Elämänura osa 1 (30): Uran alku

Valmistujaiskahvilla opettaja Esko Niskasen luona.

Ammattikoulu 1967

Pääsin opiskelemaan Oulun Ammattikoulun sähköasentaja ja -koneenkorjaaja linjalle ylimääräisenä opiskelijana isäni myötävaikutuksella vuonna 1967. Pyrkijöitä linjallemme oli 800 joista 144 valittiin pääsykokeisiin ja heistä 19 pääsi opiskelemaan ammattia.

Tuleva asentaja Ahventiellä.

Myöhäisherännäinen kun olen päätin lukea kunnolla vasta viimeisiin sähköopin kokeisiin keväällä 1970 opetellen myös kaikki kaavat. Tuloksena oli luokan paras arvosana ja kiitokseksi opettaja Ritala epäili minun luntanneen.

Vaikka olin ylimääräinen ja koulunkäyntini sitä sun tätä oli päästötodistukseni keskiarvo luokan keskiarvossa! Valmistuttuamme kolmen vuoden opiskelun jälkeen olimme koulumme ensimmäiset sähköasentajat.

Teräs Oy 1969

Teräs Oy

Kesällä 1969 isäni hommasi minut kesätöihin Rautakauppa Teräs Oy:n putkivarastolle. Olin vielä silloin tosi tumpelo ja epävarma. Kerrankin minun piti purkaa eräs viemärilähetys. Kuorman purku oli jo aloitettu ja käsitin asian väärin alkaen lastaamaan viemäriputkenpätkiä takaisin kuormalavalle. Paiskin ruokatunnin töitä hikihatussa ja kaikki aivan turhaan. Kyllä nolotti oma typeryys kun homma piti tehdä kahdesti.

Kierteet, putkimitat, venttiilit, kaikki materiaalit aiheuttivat hankaluutta. Ainoastaan paineviemäröinnin Uponyl viemäriputket olivat minulle helppoa kauraa ja opin ne selkeiden mittojen ja muotojen ansiosta. Isä vihjaili, että minun pitäisi opetella tarvikekirjoista lisää putkitietoutta. Viittasin kintaalla isän neuvolle, sillä enhän minä mikään putkimies ollut!

Kuusinkertainen zoom kahdella eri nopeudella!

Jostakin ihmeen syystä isä ja äiti ostivat minulle syksyllä 1969 kaitarfilmikameran. Olin toivonut mopoa, mutta sitä en saanut. Kiitän vanhempiani tästä hienosta hankinnasta jolla harjoittelin kuvausta ja tallensin muistoja vuosien saatossa. Mopo olisi ollut ja mennyt, kaitafilmikamera toimii vieläkin.

Turun Asennuspaja Oy 1970

Valmistuttuani sähköasentajaksi 1970 odotin kotona, että joku tulee hakemaan minut töihin. Isä oli jutellut Teräksellä Lääketieteenlaitoksen sähköurakoitsijan nokkamiehen kanssa joka oli pyytänyt minua käymään. Kävin haahuilemassa laajan työmaan pihalla löytämättä oikeaa parakkia. Muuten siihen aikaan rakennettiin koko nykyistä OYS:n aluetta ja se oli tosi laaja. Isä patisti minua menemään sinne toisen kerran ja silloin löytyi oikea paikka ja pääsin urakkatöihin tuntipalkan ollessa noin 3,50 mk/h.

Luulin olevani oikea asentaja, mutta kyllä luulot karisivat todella nopeasti. Onneksi työkaverit olivat auttavaisia ja ymmärtäväisiä tällaista avutonta asentajaa kohtaan opastaen minua kärsivällisesti. Suuret kiitokset heille!

Porukka oli sopeutuvaista ja avointa. Jos joku alkoi työmaalla kukkoilemaan, niin kokeneemmat kaverit kyllä laittoivat sooloilijat kuriin. Pidin tyylistä, enkä joutunut koskaan kiusauksen kohteeksi. Toki pientä huulenheittoa oli piristämässä raskasta työntekoa, mutta ei koskaan mollaamista tai toisen aliarvioimista.

Roppasin väestösuojaan kaapelien ja sähkökalusteiden kiinnitysreikiä. Ammattikoulussa oli ollut upouusia AEG:n pieniä porakoneita. Nyt jouduin poraamaan betonia isolla kolholla metallirunkoisella iskuporakoneella joka oli todella painava. Työpäivän päättyessä oli aivan sippi ja betonipölyn peitossa.

Asensin läpivientiputket väliseinämuurauksiin mikä tuotti suurta vaikeutta, kun en osannut lukea sähköpiirustuksia ja jouduin toistuvasti kysymään työkavereilta montako ja minkä kokoista putkea kuhunkin läpivientiin tarvittiin.

