Elämänura osa 6: 1975 Ylpeys käy lankeemuksen edellä

Vesionninen ja OTK E-jakelu 1975

Otin yhteyttä Vesionniseen ja pääsin töihin Limingantulliin, nykyisen Prisman taakse. Katuvalojen, kylmälaitteiden ja sisävalaistuksen asennuksia valmistuvaan jakelukeskukseen. Sitten ilmeni ongelmia MMJ-kaapelien kanssa. Energiakriisin vuoksi kaapelien välivaipan materiaaliin oli tehty epäonnistuneita muutoksia. Kaapeleista alkoi vuotaa öljymäistä nestettä, joka haurastutti muoviset sähkölaitteet, kytkimet, pistorasiat ym. Kaikkiin kaapeleihin jouduttiin tekemään päätteet ja kalusteet oli uusittava. Kustannukset menivät todennäköisesti kaapelitehtaan piikkiin. Työmaalla oli tuttua Hankkijan kööriä ja ilmapiiri mukavaa. Töitä paiskittiin urakalla ja palkkakin oli toista kuin Toppila Oy:ssä. Taas oli mukava tehdä töitä.

Ollessani asentamassa sisääntuloväylän katuvalaistusta huomasin kaupungista päin saapuvat uhkaavat pilvet. Vedin sadetakin päälleni ja jatkoin valaisinpylväiden kytkentöjä. Maa jo viheriö ja puissa olivat lehdet kun peittyivät yhtäkkiä valkoiseen lumipeitteeseen. Lumikuuro yllätti totaalisesti siihen aikaan vuodesta. Onneksi lumi suli nopeasti pilvien väistyttyä auringon edestä.

Sain kesällä urakkapohjia edellisestä työkohteesta ja hoidin sillä pois 10'000 mk vekselin jonka olin joutunut ottamaan lainan lisäksi. Siltä osin helpotti vaikka lainaa jäi vielä 50'000 markkaa.

Työnjohtaja Eino Jokinen jäi lomalle ja hänen tilalleen tuli sijainen. Eräänä päivänä sijainen totesi, ettei sinulle ole enää töitä ja antoi loparit. Ilmoittauduin  työvoimatoimistoon ja aloin lomailla. Seuraavana aamuna tämä lopputilin antanut työnjohtaja soitti ovikelloa ja aneli takaisin töihin. Olin sen verran koppava, että kieltäydyin tarjouksesta. Niin, töitä olisi kuitenkin ollut tarjolla enkä ottanut niitä vastaan, tässä kiteytyy sananparsi nuoruus ja hulluus.

Hankkija ja Loviisan ydinvoimalaitos 1975

Poikkesin kesäkuussa Hankkijalla ja siellä oli tarjolla keikkahomma. Loviisassa oli kesäkiireitä ja pula miehistöstä. No eihän siinä muu auttanut kuin lähteä kolmen veijarin kanssa kohti atomivoimalaa.

Kahvitauko ja Paulin uusi Toyota Corolla, hieno peli.

Uutisista olin ihmetellyt kuinka voimalan rakennuskustannukset ovat paisuneet niin suuriksi ylittäen reilusti alkuperäisen budjetin. Perille päästyämme en ihmetellyt enää lainkaan. Nokkamies totesi kaikkien urakoiden kusseen jo aikapäiviä sitten, eli meille maksetaan vain tuntipalkka ja päiväraha.

Nokkamiehen kierrättäessä meitä työkohteissa tutustuttaen työporukoihin tyrkytettiin joka paikassa ryyppyä. Parhaimmillaan kaverit istuivat keskellä työpäivää pelaamassa korttia viinapulloja pöydänjalanjuuressa.

Parkki majoitus voimalatyömaalla.

