Koulutie alkoi mukavasti.
Ensimmäinen kouluni oli Tuiran koulun keittola, parin luokan ja ruokalan sekä
ulkohuusin kompleksi. Kaksi ensimmäistä lukuvuotta oli opettajanamme Kannus.
Ilmapiiri oli mukavan kodikas ja turvallinen.
Kolmannella luokalla siirryimme
Tuiran koulun päärakennukseen jossa olimme syyslukukauden. Kevät lukukaudeksi
siirryimme vastavalmistuneeseen Paulaharjun kouluun. Kolmannen ja neljännen
luokan opettajana oli Sikiö.
En muista milloin ja mistä se
koulukiusaaminen alkoi. Ilmeisesti se käynnistyi pikkuhiljaa huomaamatta,
mahdollisesti neljännen luokan lopulla. Viidennellä luokalla se oli jo hyvässä
vauhdissa, jolloin opettajana oli Kälviäinen, ensimmäinen miesopettajani. Sen
muistan kun minut laitettiin piiriin kehotettiin puskemaan kuin härkä ja kaikki
nauroivat. Tilanteeni paheni pikkuhiljaa.
Kaksi kaveria ottivat minut ja
Heikin silmätikuikseen. He pomottivat meitä ja jos emme totelleet he käyttivät
fyysisiä pakotteita. Hennompi kaveri oli pomo ja hän ohjaili voimakkaampaa
kaveriaan, he olivat hyvin tiivis pari. Emme kyenneet vastustamaan tätä
parivaljakkoa, sillä olimme luokan pienimmät pojat ja toinen kiusaajista oli
liian voimakas meille.
Kiusaaminen tapahtui
välitunneilla pihalla sekä sen alussa ja lopussa koulun käytävällä. Juoksin
monesti piiloon käytävälle, mutta kiusaajat saivat minut kiinni ja retuuttivat
pitkin käytäviä niin että kengät ja sukat lähtivät jaloista. Kiusaaminen
sisälsi sekä sanallista että ruumiillista väkivaltaa. Joskus pakenin koulua
ympäröivään metsään ja olin siellä piilossa oppitunnin alkamiseen saakka.
Mainitsin eräällä välitunnilla
opettajalleni kiusaamisesta, mutta opettaja ei noteerannut sitä lainkaan.
Erään kerran en ehtinyt tunnille
pakoiltuani metsässä, enkä kehdannut mennä luokkaan kesken tunnin, vaan
odottelin oppitunnin päättymistä. Tunnin loputtua kerroin opettajalle miksi
olin ollut pois tunnilta. Sillä ei ollut mitään vaikutusta. Tuntui todella
turhauttavalta kestää kiusaaminen, kun kukaan ei välittänyt enkä uskaltanut tai
kehdannut kertoa siitä kotona.
Kuudes luokka alkoi uuden
opettajan Alpo Nisulan johdolla, hän oli jo neljäs opettajani. Koska edellinen
opettaja ei ollut noteerannut kiusaamistani en edes yrittänyt kertoa siitä
uudelle opettajalle. Kiusaaminen jatkui samaan malliin.
Eräänkin kerran äiti oli kotimatkalla
nähnyt linja-auton ikkunasta, että minua kohdeltiin kaltoin. Hän oli lähettänyt
seitsemän vuotta vanhemman veljen tarkistamaan tilanteen. Kiusaajien nähdessä
veljeni tulon, he kielsivät kertomasta mitään ja vahvistivat käskyä vääntämällä
kättäni voimakkaasti selän taakse. Lisäksi he uhkasivat piestä minut
todenteolla. Veljeni tultua paikalle ja kysyessä onko täällä mitään hätää?
Totesin kaiken olevan kunnossa.
Lopulta mittani tuli täyteen.
Kiusaajaparin pomo heitteli jälleen jotakin verbaalista "hattuilua",
menetin malttini ja otin nyrkit avuksi. Yllättävä kyllä hänestä ei ollut
vastusta ja sain hänet maahan. Olin kontallaan hänen päällään ja jakelin iskuja
päin näköä. Ensimmäistä kertaa sain yliotteen kiusaajasta. Sitten riskimpi
kaveri yllätti minut takaapäin potkaisten suoraan sukukalleuksilleni. Kipu
nivuksissani oli sietämätön. Päästessäni pystyyn huusin, että nyt tämä on
loppu, en tule kouluun enää ikinä.
Kotona totesin äidilleni, että en
mene enää kouluun. Äiti tivasi, että mikä nyt on? Toistin, etten minä mene
kouluun. Hän aikoi soittaa opettajalle, minkä kielsin. Kielloistani huolimatta
äiti soitti Alpo Nisulalle, joka otti heti asian käsiteltäväksi.