Tutustuin mukaviin työkavereihin. Kauko Koistinen ja Veikko Sjöholm olivat ensimmäiset nuoret asentajat joiden kanssa ystävystyin. Sitten työmaalle tuli uusi asentaja joka kätteli kohteliaasti kaikki mikä oli poikkeavaa siinä ympäristössä. Yleensä vain huikattiin huomenta, moro tai terve! Ihmettelin mikä hienostelija tämä oikein on. Myöhemmin häneen tutustuessa huomasin hänen olevan todella mukava henkilö jonka kanssa oli kunnia ystävystyä. Keskustelimme hänen kanssaan kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Tähtitieteestä musiikkiin kävimme läpi ja vierailin hänen luonaan myös töiden jälkeen. Mikko Yrjänäinen opetti kuinka äänilevyjä on kohdeltava kun kuuntelimme vinyyleiltä monenlaista musiikkia. Olen usein muistellut niitä mukavia hetkiä.

Suurin osa laitoksen pohjoispään pistorasioista, puhelinpistokkeista ja kytkimistä on asentamiani. Kerran nokkamies tuli katsomaan, että mitä sinä oikein tuuskaat niiden kytkentöjen kanssa? Nyt tehdään urakkahommia ja hän näytti kuinka pistorasia kytketään. Olin taiteillut jokaisen kuoritun johtimen päähän silmukan kuten ammattikoulussa oli opetettu jotta johdin varmasti pysyy ruuvin alla. Ei urakassa ollut sellaiseen aikaa vaan johtimet kuorittiin sopivan mittaisiksi työnnettiin liitinruuvin alle, ruuvattiin ruuvi tiukalle ja se oli siinä, vähintään 75% aikasäästöä pistorasiaa kohti.

Sitten erikoistuin palohälyttimien asennukseen. Kytkennässä täytyi huolehtia, ettei kaapelin suojafolio joutunut kosketuksiin liittimiin, minkä myös huolehdin. Kiire lisääntyi ja työmaalle otettiin asentajia työvoimatoimiston kautta. Erään kerran nokkamies tuli puhuttelemaan minua, että miten sinä olet kytkenyt eteläpään palohälyttimet kun ne eivät toimi. Totesin, että olen kytkenyt kaikki kuten on neuvottu. Siitä nokkamies kimpaantui, ettet sinä voi niin sanoa. Sanoin, että kyllä voin koska tiedän kytkeneeni asentamani anturit oikein, joku muu on ne asentanut. Myöhemmin selvisi, että nämä "uudet" asentajat olivat jättäneet foliot johtimien päälle ja kytkeneet ne liittimien alle jolloin virtapiiri oli oikosulussa. Muutama muukin tulokas teki alokasmaisia virheitä, he olivat asentaneet kytkimet ja pistorasiat väärinpäin, kytkimien toimisuuntaa alhaalla on ja ylhäällä off sekä pistorasioissa vaihe vasemmalle ja nolla oikealle.

Itse olin oppinut Teräkseltä, että jos en tiennyt tai osannut, en tehnyt mitään vaan kysyin ja varmistin ohjeet ennen tehtävää työtä. Tällöin homma tuli valmiiksi heti kerralla eikä tarvinnut käydä jälkeenpäin parsimassa.

Lääketieteenlaitoksella sattui eräs vakava onnettomuus. Työkaveri oli asentamassa valaisimia viiden metrin korkeuteen luentosalin kattoon. Hän oli asennuttanut telineet siten, että pystyi tekemään kytkennät selällään maaten. Hän oli jo niin reunalla, että putosi kääntyessään 5 metriä betonilattialle. Siitä hänet vietiin ambulanssilla sairaalaan. Ihme kyllä työkaveri palasi iltapäivällä takaisin töihin, eikä hänelle ollut sattunut mitään vakavampaa. Kaikki on mahdollista.

 

Erään kerran vedimme todella paksuja syöttökaapeleita tunnelitasolla. Kaapelissa oli kiinni miehiä kuin merenmutaa. Itsestäni tuntui, että se taisi olla kaapeli joka liikutti miestä eikä mies kaapelia.

Helmikuussa 1971 työt vähenivät rakennuksen valmistumisen lähestyessä ja ollessani viimeksi tulleiden joukossa sain ensimmäisen lopputilin.

Kevät kotona 1971

Kävin työvoimatoimistossa saamatta töitä. En ollut typeryyksissäni liittynyt ammattiliittoon joten en saanut päivärahaa vaan olin isän ja äidin vastuksena alkavana peräkammarinpoikana. En ujona poikana hakenut töitä muuten kuin katsomalla lehdestä työpaikkailmoitukset ja odottelin työvoimatoimistosta työkutsua jota ei koskaan tullut. Sitten isä hermostui ja hommasi minut töihin rakennusliike RuHe:lle.

