perjantai 6. tammikuuta 2017

100 vuotta itsenäisyyttä ja sotaveteraanit!





Minua ovat kiinnostaneet sotajutut jo pienestä lähtien. Selailin isän sota-ajan vihkoa ja sinne hänen kavereiden piirtämiä kuvia ja sekä valokuvia. Opittuani lukemaan tutkin kotiin tulevaa Kansa taisteli lehteä ja luin sen jännittäviä juttuja. Myös sarjakuvalehdet kuten Korkeajännitys ja Siivet kuuluivat lukemistooni samoin kuin aikakauslehdissä olevat sota-artikkelit.

Television sotadokumentit olivat melkeinpä suosikki ohjelmistoa 60-luvun puolestavälistä eteenpäin. Kuuntelin myös vanhojen veteraanien historiallisia juttuja jos vain niitä pääsi kuulemaan. Ne olivat kaukaista historiaa yli 20-vuoden takaa ja kunnioitin heitä toisin kuin monet niihin aikoihin.

Toinen maailmansota ja vietnamin sota sekä Israelin kuuden päivän sota kuuluivat seuratuimpiin ja kiinnostavimpiin konflikteihin. Haaveena oli päästä Muukalaislegioonaan josta luin kovia juttua lehdistä. Olin myös sotaelokuvien suurkuluttaja.

Varusmiespalvelu hieman hillitsi intoani, mutta kiinnostus säilyi vuosien vieriessä. Clint Eastwoodin Isiemme liput elokuva herätti uusia ajatuksia veteraaneista. DVD-elokuvan bonusmateriaaleissa kirjailija, jonka kirjaan elokuva pohjautui, kertoi isästään joka oli yksi Okinavan lipun pystyttäjistä. Opettaja oli kehunut pojan isää sankariksi josta hän oli maininnut isälleen. Isä oli vain todennut opettajan puhuneen mitä sattuu. Hänen isänsä ei ollut koskaan kertonut sodasta ja vasta hänen kuoltuaan poika oli löytänyt isän kunniamerkit ja maininnat taisteluista. Kun hän oli haastatellut veteraaneja kirjaansa varten, he olivat todenneet, ettei niistä kokemuksista voi keskustella muiden kuin samaa kokeneiden kanssa. Se raotti hieman ymmärrystäni sodassa olleiden kannalta.

Myöhemmin Spielbergin Tyynenmeren taistelutoverit avarsi lisää käsitystäni siitä mitä isämme ja isoisämme olivat kokeneet sodassa ja mikä kriisi oli ollut myös paluu siviiliin. Sarjan lopussa eräs selviytyneistä ajelehti siviilissä alkoholin voimalla saamatta mitään aikaiseksi. Mieleeni muistui oma vapautuminen varusmiespalvelusta. Siviiliin pääsyä odotettiin kuin kuuta nousevaa, mutta se tapahduttua tuli vastaan arjen ongelmat ja pienoinen kriisi, että tässäkö tämä olikin. Huolet työstä ja toimeentulosta stressasivat. Sarjan myötä pohdin kuinka isäni ja hänen taistelutoverit olivat sopeutuneet sodasta takaisin arkeen sodan tuhoamiin kotiseutuihin. Heille muutos kuoleman pelosta takaisin normaalielämään on varmasti ollut aivan toista jota me sotaa kokemattomat emme voi mitenkään ymmärtää.

Viime aikoina komennuksella ollessani olen lukenut paljon sotaa ja sotahistoriaa käsitteleviä teoksia. Koskettavin oli Kivimäen Murtuneet mielet joka avasi lopulta ne kammottavat kokemukset jotka järkyttivät ja arpeuttivat monien mielet loppu iäkseen. Isäni selvisi ihmeen tasapainoisena sodan melskeistä. Appi haavoittui kahdesti ja kärsi loppu elämänsä rytmihäiriöistä jotka olivat todennäköistä seurausta sodan kokemuksista.

Silloin nuorena ajatteli sodassa olleita vanhoiksi miehiksi. Nyt ymmärtää heidän olleen nuorukaisia parhaassa iässä juuri aikuisuuden kynnyksellä 20-vuoden molemmin puolin. Heidän nuoruutensa parhaat vuoden menivät sodassa jossa oli ainainen pelko oman tai taistelutoverin kuolemasta. Se ei voinut olla jättämättä jälkiä heidän loppuelämäänsä.

Oma isä on jo poistunut 15 vuotta sitten joten häntä ei voi enää jututtaa. Isä kertoi kokeneensa ensimmäisen kerran ulkopuolisten arvostusta ollessaan kylpylässä  90-luvun alussa. Nuoret miehet olivat kuulleet isän olevan sotaveteraani jonka jälkeen he olivat kuunnelleet isää ja tarjonneet hänelle juomat.

Olen haastatellut muutamaa vielä hengissä olevaa veteraania. Tiedustelin kuinka he selvisivät sodan koettelemuksista siviilissä? Vastaus oli, että työtä tekemällä, rakentamalla raunioitunutta kotimaataan sekä tätä hyvinvointi yhteiskuntaa joka meillä on.

Toivottavasti jälkipolvet osaavat arvostaa näitä urheita entisiä nuorukaisia jo elämänsä ehtoota eläviä sekä jo poistuneita jotka antoivat niin suuren panoksen itsenäisyytemme puolesta. Muistakaa Veteraanin iltahuudon sanat " ...Hoivatkaa, kohta poissa on veljet Muistakaa, heille kallis ol' maa. Kertokaa lasten lapsille lauluin. Himmetä ei muistot koskaan saa..."!

