ollut pankki- eikä luottokortteja. Yksi kavereista oli pyörtynyt kassajonossa josta hänet oli viety sairaalaan. Hänen sokeri- sekä muut arvot olivat olleet pielessä reilun ryyppäämisen johdosta. Myöhemmin tämä asentaja sai lopputilin. 

Vuosi aiemmin Lääketieteenlaitoksen työmaalla eräs kaveri tarjosi ryypyt anispullosta ja se maistui mukavan pirteälle. Vielä silloin oli joillakin tapana aloittaa naukkailu perjantaina iltapäivällä. Maku jäi mukavasti mieleen ja pyysin erästä työkaveria tuomaan Alkossa Anislikööriä sekä jotain muuta mukavaa viikonlopuksi. Mikähän piru sitä puraisi kun hän toi liköörin kaverina Karhuviinapullon. Tämän  yhdistelmä sekä sen vaikutukset viikonloppuun ovat syöpyneet syvälle muistoihini. Sitä karhua ei ole ollut ikävä.

Eräs perheellinen työkaveri esitteli naisten puhelinnumeroita almanakastaan ja pomminvarmaa tapaa jolla hän vältti vaimon epäilykset. Puhelinnumerot olivat allekkain ja hän oli lopuksi tehnyt yhteenlaskun numeroista jotta ne näyttäisivät palkkalaskelmilta. Kaikkea se pettäjäntie teettää.

Yhden ainoan kerran yövyimme Kemissä, kun eräs työ täytyi saada valmiiksi kyseisen päivän aikana ja siinä meni sen verran myöhään. Sitä rataa se meni, hiton kuumia työkohteita tai sitten pakkasviimassa katolla huippuimureiden asennusta. Lopetin työt helmikuussa varusmiespalvelukseni alkaessa jonka jälkeen Kalevi kulki Kemissä syksyyn saakka. Kesällä hän oli rakentanut omakotitaloa töiden ohessa. Yöunet olivat jääneet usein muutamaan tuntiin kun hän oli taas lähtenyt kohti Kemiä. Yhden kerran hän oli nukahtanut rattiin ja herännyt soran rapinaan, onneksi ei käynyt pahemmin. Raskas työ, pitkä työmatka sekä rakennustyön rasitukset ja stressi olivat aiheuttaneet hänelle sairauslomaan johtaneen vatsahaavan minun ollessa Hiukkavaarassa.