Kesä 1971 ja Rakennusliike RuHe

Vaikka visiittini RuHe:lle oli lyhyt se oli silti todella merkittävä jossa jouduin tahtomattani tekemisiin myös sähkön kanssa.

Merijalin laajennus joka on jo purettu kerrostalojen tieltä!

Ensimmäinen työkohde oli uuden Aineen autoliikkeen pihatyöt, haravoin ja tasoitin tulevaa julkisivunurmikkoa. Seuraavana oli silloisen makeistehdas Merijal Oy:n laajennus jossa kannoin lautoja, siivosin, revin irti nauloja puretuista laudoista ja lankuista.

High Voltage

Sitten koitti urani ensimmäinen "kohokohta". Minut ja kaveri vuokrattiin maaperätutkimusta suorittavaan yritykseen. Diakonissalaitos on rakennettu entisen merenpohjalle ja sen perustukset olivat epävakaat jolloin seinät halkeilivat. Tehtävämme oli  kairata tutkimusmielessä Diakonissalaitoksen ympäristöä.

Sepänkadun sivu meni ongelmattomasti. Silloin jalkakäytävän ja talon välissä oli vielä nurmikkokaistale. Työ suoritettiin käsin pyöriteltävällä kairalla, kymmenen kierroksen jälkeen uppoama merkittiin paperille manuaalisesti. Jos kairan uppoaminen pysähtyi, esimerkiksi kivenmurikkaan, toinen piti kiinni kairasta toisen moukaroidessa sitä lekalla. Tätä jatkui kunnes kaira ei enää uponnut.

Sitten siirryimme Uudenkadun puoleiselle sivulle. Teimme kangella mahdollisimman pienen reiän jalkakäytävän asfalttiin ja jatkoimme tutkimusta. Valvova insinööri poistui asioille meidän jatkaessa hommia kahdestaan.

Kolmannella reiällä kairan eteneminen pysähtyi. Pidin kiinni teräskairasta kaverin moukaroidessa. Kaira upposi parikymmentä senttiä ja pysähtyi taas. Moukaroimme jälleen, mutta siellä taisi olla isompi kivenmurikka koska kaira ei uponnut lainkaan. Vedimme kairan pois ja olimme tekemässä uutta reikää kun Sähkölaitoksen pakettiauto kurvasi viereemme renkaan vinkuen ja sieltä säntäsi ulos vihainen mies työtakin helmat hulmuten. Hän huusi, että mitä hittoa te oikein teette ja kenen luvalla, nyt on koko Limingantullin kaupunginosa pimeänä!

Tenttaus jatkui hänen kysyessään kenen luvalla teimme hommia ja kuka on valvoja, onko teillä kaapelikarttoja? Valvoja on asioilla emmekä ole mitään kaapelikarttoja nähneet. Mies levitti eteemme piirustukset josta selvisi kuinka mittava määrä kaapeleita jalkakäytävän alla oli. Ihme ettemme osuneet niistä mihinkään kahdella ensimmäisellä reiällä.

Katkaisemamme muutaman kilovoltin syöttökaapeli oli betonikourussa jonka lävistimme keskeltä, onneksemme kaira oli osunut keskelle maakaapelia niin ettei mitään räjähdystä tai valokaarta päässyt syntymään.

Tämän jälkeen se työ loppui ja siirryin takaisin Merijalin työmaalle. Pyöräilin myöhemmin kairauspaikan ohi jolloin jalkakäytävässä oli monen metrin kokoinen kuoppa teltalla katettuna. Siellä sähkölaitoksen asentajat tekivät syöttökaapeliin kaapelinjatkosta.

Sitten sairastuin saaden viikon sairausloman. En ilmoittanut sairaudesta työnantajalle ja loman loputtua palasin takaisin töihin. Siellä oli odottamassa lopputilipussi. Vastaava mestari oli olettanut minun lopettaneen työt, kun en ollut häntä informoinut. Toisista lopareista opin sen, että haen aina sairauslomatodistuksen ja ilmoitan sen keston työnantajalle.

Heinäkuu meni kotona loikoillessa. Tuhlasin Lääketieteenlaitokselta saamiani pohjia jotka nostivat sen työmaan keskiansion liki 6 mk/h. Pertti-veljen kanssa asensimme kotitalon katolle uuden huopakatteen. Katon räystäällä pelokkaana roikkuessa ihmettelin, että mikä se tuonne Typelle oikein nousee. Se oli lannoitelaitoksen uusi piippu ja kun sitä tehtiin liukuvaluna huomasin sen kasvavan joka päivä yhä ylemmäs. Enpä tiennyt mikä minua reilun kuukauden kuluttua odotti.

Elämänura osa 5: 1974 Laman kaikuja asuntovelalliselle

Hankkija ja Pohjolan Kaapelin emalilankatehdas 1974

Alkusyksystä 1974 vähennettiin  porukkaa Lastenklinikan työmaalta ja taas tuli muutama päivä lomautusta ennen uutta työkohdetta. Sitten tuli siirto Hönttämäelle emalilankatehdasta rakentamaan. Sittemmin tilat olivat Nokian.