Asuimme ensimmäinen viikon parakkikylässä josta sitten vähennettiin 10 mk päivärahasta. Iltalehdessä oli juttu, että joltakin asukkaalta oli viillelty sukuelimiä hänen jäädessään parantelemaan kohmeloaan parakin punkkaan. Eihän me tällaiseen suostuttu vaan otimme seuraaviksi viikoiksi mukaan retkivehkeet ja majoituimme loppuajaksi Loviisan kupeeseen telttoihin. Toki käytimme parakkikylän saunaa lähes päivittäin.

Tämä majoitus riitti, vielä herätyskellon tarkistus ja Corollan pakkaus.

Eräälle puhelinkopille oli aina jonoa ja syy selvisi kun menin soittamaan kotipuoleen. Puhelin otti yhden kolikon ja sillä pystyi soittamaan ties kuinka kauan ja puhelun loputtua se palautti vielä rahat.

Luonnonsuojelullinen kokeiluni jäi torsoksi. Uutisissa kerrottiin ponnekaasujen aiheuttavan otsonikatoa ja halusin siirtyä käyttämään roll-on-deodoranttia, mutta sellaista ei miehille löytynyt, ainoastaan stickejä. Jonkun aikaa käytettyäni kainaloihini iski ihottuma jonka vuosi jouduin palaamaan takaisin suihkutettaviin dödöihin tuntien kuitenkin suurta huolta otsonikerroksesta!

Päätin, etten sorrun rillutteluun koska joka markka oli tarpeen mittavan asuntovelan vuoksi. Sallin itselleni ainoastaan tulo- ja lähtöjuhlat. Kaverit houkuttelivat ensimmäisen viikon mukaansa, mutta olin jämäkkä ja he väsyivät ruinaamaan. Kyllä heillä oli hauskaa melkein joka ilta ja minulla melkein joka päivä kun seurasin heidän oloaan. Työpäivän jälkeen kiertelin ihailemassa maisemia ja lueskelin illat kirjoja. Siellä oli lämmin kesä poiketen Oulun seutua vaivanneeseen viileyteen. Vettäkään ei satanut kuin kerran ja leppäkertuilla oli valtava invaasio. Atomivoimalan kattoaukot kuhisivat pörräävistä leppäkertuista. En ollut nähnyt aiemmin enkä sen jälkeenkään niin paljon leppäkerttuja kuin silloin, kivet olivat iltaisin aivan punaisenaan niitä. Iltalehdissä oli juttu kyseisestä ilmiöstä ja siitä kuinka ne olivat purreet myös ihmisiä.

Käytiin sitä ongellakin Hästholmenin edustalla.

Yhtenä iltana teltassa kuuntelin, että mikä bändi tuolla soittaa kuulostaen niin hiton hyvältä. Sehän oli Oululainen Express joka esiintyi lähistön ulkoilma tilaisuudessa.

Olimme tilassa joka oli täynnä putkia ja niitä asentavia neuvostoliittolaisia asentajia. Sitten joku irrotti valonheittäjien syöttökaapelin jolloin tuli pimeys. Tilan täytti hiljainen puheen sorina sekä syttyvien mahorkkasätkien hehku. Jos olisivat olleet suomalaisia olisi noussut valta möly, että kuka ..kele sammutti valot, ..tana äkkiä valoa! Jälkeenpäin olen ymmärtänyt miksi porukka oli niin nöyrän tottelevaa.

Kerjäsin joka viikko ärsyttävyyteen asti, että lähdetään viikonlopuksi kotiin. Yhtenä viikonloppuna se ei onnistunut vaan pojat halusivat jäädä rilluttelemaan oikein kunnolla. Houkuttelin viimeisillä olevan vaimoni Loviisaan ja hän tuli junalla Helsinkiin ja siitä bussilla luokseni. Vierailimme myös Porvoossa Lauri serkun luona.