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

100 vuotta itsenäisyyttä ja miksi nationalismi on kirosana?



Julistamme monikulttuurisuuden ja suvaitsevaisuuden ilosanomaa unohtaen kotimaamme. Hyysäämme tänne paenneita pakolaisia joista suurin osa on miehiä.

Kuinka olisi ollut talvisodassa jos emme olisi olleet isänmaallisia ja pitäneet kotimaamme puolta? Olisimme ottaneet avosylin vastaan veli Venäläiset, tervetuloa tänne rikastamaan kulttuuriamme.

Talvisodassa pommitettiin yli 70 suomalaista paikkakuntaa joissa kuoli liki 1000 henkeä ja lähes 2000 vammautui. Jatkosodan aikana suomeen tehtiin yli 2500 pommituslentoa joiden aiheuttamat tappiot väestöön olivat yli 900 kuollutta ja melkein 2700 erin asteista vammautumista. Rakennuksista tuhoutui molemmissa sodissa yhteensä 288 kivitaloa ja 3265 puutaloa sekä vaurioitui 1092 kivitaloa ja 5986 puutaloa. Silti kaikki puolustivat ja tekivät kaikkensa kotimaansa vuoksi. Niin miehet, naiset, lapset ja vanhukset, sotilaat ja siviilit kärsivät mutta eivät lähteneet tie kuralla karkuun. Sodan tuhoja korjasivat siviiliin palanneet veteraanit jotka rakensivat sitten tämän hyvinvoinnin kaikesta tuskasta ja kärsimyksestä huolimatta.

Suomalaisiakin on ollut pakolaisina, on usein käytetty perusteena. No luikkivatko patrioottiset nuoret sekä vanhat miehet ensimmäisenä karkuun sotaa jättäen naiset ja lapset selviytymään? Meiltä lähetettiin turvaan lapset ja saattoi joukossa olla myös naisia. Miehet olivat näitä nykyään kirottuja nationalisteja. Entä jos he eivät olisi olleet mitkä olisivat olleet seuraukset.

En hyväksy minkään äärisuunnan toimia, olivatpa ne uskonnollisia, poliittisia tai muun sorttisia. Sananvapaus on näennäistä. Jos esität valtaapitäviä ja heidän hallitsemaansa mediaa arvostelevia hyvin perusteltuja väitteitä ne teilataan totaalisesti ja esittäjä mustamaalataan milloin milläkin nimellä. Heidät tuomitaan oikeuslaitoksissa jonka pitäisi olla tasapuolinen kaikille. Sitten nämä lieassa olevat toistelevat samoja vitivalkoiseksi pestyjä mantroja niin että hyvin monet niihin alkavat uskoa.

Suomi ei ole suuren suuri valtio ja kuka meistä pitää huolta jos emme itse pidä?

Entä naisen asema Suomessa verrattuna Arabimaihin? Suomen tasa-arvo on tähtitieteellisellä tasolla muihin maihin verrattuna ja toivon sen myös pysyvän sillä tasolla. Tänä päivänä myös kantaväestön naiset käyttävät väkivaltaa ja tasa-arvoisesti miehetkin tarvitsevat turvakodin palveluita. Onko tarkoitus romuttaa vai säilyttää nämä oikeudet?

Tuetaanko kantaväestöä yhtä suruttoman avokätisesti kuin "turvapaikan" hakijoita? Pidetäänkö suomalaisista asunnottomista huolta vai jätetäänkö heidät heitteille? Näitä hyökyaaltoina tulleita pakolaisia hyysätään ja tuetaan kaikella mahdollisella tavalla ja tasolla. He saavat asunnot, he saavat taloudellista tukea, heitä ymmärretään. Myös laittomasti maassa olevat "turvapaikanhakijat" saavat toimeentulotuen ja täyden "ylläpidon". Maata ikänsä rakentaneet, työtä tehneet ja veroja maksaneet vanhukset tai muuten syrjäytyneet voidaan yksinkertaisesti unohtaa. Tämäkö on sitä tasa-arvoa ja humanismia?

Miksi rapautamme arvojamme ja sivistystämme? Suuri joukko palvoo ja puolustaa muita kuin alkuperäisväestöä. Jos joku kertoo tosiasioita perusteiden kera se on tuomittavaa rasismia josta saa tuntuvat tuomiot. Entä kulttuuriamme rikastuttavat jotka rikkovat lakejamme ja määräyksiämme heidän tekojaan hyssytetään ja niistä vaietaan vaikka he eivät tule toimeen edes keskenään. Kunnioittamani Suomen armeija on mennyt näiden myönnytysten tielle sallimalla parrat ja muut tunnusmerkit eräille ryhmille. Minun käsityskykyni eikä ymmärrykseni eivät tähän riitä.

Jo kulunut ja hyljeksitty sanonta, maassa maan tavalla olisi noudattamisen arvoinen. Ei meidän tule taipua muiden vaatimuksiin vaan heidän on kunnioitettava meidän arvojamme, lakejamme ja vieraanvaraisuuttamme. Jos suomalaiset menevät vierailemaan tai asumaan muualle he kunnioittavat heidän tapojaan, mutta miksi se ei toimi toisinpäin?