Heti alussa oli skismaa matkakorvauksista asentajien ja työnjohdon välillä. Taidettiin siinä muutama tunti istuakin ennen kuin ristiriita selvisi ja saimme voileipärahat ja kilometrikorvaukset.

Urakka eteni vauhdikkaasti. Normaalia rutiini hommaa. Välillä ylitöitä kiireisen aikataulun vuoksi. Muutama kaveri seikkaili humalassa viikonlopputöissä ja kauempaa komennettu asentaja oli saanut jostakin tippurin.

Oulu juoksun aikaan en voinut olla töissä viikonloppua joten jäin syyskuun viimeisenä perjantaina asentamaan yksin ruokasalin valaistusta. Valaisimet olivat kookkaita kolmiputkisia. Merkkasin valaisinlinjat kattoon ritsalangalla (värilanka). Nyt tarvittiin jo apua, sillä pelkät kädet ja pää eivät enää riittäneet. Kiilasin valaisimen laudasta tehdyllä T-mallisella tuella toisesta  päästä lastulevykattoon, samalla toisesta päästä päällä tukien pystyin kiinnittämään sen ruuveilla. Olihan se taistelua, mutta sain valaisimet paikoilleen puolenyön maissa ja sitten fillarilla kotiin.

Työnjohdon kanssa sattui yhteenotto mestarin tulessa kahvitauolla komentamaan asentajia töykeästi töihin. Kaverit hermostuivat siitä niin, että päätimme yhdessä lyödä perseet ketoon. Emme menneet töihin ennen kuin mestari pyytäisi anteeksi asiatonta käytöstään. Tunnin päästä asia selvisi ja työt jatkuivat.

Vedimme viikonlopputöinä suurvirtakaapeleita pääkeskukselle nokkamiehen peitellessä sähkökeskuksen jännitteisiä osia huolissaan, niihin tuli jännite suoraan muuntajalta. Ihmettelin miten hän noin säikkynä on, eihän minullekaan ollut käynyt kuinkaan vuonna 1971 vaikka kairasimme suoraan 20 kilovoltin syöttökaapeliin. Onneksi kaapelien veto onnistui ilman havereita.

Seuraavalla viikolla olimme hakemassa asennustarvikkeita toisesta tehdashallista, kun valot sammuivat ja syttyivät hetkeksi sammuen sitten kokonaan. Ihmettelimme miksi. Sitten selvisi syy.

Marjalan Pentti oli kytkemässä suurvirtakaapeleita. Kaapeleiden järjestys oli ensiarvoisen tärkeä, että niiden aiheuttamat magneettikentät kumoaisivat toisensa. Pentin varmistaessa kaapelien järjestystä keskuspäässä kytkemällä jännitteettömiin suurvirtakaapeleihin oikosulkulangan. Kytkentäkennojen alaosaan tuli syöttöjännite suoraan muuntajalta ja hänen käyttämänsä jompituslanka oli osunut jännitteisiin liittimiin aiheuttaen oikosulun. Valtavat valokaaret sytyttivät palamaan sekä lattian että kaapiston maalit.

Menimme myöhemmin tapahtuma paikalle. Siellä oli kuin pommin jäljiltä, kuten televisiouutisista nähdyt IRA:n iskut Belfastissa. Jotta tulipalo oli saatu taltutettua sinne oli täytynyt tyhjentää useampi jauhesammutin. Pentin punaisesta lippalakista ei löytynyt kuin suikaleita. Seinällä oli monen metrin korkeudessa sulaneita kupariroiskeita. Todella järkyttävää jälkeä!

Pentti kertoi poistuneensa oikosulkupaikalta kapeaa käytävää kaapiston ja seinän välissä. Sitten hän ylitti puolen metrin levyisen kaapelikanavan, alitti suoja-aidan ja ollessaan poistumisportaiden alapäässä kun Leväsuonmuuntoaseman maasulkurele yritti kytkeä jännitettä uudestaan jolloin oikosulku uusiutui.  Kova lenkkeilijä kun oli, hänen työkenkinään olivat lenkkarit. Legenda kertoo, että Pentin poistuessaan sähkötilasta Pohjolankaapelin käyttömiehet olivat nähneet hänen kipinöineen metallisiin ovenpieliin. Oliko Pentti saanut myös sähköiskun ja  varautunut vai oliko se pelkää kuvitelmaa?

Pentiltä paloivat kasvot ja kädet todella pahasti. Onneksi hän selvisi vielä työelämään. Vasta silloin tajusin mikä voima sähköllä on ja sen kuinka onnekas olin kesällä 1971. Sähköä kannattaa varoa ja kunnioittaa aina, sillä sitä ei näe, mutta sen tuntiessaan voi jo olla myöhäistä!