Viimeisellä viikolla asensimme suureen ilmastointihuoneeseen palohälyttimiä ja pyysimme viikkotäysurakan johon työnjohto suostui. Kahdet telineet joilta sitten kummaltakin teimme työpareittain työt. Merkattiin ritsalangalla linja, toinen porasi reiät ja toinen kiinnitti kaapelit ja anturit sekä kytki. Kattopalkkien kohdalla telineitä piti purkaa. Neljän hengen rakennusmiesporukka joka oli apuna telineiden siirrossa purki ja kasasi ne. Tahtimme oli todella kova ja rakennusmiehet hermostuivat joutuessaan mielestään liian koville. He hämmästelivät, että kyllä te olette hulluja ja meidän pitää saada lisää porukkaa siirtämään näitä telineitä tai lyömme perseet ketoon. Totesimme, että näin me pohjoisessa teemme hommia joten siirtäkää te vain telineitä ja tekiväthän he lopulta työnsä. Maanantaina aloitettiin ja tiistaina iltapäivällä homma oli valmis. Hieman työnjohto nikotteli meidän nopeutta, mutta sovittu mikä sovittu.

Otin kuvia reissusta ja teetin niistä kopiot kavereille. Hämmästyin kuinka he repivät kuvat joissa sattui näkymään jokunen oluttölkki tai viinipullo, ei voinut viedä kotiin. Minulta löytyvät kaikki kuvat albumistani.

Pullot piiloon! Huom! Tämä ei ole Lada vaan aito Fiat 124.

Kotiin lähdön koittaessa kaverit päättivätkin jäädä vielä juhlimaan, vaikka edellisenä iltana olimme viettäneet läksiäisiä. Äkkiväärä kun olen totesin, että jos te ette lähde, niin minä ainakin lähden kuten oli sovittu. Kaverit yrittivät vielä toppuutella, mutta pakkasin kimpsut ja kampsut ja menin linja-autoasemalle hypäten Helsinkiin menevään bussiin. Hesassa nousin ensimmäiseen junaan joka pysähtyi jokaisella maitolaiturillakin ja matkaan kului yli 12 tuntia. Ikimuistoinen kotimatka. Oulussa sai taas etsiä töitä kunnes tärppäsi.

Siikajokilaakson sähkö ja Oulu Oy:n porttirakennus 1975

Elokuun lopussa 1975 pyöräilin Nokelasta Kempeleeseen Antti Poletin työhaastatteluun ja hyväksyi minut työntekijäkseen. Kohde oli Oulu Oy:n nykyisen Stora Enson porttirakennus. Työmaalla oli nokkamiehenä serkkuni Matti Väisänen. Taas paiskittiin töitä oikein innolla. Antin kanssa meni välillä hyvin ja välillä ei. Kiireapua tuli myös maakunnasta. Ihmettelin näiden asentajien työtapoja, kun he kaapeloivat paloautohallia. Kaapeliniput venyivät lattialla ja nämä navetta-asentajat talloivat niitä ja vetivät telineitä niiden yli. Seinälle asennettuna kaapelit olivat jo valmiiksi "vanhennettuja". Huonoa jälkeä tekivät!

Syyskuun 5. päivänä syntyi ensimmäinen poikani. Vaimon ollessa vielä sairaalassa laskeskelin kesto- ja kertakäyttövaippojen eroa taloudelliselta kannalta. Tulin siihen johtopäätökseen, että ostan automaattipesukoneen ja sideharsoa josta tehdään kestovaippoja. Laskujeni mukaan säästän kestovaipoilla pesukoneen hinnan. Toimin tietämättäni ekologisesti sekä  vihreästi vaikka niistä asioista ei siihen aikaan vielä puhuttu.

Vaimon kotiuduttua otin rokulia ja pidin viikon isyysloman jollaista ei silloin vielä edes tunnettu. Oli hyvä sekä tulokkaalle että uudelle isälle tutustua toisiinsa. Suosittelen ja kehotan kaikkia isiä pitämään isyyslomansa kun ne nykyään ovat vielä lakisääteisiä ja ne korvataan toisin kuin vuonna 1975 jolloin se oli pois omasta pussista.

Kävimme yhdellä navettakeikalla jossain maaseudulla kaverin "sata ampeerisella" (Datsun 100A). Siellä hirvet juoksentelivat upean näköisesti aamu usvassa. Sitten marraskuun lopulla hiljeni, työt loppuivat ja taas iski ankea työttömyys.