Kokoonnuimme palaveriin
opettajainhuoneeseen, kiusaajani, minä, äitini ja opettajani. Asia käytiin läpi
ja kiusaajat lupasivat lopettaa, mikä myös toteutui. Kiitos äidin ja Alpo
Nisulan kiusaaminen loppui siltä osin. Sain siihen asti parhaan todistukseni
siirtyessäni kuudennelta luokalta kansalaiskouluun.
Kansakoulun suorittaneet kerääntyivät
syksyllä 1965 Keskuskansakoululle nykyiselle Keskustan terveysasemalle. Siellä
oppilaat jaettiin eri kouluihin. Minun osakseni tuli Harjoituskoulu!
Hämmästelin, että mikä ihmeen Apukoulu (huonolahjaisten koulu)?! Se oli Oulun Yliopiston
Opettajainvalmistuslaitoksen Harjoituskoulu jossa tulevat opettajat
harjoittelivat opettamista. Selvittyäni siitä järkytyksestä huomasin joutuneeni
liikelinjalle, tyttöjen linjalle,
vaikka olisin halunnut kone- ja sähköopinlinjalle. Kansalaiskoulussa käytettiin
viittä linjajakoa: yleislinja, käsityö- ja kotitalouslinja, puu- ja
metallityölinja, liikelinja sekä kone- ja sähköopinlinja.
Luokkamme oppilasmäärä pieni ja
kaikki olivat minulle aiemmin tuntemattomia. Luokanvalvoja opetti lähes
pelkästään lukukausien alussa ja lopussa, muuten opetuksen hoitivat
opettajakokelaat. Jokainen yritti opettaa opetetulla tavalla, mutta
johdonmukaisuus oli hukassa. Koulupäivät olivat sekavaa sillisalaattia, se ei
motivoinut ainakaan minua opiskelemaan. Kahdeksannella luokalla lintsasin
melkein joka maanantain ja perjantai ja saavutin poissaoloissa kyseenalaisen
ennätykseni noin 170 tuntia.
Oppitunnit ja epäpäteväopetus
eivät olleet ainoat tummat pilvet koulupäivieni yllä vaan sinne pakkautui
väkisinkin myös koulukiusaaminen. Yksi kaveri oli päällepäsmärinä ja hän vaati
suojelurahoja, jos en sitä antanut hän tempaisi koukun palleaani. Kummasti
niihin iskuihin oppi varautumaan, mutta silti ne tuntuivat pahalta.
Viimeisetkin lantit oli kaivettava taskusta.
Kahdeksannella luokalla yritin
olla jonkinasteinen kovis hankkiakseni luokan kunnioituksen. Epäonnistuin
siinäkin totaalisesti. Opettaja oli uusi ja ammuin eräällä tunnilla kumin
liitutaululle. Hän tiuskaisi vihaisesti, että kuka se oli? Kiltiksi
kasvatettuna viittasin välittömästi, jolloin opettaja ampaisi luokseni ja
tempaisi minut rinnuksista seinälle sihisten hampaittensa välistä, että anna
olla viimeinen kerta! Ja kyllä, minä annoinkin sen olla viimeinen kerta. Päätin
sen jälkeen olla puhumatta mitään tälle miehelle ja päätökseni piti. Jos
opettaja kysyi minulta jotakin, nousin ylös ja katselin ikkunasta ulos sanomatta
sanaakaan. Taisi hän olla muutenkin aikamoinen kuumakalle, koska näin hänen joskus
hiiltyvän välitunnilla muillekin ja roikuttavan heitä rinnuksista.
Kerran luokka päätti protestoida
joukolla ja jäädä pois eräältä tunnilta. Kovan uhoamisen jälkeen minä olin lopulta
ainoa joka oli ollut pois tunnilta, muut olivat jänistäneet ja niin se
mielenosoitus kuivui kokoon.
Lisäksi kahdeksannella luokalla oli koko lukuvuosi iltapäivä vuorolukua. Seitsemäsluokka oli aamuvuoroa josta pidin, mutta tämä toinen vuoro ei sopinut minulle lainkaa!
Lisäksi kahdeksannella luokalla oli koko lukuvuosi iltapäivä vuorolukua. Seitsemäsluokka oli aamuvuoroa josta pidin, mutta tämä toinen vuoro ei sopinut minulle lainkaa!
Kaikki tämä huomioiden ei
todistukseltakaan voinut odottaa kovin suuria ja päästötodistukseni keskiarvo
oli kaikista huonoin kaikki aiemmat ja sen jälkeiset todistukset huomioiden.
Tokko sillä paperilla olisin ammattikoulun sähkölinjalle päässyt ilman isääni
ja hänen suhteitaan. Oulun ammattikoulun rehtorina oli isäni lapsuuden kaveri
Onni Rautava joka järjesti minulle ylimääräisen opiskelupaikan. Suuret
kiitokset heille molemmille!