Syksyllä kävin viikon kertausharjoituksissa Hiukkavaaran metsissä. Tämä joukko oli ollut kasassa pitkään ja sen tarkoituksena oli Oulun suojeleminen tosipaikan tullen. Tehtäväni oli raskaan kranaatinheitinkomppanian tulenjohtojoukkueen viestiryhmässä. Koska ryhmään ei tullut aliupseeria minut nimettiin korpinjämieni vuoksi ryhmänjohtajaksi. Sanoin ryhmälle, etten tiedä näistä asioista mitään, joten hoitakaa hommat, minä voin kantaa tapsikeloja.

Ensimmäiset päivät telttamajoituksessa menivät loikoillessa. Seurasimme kauhuissamme kuinka kivääriporukan miehiä juoksetettiin sulkeisissa sekä pitkin soita jonne he olivat uupuneet niin että toisen joukkueen miehet olivat joutuneet hakemaan heidät. Sitten kävimme katsomassa kevyen krh:n ammuntoja joka ei ollut kovinkaan tarkkaa. Seuraavana päivänä oli meidän vuoro. Pojat antoivat suuntimat ja ensimmäisestä laukauksesta lähtien kaikki osuivat. Pari sirpaletta katkoivat oksia tulenjohtopaikan männyistä. Hienoa ja ammattimaista toimintaa.

Saimme pyörähtää panssarivaunun telaketjun edestä sen ajaessa kohti sekä kokeilla miltä tuntuu kun panssarivaunu ajaa päältä ja makaat telaketjujen välissä. Meitä myös kyyditettiin vaunun kannella. Teimme maihinnousuharjoituksia syöksyveneillä. Loppusodassa pyöräilimme Turkansaaren kohdalle jossa yövyimme ja teimme aamulla maihinnousun Oulujoen pohjoispuolelle. Kuolimme välittömästi joten toimimme sen jälkeen rennosti vaikka meitä kuinka komennettiin.

Kertausharjoitusten johtaja moitti ilmeisesti meistä johtuen osan porukasta käyttäytyneen kuin Rajamäen rykmentti (Seitsemästä veljeksestä). Johtaja totesi ryhmän pysyvä kasassa ja saavan taas kutsun harjoituksiin. Onneksi ei tullut kutsua 12 vuoteen. Varusteita luovuttaessa huomasin papereistani, että tehtäväkseni oli merkitty kirjuri joka oli sitten viivattu yli. Hieman harmitti, mutta sehän keikka oli jo ohi, mitäs siitä.

Tehtaan korjaamolle tuli käymään mies kyynärsauvoja käyttäen. Minulle kerrottiin tämän työntekijän järkyttävä kohtalo. Hän oli ollut katsomassa sukulaistaan OYS:ssa ja pois lähtiessään käynyt auton peräkontilla. Tällöin naisen ohjaama auto oli törmännyt tämän miehen autonperään sillä seurauksella että hänen jalkansa olivat jääneet puskureiden väliin. "Onneksi" siitä oli lyhyt matka  hoitoon jossa todettiin molempien säärien murtuneen. Jalat kipsattiin ja hän pääsi kotiin. Seuraavana aamuna mies ihmetteli varpaidensa outoa väriä. Sairaalassa selvisi karmea kohtalo, molemmissa jaloissa oli kuolio ja ne jouduttiin amputoimaan polven alapuolelta. Siinä hän nyt harjoitteli kävelemään uusilla proteeseillaan.

Halli valmistui kevättalvella 1975. Myöhemmin olen kuullut, että silloisen laman aikana ei ollut muita tapahtumia koko Suomessa kuin emalilankatehtaan vihkiäiset. Siksi myös tasavallanpresidentti Urho Kekkonen oli tullut juhlistamaan tilaisuutta. Propagandan mukaan "Urkki" oli rautaisessa kunnossa loikkien leveiden metsäojien yli. Kuitenkin hän oli tullessaan köpötellyt lyhyillä askelilla Oulunsalon-lentokentällä. Tehdaskierroksella adjutantti oli kulkenut hänen edellä huomautellen, että kynnys herra presidentti. Ei ollut "Urkki" enää entisessä vedossa.

Sähköliitto

Muutamassa Sähköliiton pikkujoulussa tuli käytyä ja tarjoilut olivat hyvät. Muistaakseni ravintolat olivat Merikoski, Tervahovi ja Albert. Albertissa hieman nyppi, kun Sähköliiton toimitsija tallensi tilaisuutta kaitafilmille. Kuvaaminen oli todella surkean näköistä ruiskumaalausta, kamera heilui kun hullun "se" mielettömän "siellä". Toivoin, että olisinpa itse päässyt ikuistamaan juhlatilaisuutta. Illan edetessä selvisi syy kuvaamisen epämääräisyyteen. Kuvaaja toikkaroi miestenhuoneesta tuhannen tupakeissa solmio oksennuksessa joka oli uinut ilmeisesti samassa paikassa mihin hän oli vetänyt laatat.