Paluu Kemiran Seoslannoitelaitokselle 1976

Tammikuussa 1976 Kemiran seoslannoite- ja salpietarilaitoksella oli auki aluesähköasentajan paikka. Kävin ylityöjohtaja Ville Mankilan haastattelussa. Lopulta Ville kysyi milloin voit tulla töihin? Totesin, että vaikka huomenna. Ville poistui hetkeksi ja palasi takaisin todeten, että tule ensiviikolla 14. tammikuuta.

Kun urakalla tehtiin niin se tapahtui eikä siinä vatuloitu tuntitolkulla, mutta täällä ei. En ollut tottunut sellaisen työnteon kulttuuriin mikä tehtaalla oli. Työn pitkittäminen oli kehitetty omaksi taiteenlajikseen. Olin kerran vanhemman asentajan apuna. Uusi moottori piti sähköistää. Menimme seitsemän jälkeen kohteelle, kaveri istahti, sytytti Nortin ja katseli. Sitten jonkun ajan kulutta hän mittasi verkkaisesti paljonko kohteeseen menisi asennusputkea. Jonkun ajan kuluttua lähdimme hakemaan putkea varastolta ja sitten yhdeksän kahville verstaalle. Kahvin jälkeen menimme putken kanssa työmaalle ja taas Nortiksi. Sitten mittailtiin paljonko kaapelia tarvitaan ja sitten taas varastolle hakemaan tarvikkeita jonka jälkeen ruokatunnille. Iltapäivällä tarvikkeiden kanssa työmaalle ja pikkuhiljaa putkittamaan, kun jo iski kahden kahvipaussi ja ei kun verstaalle. Kahvin jälkeen työmaalle ja kaapelin lyhyehkö veto ja kytkentä jonka jälkeen olikin jo kotiinlähdön aika. Toki ei tarvitse hosua, mutta en minä tämmöistä osannut. Kun sain tehtävän tein sen ripeästi valmiiksi, jos ei ollut töitä luin Tex Willereitä.

Ammoniakkilaitoskin on vielä toiminnassa.

Ville kehotti olemaan oma-aloitteinen ja olinkin. Jos mestari ilmoitti jonkun laitteen rikkoutuneen kävin korjaamassa sen. Kunnes tuli pyörtävä päätös, ettei töitä saa ottaakaan suoraan vaan ne pitää kierrättää verstaan kautta. Hitto vie, ollako vai eikö olla oma aloiteinen ?!

Salpietarilaitoksella tapahtui sähkökatkos. Menimme selvittämään syytä. Valvomoon oli kuulunut paukahdus ja löysimme alemmalta tasolta piehekön metallisen asennuskotelon  joka oli pullistunut kuin potkupallo. En muista oliko se 36A vai 63A tulppasulake joka oli kierretty liian löysälle. Se oli alkanut kuumeta ja kipinöidä jolloin valokaari oli edennyt jännitekiskoa myöten kotelon kylkeen aiheuttaen oikosulun joka oli laukaissut kytkinasemalta katkaisimen. Sen jälkeen olen vääntänyt tulppasulakkeet tarpeeksi kireälle!

Tiistaista 13.4.1976 tuli yksi Suomen historian synkimmistä. Pyöräilin ruokatunnilla kolmen kilometrin matkan lounaalle äidin ja isän luo. Radio uutisissa kerrottiin Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä jossa kuoli 40 ja loukkaantui 60 henkilöä. Se oli seisauttava kokemus joka järkytti syvästi. Silloin koko viikosta tuli kiirasviikko ja perjantai oli pitkäperjantaista pitkin.

Toukokuun alussa työnjohtajaksi tuli tekusta kesälomalla oleva entinen aluesähköasentaja Markku Lassila. Markku ei ollut enää yhtä lupsakka, hän oli Villen opissa. Jämäkkä ja vaativa pomo Markusta oli tullut.