Harjoituskoulusta jäi ikävimmät
muistot. Toki siellä oli mukaviakin hetkiä, mutta ne jäävät kiusaamisen sekä
opetustapojen sekamelskan varjoon.
Ammattikoulu
luokat 1-3
Ammattikoulu aloitettiin
puhtaasta salista. Olimme koulun ensimmäiset sähköpuolen opiskelijat, meillä
oli teorialuokassa pulpetit, mutta työsali oli täysin autio. Metalli- ja
puupuolen avustuksella saimme työpöydät ja asennuskopit. Teimme itsellemme
sähköasentajan tarvitsemia erikoistyökaluja. Vanhoista sähköuuneista tuunasimme
sähkömoottorien käämilakan kuivatusuunit. Välillä osa porukasta korjasi
liikennepuiston rikkoutuneita polkuautoja lasikuidulla ja hartsilla.
Luokallamme oli kaksi ennestään
tuttua oppilasta. Tutustuin luokkakavereihin ja uskouduin henkilökohtaisista
asioista heistä eräälle. Siitä ei mennyt kauaa kun jo koko luokka tiesi mitä
olin kertonut ja he heittelivät siitä herjoja. Siinä meni luotto ystävyyteen.
Kotona olin kohonnut serkku ja
kaveriporukan vanhimmaksi. Televisiossa pyöri komediasarja Batman-lepakkomies.
Päätimme Jarkon kanssa höynäyttää nuorempia. Teimme minulle naamion ja lainasin
äidin mustaa perperiä. Hämärän tullen menin hyppelemään katolle Jarkon
kertoessa nuoremmille, että minulla on aito Batman puku. Sehän meni täydestä
kuin väärä raha ja eräs porukasta oli kertonut puvustani kotonaan. Harmi vain
kun heidän sukulaisperheen poika oli luokkakaverini ja hän kuuli jutun. Senhän
tietää mitä siitä seurasi, naurua ja pilkkaa, dädädädädädädädädädädädädädädädä
Batman! kaikui perässäni vaikka kuinka yritin selittää puvun olleen vain
pelleilyä.
Myös muunlainen verbaalinen
keljuilu upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin. En pystynyt enkä osannut
puolustautua ja jos yritin niin se vain yllytti kiusaajia. Seuraava osuma oli
se kun joku keksi kutsua minua nimellä Lissu! Se sattui ja upposi, vaikka
kuinka laitoin hantiin minut leimattiin Lissuksi. Hitto vie kun se sattui, likan nimellä kun huutelivat. Sitä minä
ihmettelin, kun luokan mukavinta kaveria huudeltiin nimellä Martta, eikä hän
ollut siitä moksiskaan. Miten hän kykeni siihen?
Vaikka fyysinen koskemattomuus
säilyi ja kiusaaminen oli keljuilua ja pilkkaa, iskivät jossakin
vaiheessa psykosomaattiset oireet verenpaineen muodossa. Huimausta ja huonoa
oloa. Tuttava lääkäri sanoi sen menevän ohi, mutta äiti ei uskonut vaan vei
minut tutkimuksiin. Verenpaine huiteli jossakin 170 tuntumassa minusta otettiin
röntgenkuvia verikokeita joista ei löytynyt mitään poikkeavaa. Lopulta paineet
hellittivät ja kouluaika läheni loppuaan. Mattimyöhäinen kun olen päätin
opiskella kunnolla viimeisiin sähköopin kokeisiin. Luin koealueen useampaan
kertaan ja opettelin kaikki kaavat ulkoa. Kokeet menivät hyvin ja sain luokan
parhaan arvosanan. Hieman karvasteli se, kun opettaja heitti ilmaan epäilyksen,
että olisin luntannut, vaikka se ei pitänyt lainkaan paikkaansa.
Päästötodistukseni keskiarvo oli
luokan keskiarvon tuntumassa. Ammattiaineet olivat menneet hyvin, mutta
yleisaineet eivät niinkään eivätkä ammattityö jotka kaikki olivat seiskoja.
Valmistuimme Oulun Ammattikoulun ensimmäisinä
sähköasentajina keväällä 1970.
Asentajana
työelämään
Sitten oli opeteltava vielä käytännöntyötä,
sillä koulu oli vasta vankka pohja ja lopulta työ hioi minusta oikean sähköasentajan. Työkaverit ottivat
aloittelevan asentajan vastaan ilman minkään sortin kiusaamista. Se tunne oli
ihmeellinen kokiessani kuuluvani porukkaan toisin kuin koulussa. Siitä suuret
kiitokset työtovereilleni!