Lama, lomautus ja Toppilan sellutehdas 1975

Helmikuussa Hankkijan palveluksessa Pohjois-Suomessa oli liki 90 asentajaa. Huhtikuussa heistä oli töissä ainoastaan viisi sähkömiestä. Hankkija oletti saavansa Tornion terästehtaan asennusurakan, mutta se menikin ARE:lle. Minutkin lomautettiin helmikuussa.

Lomautus sattui aika kinkkiseen saumaan. Olimme tehneet asuntokaupat tammikuussa ja jouduin työttömäksi isot asuntovelat niskassa.

Olin kuukauden lomautettuna kunnes maaliskuussa 1975 työvoimatoimisto toimi ensimmäisen kerran urallani osoittaen töitä Toppila Oy:n massatehtaan kunnossapidossa. Kiertelin tehdasta vanhemman asentajan apuna. Siellä oli myös toinen nuori asentaja Hankkijalta. Kerran hän totesi, että oletko sinä huomannut erään vanhan asentajan työparin jatkuvia vierailuja verstaalla. En ollut nähnyt.

Myöhemmin olin parini kanssa voimalaitoksen ylätasolla jolloin tämä vanha asentaja tuli alemmantason sähkökotelolle korjauskeikalle. Hän aukaisi kotelon, tarkisteli sitä aikansa, penkoi sitten työkalupakkiaan ja todeten, ettei hänellä ole tarvittavia osia ja kehotti nuorempaa hakemaan ne verstaalta. Nuoremman asentajan poistuessa vanha asentaja suoritti pikaisesti korjaustoimet. Kun apulainen saapui takaisin tokaisi vanhus, että hän löysikin osat ja sai korjattua vian.

Mietin, että voiko tämä olla totta armon vuonna 1975! Seoslannoitetyömaalla nokkamies oli kertonut, että vanhat asentajat eivät näyttäneet nuoremmilleen kuinka asennukset tehdään eivätkä opastaneet muutenkaan. Luulin tämän olevan kaukaista historiaa, mutta ei sillä näin sen omin silmin. Kuinka onnellisessa asemassa olin ollut työkavereitteni suhteen. He olivat auttaneet ja opastaneet minua, joskus jopa kädestä pitäen.

Sitten minulle ilmoitettiin, että joutuisin myös päivystystehtäviin. Yhtiö hankkisi minulle lankapuhelimen ja päivystysvuorossa ollessani joutuisin olemaan kotona valmiustilassa saaden siitä pienen korvauksen. Hälytyksen tullessa täytyisi korjauskeikalle mennä välittömästi.

Voi ei! Minua alkoi pelottaa se, että joutuisin yksin remonttitöihin. Tähän asti olin ollut työmailla jossa nokkamies hoiti työhön ohjauksen ja siellä toimittiin pareittain. Olin epävarma selviäisinkö hälytyksistä yksin ja osaisinko hoitaa työni, jos tehtaalla ilmenisi jotain ongelmia.

Tämän vuoksi kuten myös matalan palkan vuoksi yritin löytää urakkatöitä. Sitten työkaveri Hankkijalta kertoi, että Vesionnisella tarvittaisiin miehiä OTK E-jakelun rakennustyömaalle.

Elämänura osa 4: 1972 Elämä armeijan jälkeen

Hankkija ja Kiimingin kunnantalo 1972

Kahdeksan kuukauden palveluksen jälkeen oli edessä paluu arkeen. Vapaata oli muutama päivä jonka jälkeen aloin kulkea Jussi Kuivalan kyydissä Kiimingissä. Ford Taunus oli auto eikä sen lämmityslaite toiminut alku komennuksella, mutta matka taittui raittiisti ja tuulilasit pysyivät sulana kylmäpuhalluksellakin.

Kunnantalon rakennustyömaalla putkitettiin seiniä ja laaneja (kattoja). Kirvesmiehet tekivät työnsä samoin kuin raudoittajat ja hups sitten valun alkaessa olisi pitänyt olla myös sähköputket ja -rasiat paikoillaan vaikka me pääsimme asennustöihin vasta muiden jälkeen. Pakkanen puudutti sormet kun putkitimme ja asensimme rasioita rautojen keskellä kädet verillä. Haavoja ei huomannut vasta kuin tauolla käsiä pestessä jolloin niitä kirveli hitosti. Mestari huusi perseen takana, ettekö te ole vielä saaneet tehtyä asennuksia, betonivalut pitäisi saada valmiiksi.