Sitten tapahtui urani noloin tilanne. Paiskimme perjantaina kaverin kanssa töitä hikihatussa. Seoslannoitteen kuivausrumpu piti saada ulos ja jouduimme nostamaan taljalla kaikki kaapelihyllyt pois tieltä sekä poistamaan muutkin sähköiset esteet. Saimme työt valmiiksi kello 13:30 ja kovan työpäivän jälkeen päätimme palkita itsemme. Kävimme kahvitauolla ja klo 14:30 poistuimme Lantaanilaitoksen katolle, johon keväinen aurinko paistoi lämpimästi. Mukanamme oli lukemista, kävimme istualleen suojaisaan paikkaan ja riisuimme hiostavat kengät. Havahduin 15:30 siihen kun kaveri sanoi jonkun käyneen koputtamassa portaikon ikkunaan johon nojasimme. Totesin hänen nähneen unta. Kävimme vaihtamassa siviilit päälle työhuoneessamme ja lähdimme verstaalle leimaamaan tuntikorttimme. Verstaalla Ville vinkkasi luokseen kysyen missä te olette olleet? Totesimme, että sekapaskalla töissä. Johon Ville vapisevalla äänellä sormea heristäen, että olen kuullut teidän olleen nukkumassa työaikana Lantaanin katolla ILMAN KENKIÄ! Mitä tuohon voi enää lisätä.

Sitten tuli kesäloman aika ja laskujeni mukaan minulla piti olla kuusi lomapäivää. Ville totesi, että ei sinulla ole kuin neljä lomapäivää, tammikuussa sinulla oli vain 13 työpäivää eikä niistä kertynyt lomaa. Työhön ottaessaan Ville oli käynyt laskemassa työpäiväni ja otti minut töihin 14. päivä keskiviikkona eikä 12. päivänä maanantaina kuten ensin tarjosi. Niin paljon Ville oli kallellaan työnantajaan päin!

Siitä suivaantuneena menin Hankkijalle tiedustelemaan onko siellä tarjolla töitä. Ei ollut Oulussa, mutta Pietarsaaressa oli kiireavun tarve. Selvä sovittu! Siitä sitten Kemiralle Villen luokse irtisanomaan työsuhteeni. Ville kyseli, että miten sinä nyt noin? Totesin, että Hankkijalla, josta olin lomautettuna, oli taas töitä. Villen totesi sarkastisesti, että toivottavasti sinä viihdyt siellä pitempään.

Elämänura osa 5: 1974 Laman kaikuja asuntovelalliselle

Hankkija ja Pohjolan Kaapelin emalilankatehdas 1974

Alkusyksystä 1974 vähennettiin  porukkaa Lastenklinikan työmaalta ja taas tuli muutama päivä lomautusta ennen uutta työkohdetta. Sitten tuli siirto Hönttämäelle emalilankatehdasta rakentamaan. Sittemmin tilat olivat Nokian.

Heti alussa oli skismaa matkakorvauksista asentajien ja työnjohdon välillä. Taidettiin siinä muutama tunti istuakin ennen kuin ristiriita selvisi ja saimme voileipärahat ja kilometrikorvaukset.

Urakka eteni vauhdikkaasti. Normaalia rutiini hommaa. Välillä ylitöitä kiireisen aikataulun vuoksi. Muutama kaveri seikkaili humalassa viikonlopputöissä ja kauempaa komennettu asentaja oli saanut jostakin tippurin.

Oulu juoksun aikaan en voinut olla töissä viikonloppua joten jäin syyskuun viimeisenä perjantaina asentamaan yksin ruokasalin valaistusta. Valaisimet olivat kookkaita kolmiputkisia. Merkkasin valaisinlinjat kattoon ritsalangalla (värilanka). Nyt tarvittiin jo apua, sillä pelkät kädet ja pää eivät enää riittäneet. Kiilasin valaisimen laudasta tehdyllä T-mallisella tuella toisesta  päästä lastulevykattoon, samalla toisesta päästä päällä tukien pystyin kiinnittämään sen ruuveilla. Olihan se taistelua, mutta sain valaisimet paikoilleen puolenyön maissa ja sitten fillarilla kotiin.