Koulu aikana olin arka, ujo,
lapsellinen ja ehkä jollakin tavalla erikoinen. Olin kuopus ja melkeinpä ainoa
lapsi, koska isoveljeni oli seitsemisen vuotta vanhempi. Minun ei tarvinnut
taistella elintilastani turvallisessa kodissa, enkä niin muodoin osannut
puolustaa itseäni kiusaajiani vastaan. Muuta syytä en kiusaamiselleni keksi.
Arkuuteni ja epävarmuuteni olivat
vain kasvaneet kiusauksen seurauksena. Töissä en uskaltanut keskustella
isommassa porukassa vaan olin hiljaa. Ainoastaan työparini kanssa juttelin ja
saatoinpa olla jopa puhelias, mutta jos seuraan liittyi joku muu, minä vain
kuuntelin.
Varusmiespalveluksessa olin ensimmäistä kertaa
samanikäisten seurassa, mutta minua ei kiusattu. Silti pysyin taustalla.
Vei kuusi vuotta ennen kuin uskalsin
aukaista suuni suuremmassa porukassa, kahvitauolla. Työkaverit kiistelivät
jostakin asiasta jonka oikeellisuuden tiesin. Rohkaisin mieleni ja sanoin
kuinka se on. Kaikki hiljenivät ja kuuntelivat minua, jonka jälkeen nokkamies
Seppo Kuivala totesi, että Hannu puhuu harvoin, mutta kun hän puhuu hän puhuu
asiaa! Ne merkittävät sanat lämmittivät mieltäni ja lämmittävät vieläkin. Ne
sanat antoivat ripauksen rohkeutta tulla esiin kuorestaan ja keskustella
suuremmassakin porukassa. Silti esiintymispelko oli voimakas.
Lopullinen läpimurto arkuudesta
tapahtui harrastuksen myötä. Menin vuoden 1978 lopussa karaten alkeiskursseille.
Saatuani keltaisen vyön keväällä 1979 jäin aina omienharjoitusten jälkeen
alkeiskurssien apuvetäjäksi ja pyörin siellä neuvomassa yksittäisiä
kurssilaisia. Aika kului ja harjoituksia kertyi kunnes erään kerran pääohjaajalle
tuli kiireellinen meno jolloin hän pyysi minua vetämään alkeiskurssin. Pakkohan
se oli suostua, kun muitakaan vetäjiä ei ollut paikalla. Harjoitusten alkaessa
kurssilaiset olivat edessäni rivissä. Silloin iski totaalinen blackout, en
muistanut mitään komentoja ja tilanne tuntui kestävän ikuisuuden. Sitten
japaninkieliset käskyt alkoivat palautua mieleeni ja treeni lähti käyntiin.
Pidin kurin tiukkana kuten olin armeija kouluttajaltani Palolta oppinut ja jollaisesta
omissa karateharjoituksissa olin tykännyt. Myöhemmin muutama kurssilainen tuli
kiittämään erinomaisesti vedetyistä harjoituksista. Tämä tilanne opetti
riisumaan esiintymispelon viitan antaen rohkeutta ja voimia edetä eteenpäin.
Sen jälkeen olin usein ohjaajana alkeiskursseilla sekä varsinaisissa
harjoituksissa. Olin mukana myös Oulun Karateseuran
karatenäytöksissä.
Opiskelu
ja uusi ura
Lähdettyäni kouluttautumaan teknillisessä koulussa uuteen
ammattiin 1982 olin jo saavuttanut rohkeutta ja itseluottamusta. Minua ei enää
kiusattu ja jouduin muutaman sattumuksen kautta luokanvanhimman
luottamustehtävään. Hoidin sitä koko opiskelun ajan. Viimeisen opiskeluvuoden
keväällä, mennessämme luokkaretkelle Mallorcalle, luokka luovutti
minulle Citizen rannekellon toiminnastani luokan hyväksi. Täytyy sanoa, että se
tuntui hyvältä.
Valmistuttuani teknikoksi 1985 avautui
minulle suunnittelijan ura. Kaikista näistä
kokemuksista rikkaampana olen toiminut tällä alalla lähes keskeytyksettä vuoteen
2009 saakka. Siitä alkanut taantuma on haitannut
työllistymistäni mutta kuitenkin pääsin vielä 2011 töihin uudelle työnantajalle. Mutta olen jälleen lomautettuna. Aikani kuluksi kirjoittelen
blogeja ja rustaan videoita youtubeen.
Myös harrastukset ovat olleet suuntaviittana rohkeuden tielle! Olen selvinnyt
elämästä suhteellisen tasapainoisena, minusta ei tullut kouluampujaa, muunlaista
terroristia tai tuhotyöntekijää!
Toivon tämän antavan voimia kaikille joita on kiusattu, sillä siitä voi selvitä.
Terveiset myös niille jotka huomaavat kiusaamista niin kouluissa kuin työpaikoilla,
että siihen kannattaa ja täytyy puuttua, sillä se ei lopu muuten!