Muurarit olivat suuria herroja. Heidän tulessa työmaalle muuraamaan ulkoverhousta kiersi vastaava mestari paniikissa tutkimassa ovatko mestat valmiina.

Toki niitä leppoisempiakin päiviä oli. Ruoka- ja kahvitauoilla työporukka pelasi venttiä rahasta. Pari kaveria lypsivät kimpassa eräältä maalarilta rahat, jolla oli paha peliriippuvuus.

Hankkija ja Pohjolankaapeli Hönttämäellä 1973

Kiireiden loputtua Kunnantalon työmaalla kevättalvella 1973 oli seuraava työkohde uusi kaapelitehtaan halli, jonka viimeistelytöissä tarvittiin apuvoimia. Työ piti sisällä tuttua kaapelointia ja kytkentää. Energiaa töihin antoivat mukana olevat eväät, kahvit termospullossa, muutama pulla viipale, puolenlitran maitopullo sekä kolme siivua leipää makkaralla ja juustolla.

Lambergin Hannulla oli eväänä myös jogurttia ja hän aukaisi kannen verkkaisesti, nuolaisten siinä olleen jogurtin makeasti maiskauttaen. Sitten Hannu alkoi syödä joka lusikallisesta nauttien. En pitänyt hapanmaitotuotteista, mutta työpäivän päätyttyä minun täytyi käydä ostamassa jogurttia. Kotiin päästyäni sitä piti maistaa välittömästi, että voiko se olla niin hyvää ja kyllä se hyvää olikin. Kiitos kaiman joka karsi ennakkoluulojani!

Öljykriisin vuoksi sammuteltiin katuvaloja ja näyteikkuvalaistuksia. Piti alkaa säästämään sähköä ja polttoaineita! Aina oli syy nostaa sähkönhintaa, jos sitä kului liikaa ei tuotantokapasiteetti riittänyt, jos sitä kulutettiin liian vähän energiayhtiön kulut kasvoivat. Mikään kuluttajan toimintatapa ei ollut oikea! Energiakriisi kiihdytti inflaatiota ja laukaisi laman alkuliitoonsa.

Hankkija ja rivitalot Kurkelanrannassa 1973

Keväällä siirryin lyhyeltä keikalta Osmo "Osku" Koistisen kaveriksi kolmen rivitalon rakennustyömaalle, jotka olivat väreiltään oranssi, sininen ja punainen. Viimeistely töissä johdotettiin, kalustettiin ja kytkettiin asuntojen sähköjä. Tämäkään ei kestänyt kauaa. Sen jälkeen oli pikku keikka jossakin teollisuushallissa Alppilassa.

Hankkija ja Oulun yliopisto Linnanmaa 1.vaihe 1973

70-luvun värien käyttöä

Seuraavaksi siirryin antamaan panokseni yliopiston rakentamiseksi suolle. Sinne se nousi entisille lenkkipoluille. Työmaalla varoitettiin, että älä koskaan pyydä nokkamies Aarno "Aape" Satulehtoa heittämään vasaraa, sillä hän todellakin heittää sen ja saat varoa päätäsi. "Aape" oli vaikuttavan näköinen persoona tuuheassa parrassaan enkä uskaltanut testata varoituksen todenperäisyyttä.

Kytkimme kilpaa vetokaappeja, jonka jälkeen asennettiin ja kytkettiin laboratoriopöytien keskuksia. Työnjohtajille oli sattunut fiba. He olivat vaatineet syöttökaapelien tarkkaa mitoitusta ollen paikanpäällä osoittamassa keskusten paikat sentilleen. Todellisuus olikin aivan toista eivätkä keskukset sijainneetkaan siinä missä niiden oletettiin olevan jolloin syötöt olivat liian lyhyitä. Ehkä olisi kannattanut ottaa hieman ylimääräistä, sillä kaikki kaapelit jouduttiin jatkamaan ja tarvike ja työkulut ylittivät muutaman metrin ylimäärän reilusti. Sellaista säästöä se oli.

Pirteän keltaiset pistorasiayksiköt ja laboratoriokeskukset

Pelleilimme Kalevi Liedeksen kanssa säikytellen toisiamme. Minä en vain onnistunut koskaan hätkäyttämään Kalevia joka oikea aikaisen ajoituksen ansiosta onnistui lähes aina.

Kesäloman kanssa oli pieniä ongelmia, kun en ollut ottanut edellisenä vuonna kesälomarahoja armeijan vuoksi. Onneksi nekin lomapäivät löytyivät ja sain kunnollisen vuosiloman.

Kiristäessämme pistorasiayksiköitä laboratoriopöytiin toisen pitäessä kiinni kiristäjä karjaisi voimakkaasti. Kerran eräs säikähtänyt mies juoksi hädissään katsomaa sattuiko pahastikin! Ei sattunut ja meitä vain nauratti.