Työnjohdon kanssa sattui yhteenotto mestarin tulessa kahvitauolla komentamaan asentajia töykeästi töihin. Kaverit hermostuivat siitä niin, että päätimme yhdessä lyödä perseet ketoon. Emme menneet töihin ennen kuin mestari pyytäisi anteeksi asiatonta käytöstään. Tunnin päästä asia selvisi ja työt jatkuivat.

Vedimme viikonlopputöinä suurvirtakaapeleita pääkeskukselle nokkamiehen peitellessä sähkökeskuksen jännitteisiä osia huolissaan, niihin tuli jännite suoraan muuntajalta. Ihmettelin miten hän noin säikkynä on, eihän minullekaan ollut käynyt kuinkaan vuonna 1971 vaikka kairasimme suoraan 20 kilovoltin syöttökaapeliin. Onneksi kaapelien veto onnistui ilman havereita.

Seuraavalla viikolla olimme hakemassa asennustarvikkeita toisesta tehdashallista, kun valot sammuivat ja syttyivät hetkeksi sammuen sitten kokonaan. Ihmettelimme miksi. Sitten selvisi syy.

Marjalan Pentti oli kytkemässä suurvirtakaapeleita. Kaapeleiden järjestys oli ensiarvoisen tärkeä, että niiden aiheuttamat magneettikentät kumoaisivat toisensa. Pentin varmistaessa kaapelien järjestystä keskuspäässä kytkemällä jännitteettömiin suurvirtakaapeleihin oikosulkulangan. Kytkentäkennojen alaosaan tuli syöttöjännite suoraan muuntajalta ja hänen käyttämänsä jompituslanka oli osunut jännitteisiin liittimiin aiheuttaen oikosulun. Valtavat valokaaret sytyttivät palamaan sekä lattian että kaapiston maalit.

Menimme myöhemmin tapahtuma paikalle. Siellä oli kuin pommin jäljiltä, kuten televisiouutisista nähdyt IRA:n iskut Belfastissa. Jotta tulipalo oli saatu taltutettua sinne oli täytynyt tyhjentää useampi jauhesammutin. Pentin punaisesta lippalakista ei löytynyt kuin suikaleita. Seinällä oli monen metrin korkeudessa sulaneita kupariroiskeita. Todella järkyttävää jälkeä!

Pentti kertoi poistuneensa oikosulkupaikalta kapeaa käytävää kaapiston ja seinän välissä. Sitten hän ylitti puolen metrin levyisen kaapelikanavan, alitti suoja-aidan ja ollessaan poistumisportaiden alapäässä kun Leväsuonmuuntoaseman maasulkurele yritti kytkeä jännitettä uudestaan jolloin oikosulku uusiutui.  Kova lenkkeilijä kun oli, hänen työkenkinään olivat lenkkarit. Legenda kertoo, että Pentin poistuessaan sähkötilasta Pohjolankaapelin käyttömiehet olivat nähneet hänen kipinöineen metallisiin ovenpieliin. Oliko Pentti saanut myös sähköiskun ja  varautunut vai oliko se pelkää kuvitelmaa?

Pentiltä paloivat kasvot ja kädet todella pahasti. Onneksi hän selvisi vielä työelämään. Vasta silloin tajusin mikä voima sähköllä on ja sen kuinka onnekas olin kesällä 1971. Sähköä kannattaa varoa ja kunnioittaa aina, sillä sitä ei näe, mutta sen tuntiessaan voi jo olla myöhäistä!

Syksyllä kävin viikon kertausharjoituksissa Hiukkavaaran metsissä. Tämä joukko oli ollut kasassa pitkään ja sen tarkoituksena oli Oulun suojeleminen tosipaikan tullen. Tehtäväni oli raskaan kranaatinheitinkomppanian tulenjohtojoukkueen viestiryhmässä. Koska ryhmään ei tullut aliupseeria minut nimettiin korpinjämieni vuoksi ryhmänjohtajaksi. Sanoin ryhmälle, etten tiedä näistä asioista mitään, joten hoitakaa hommat, minä voin kantaa tapsikeloja.

Ensimmäiset päivät telttamajoituksessa menivät loikoillessa. Seurasimme kauhuissamme kuinka kivääriporukan miehiä juoksetettiin sulkeisissa sekä pitkin soita jonne he olivat uupuneet niin että toisen joukkueen miehet olivat joutuneet hakemaan heidät. Sitten kävimme katsomassa kevyen krh:n ammuntoja joka ei ollut kovinkaan tarkkaa. Seuraavana päivänä oli meidän vuoro. Pojat antoivat suuntimat ja ensimmäisestä laukauksesta lähtien kaikki osuivat. Pari sirpaletta katkoivat oksia tulenjohtopaikan männyistä. Hienoa ja ammattimaista toimintaa.

Saimme pyörähtää panssarivaunun telaketjun edestä sen ajaessa kohti sekä kokeilla miltä tuntuu kun panssarivaunu ajaa päältä ja makaat telaketjujen välissä. Meitä myös kyyditettiin vaunun kannella. Teimme maihinnousuharjoituksia syöksyveneillä. Loppusodassa pyöräilimme Turkansaaren kohdalle jossa yövyimme ja teimme aamulla maihinnousun Oulujoen pohjoispuolelle. Kuolimme välittömästi joten toimimme sen jälkeen rennosti vaikka meitä kuinka komennettiin.

Kertausharjoitusten johtaja moitti ilmeisesti meistä johtuen osan porukasta käyttäytyneen kuin Rajamäen rykmentti (Seitsemästä veljeksestä). Johtaja totesi ryhmän pysyvä kasassa ja saavan taas kutsun harjoituksiin. Onneksi ei tullut kutsua 12 vuoteen. Varusteita luovuttaessa huomasin papereistani, että tehtäväkseni oli merkitty kirjuri joka oli sitten viivattu yli. Hieman harmitti, mutta sehän keikka oli jo ohi, mitäs siitä.

Tehtaan korjaamolle tuli käymään mies kyynärsauvoja käyttäen. Minulle kerrottiin tämän työntekijän järkyttävä kohtalo. Hän oli ollut katsomassa sukulaistaan OYS:ssa ja pois lähtiessään käynyt auton peräkontilla. Tällöin naisen ohjaama auto oli törmännyt tämän miehen autonperään sillä seurauksella että hänen jalkansa olivat jääneet puskureiden väliin. "Onneksi" siitä oli lyhyt matka  hoitoon jossa todettiin molempien säärien murtuneen. Jalat kipsattiin ja hän pääsi kotiin. Seuraavana aamuna mies ihmetteli varpaidensa outoa väriä. Sairaalassa selvisi karmea kohtalo, molemmissa jaloissa oli kuolio ja ne jouduttiin amputoimaan polven alapuolelta. Siinä hän nyt harjoitteli kävelemään uusilla proteeseillaan.

Halli valmistui kevättalvella 1975. Myöhemmin olen kuullut, että silloisen laman aikana ei ollut muita tapahtumia koko Suomessa kuin emalilankatehtaan vihkiäiset. Siksi myös tasavallanpresidentti Urho Kekkonen oli tullut juhlistamaan tilaisuutta. Propagandan mukaan "Urkki" oli rautaisessa kunnossa loikkien leveiden metsäojien yli. Kuitenkin hän oli tullessaan köpötellyt lyhyillä askelilla Oulunsalon-lentokentällä. Tehdaskierroksella adjutantti oli kulkenut hänen edellä huomautellen, että kynnys herra presidentti. Ei ollut "Urkki" enää entisessä vedossa.