Olin lyhyellä sairauslomalla jonka jälkeen asensin valaisimia kosmisen säteilyn laitoksen kattoon. Silloin ylöspäin asentaminen otti käsiin, mutta kaikkeen tottui.

Hankkija ja Lastenklinikka 1973

Syksyllä 1973 oli muutama pakkolomapäivä ennen seuraava työkohdetta joka kestikin sitten hieman pitempään. Uuden ja upean Lastensairaalan työmaa oli ensimmäisen työkohteeni Lääketieteenlaitoksen vieressä. Teimme aikamme töitä sairaalan eteläosissa. Sitten Seppo "Keku" Kekäläisen totesi, että laitetaan Hannu kuntoon nuo kaksi pohjoisinta kaarta koska niiden valmiusaste on jäänyt pahasti jälkeen muusta osasta sairaalaa. Ja niinpä me aloitimme asennustyöt rivakasti kilpaillen kumpi saa enemmän aikaan. Silti ehdimme pitää täydentunnin tupakkitauot. Kesällä istuimme ikkunalaudalla nauttien lämmöstä ja ohi kulkevista maisemista. Seppo poltti Marlboro herkkutupakkaa ja minä pidin hänelle seuraa koska en tupakoinut.

Silloin ei ollut akkukoneita vaan kaikki ruuvit väännettiin käsin ruuvimeisselillä. Tällöin sattui myös läheltä piti tilanne. Kisa oli kova Sepon asentaessa loistevalaisimia käytävän toisella puolella ja minä toisella puolella. Kumpi ehtii ensin! Kaksiputkisten loistevalaisimien asennus tapahtui helposti yksinkin. Valaisin nostettiin alaslasketussa katossa olevaan aukkoon, kannatimme sitä päällä molempien käsien ollessa vapaana kiinnittämään se ruuveilla laudasta tehtyyn pohjaan, koolaukseen. Erään kerran koolauksessa oli kiinnitys kohdalla oksa eikä ruuvi meinannut uponnut siihen jolloin ruuvimeisseli lipsahti ruuvin hahlosta iskeytyen poskiluuhuni pari senttiä silmäni alapuolelle. Hieman ylemmäksi osuessaan vamma olisi ollut vakava, nyt selvittiin pelkällä ruhjeella poskipäässä. Nykyinen suojalasipakko on suuri edistysaskel työturvallisuuden kannalta.

Joskus joutui piikkaamaan sähköputken ympäriltä betonia kun se ei ollutkaan sattunut valussa väliseinän kohdalle. Silloinkin siristeltiin vain silmiä ja toivottiin vain etteivät kivensirut satu osumaan. Ammuimme Hilti-pyssyllä rasianpohjia kiinni betonikattoon. Kaapeloimme, johdotimme, kalustimme hikeä säästämättä.

Ammattikoulussa opettaja Ritala kertoi oikeilla urakka-asentajilla olevan haalareissa jokaiselle työkalulle oma paikkansa. Opettelin tämän jo ammattikoulussa ja siitä oli suuri hyöty myös työelämässä. Sivuleikkurit tietyssä taskussa, ruuvitaltta tuolla, puukko, jakoavain, mitta ja vasara omissa paikoissaan. Ei mennyt turhaa aikaa työkalujen hakemiseen.

Sepon vauhti oli joskus niin kiivas, että unohteli työkalujansa milloin mihinkin. Poimin ne talteen ja hänen alkaessa kaipailla niitä otin kulloisenkin työkalun taskustani kysyen, tämäkö sinulla on hukassa.

Joskus työmaalla sattui pieniä kommelluksia. Ruokatunnilla Antsu oli aivastanut ruokalaparakin portailla sillä seurauksella, että tekohampaat olivat lentäneet parakin alle. Siellä hän oli kontannut etsien hampaitaan hiekasta. Onneksi ne löytyivät ja hän pääsi syömään. Saattoi vähän hiekka hiertää ikenissä ja narskua hampaissa.

Yhdellä asentajista oli lasisilmä jolla hän silloin tällöin pelleili. Kerrankin hän muljautti silmän ulos kuopastaan todeten, että annapa kun katson sitä lähemmin työntäen kourassa olevan silmän kohteeseen kiinni.

Uudenvuoden lupauksena osa tupakoijista lopetti sauhuttelun. Porukan puheliaimpiin kuuluva Sorppasen Matti kulki vieroitusoireissaan harmaana katse lasittuneena kuin zombilla. Lopulta kaverit kehottivat Mattia aloittamaan tupakoinnin oman ja toisten turvallisuuden vuoksi. Lopulta vain muutama pääsi irti riippuvuudestaan.

Vaikka työmaan eteläpäässä oli suurempi joukko asentajia saimme Sepon kanssa kahdestaan rempallaan olleen pohjoisosan valmiiksi ennen heitä! Minusta se oli huikea suoritus.