Sähköliitto

Muutamassa Sähköliiton pikkujoulussa tuli käytyä ja tarjoilut olivat hyvät. Muistaakseni ravintolat olivat Merikoski, Tervahovi ja Albert. Albertissa hieman nyppi, kun Sähköliiton toimitsija tallensi tilaisuutta kaitafilmille. Kuvaaminen oli todella surkean näköistä ruiskumaalausta, kamera heilui kun hullun "se" mielettömän "siellä". Toivoin, että olisinpa itse päässyt ikuistamaan juhlatilaisuutta. Illan edetessä selvisi syy kuvaamisen epämääräisyyteen. Kuvaaja toikkaroi miestenhuoneesta tuhannen tupakeissa solmio oksennuksessa joka oli uinut ilmeisesti samassa paikassa mihin hän oli vetänyt laatat.

Lama, lomautus ja Toppilan sellutehdas 1975

Helmikuussa Hankkijan palveluksessa Pohjois-Suomessa oli liki 90 asentajaa. Huhtikuussa heistä oli töissä ainoastaan viisi sähkömiestä. Hankkija oletti saavansa Tornion terästehtaan asennusurakan, mutta se menikin ARE:lle. Minutkin lomautettiin helmikuussa.

Lomautus sattui aika kinkkiseen saumaan. Olimme tehneet asuntokaupat tammikuussa ja jouduin työttömäksi isot asuntovelat niskassa.

Olin kuukauden lomautettuna kunnes maaliskuussa 1975 työvoimatoimisto toimi ensimmäisen kerran urallani osoittaen töitä Toppila Oy:n massatehtaan kunnossapidossa. Kiertelin tehdasta vanhemman asentajan apuna. Siellä oli myös toinen nuori asentaja Hankkijalta. Kerran hän totesi, että oletko sinä huomannut erään vanhan asentajan työparin jatkuvia vierailuja verstaalla. En ollut nähnyt.

Myöhemmin olin parini kanssa voimalaitoksen ylätasolla jolloin tämä vanha asentaja tuli alemmantason sähkökotelolle korjauskeikalle. Hän aukaisi kotelon, tarkisteli sitä aikansa, penkoi sitten työkalupakkiaan ja todeten, ettei hänellä ole tarvittavia osia ja kehotti nuorempaa hakemaan ne verstaalta. Nuoremman asentajan poistuessa vanha asentaja suoritti pikaisesti korjaustoimet. Kun apulainen saapui takaisin tokaisi vanhus, että hän löysikin osat ja sai korjattua vian.

Mietin, että voiko tämä olla totta armon vuonna 1975! Seoslannoitetyömaalla nokkamies oli kertonut, että vanhat asentajat eivät näyttäneet nuoremmilleen kuinka asennukset tehdään eivätkä opastaneet muutenkaan. Luulin tämän olevan kaukaista historiaa, mutta ei sillä näin sen omin silmin. Kuinka onnellisessa asemassa olin ollut työkavereitteni suhteen. He olivat auttaneet ja opastaneet minua, joskus jopa kädestä pitäen.

Sitten minulle ilmoitettiin, että joutuisin myös päivystystehtäviin. Yhtiö hankkisi minulle lankapuhelimen ja päivystysvuorossa ollessani joutuisin olemaan kotona valmiustilassa saaden siitä pienen korvauksen. Hälytyksen tullessa täytyisi korjauskeikalle mennä välittömästi.

Voi ei! Minua alkoi pelottaa se, että joutuisin yksin remonttitöihin. Tähän asti olin ollut työmailla jossa nokkamies hoiti työhön ohjauksen ja siellä toimittiin pareittain. Olin epävarma selviäisinkö hälytyksistä yksin ja osaisinko hoitaa työni, jos tehtaalla ilmenisi jotain ongelmia.

Tämän vuoksi kuten myös matalan palkan vuoksi yritin löytää urakkatöitä. Sitten työkaveri Hankkijalta kertoi, että Vesionnisella tarvittaisiin miehiä OTK E-jakelun rakennustyömaalle.