Olenko rikollinen!

Täälläkö on tulevaisuuteni?

 

Rikosuran alku

Ensimmäinen kontaktini poliisiin oli riidellessäni äitini kanssa. Suutuin ja lähdin kotoa ovet paukkuen. Hyppäsin pyörän satulaan ja poljin vihaisena pimeään iltaan. Aikani pyöräiltyä huomasin poliisien ratsaavan pimeitä polkupyöriä Järvitien varrella. Jatkoin matkaa poliisien ohi kun yksi heistä yritti pysäyttää minut. Lisäsin vauhtia, ettei virkavalta saa minua kiinni. Harmi vain kun nuori poliisi oli niin nopea kinttuinen, että hän juoksi minut kiinni ja raahasi poliisiauton takapenkille. Hän puhisi vihaisen vanhemmalle konstaapelille, että tämä yritti paeta rikospaikalta. Vanhempi poliisi vain myhäili ja kirjoitti sakkolapun joka oli muistaakseni 70 mk noin 105€ nykyrahassa. Vein sakkolapun nolona kotiin, jonka sitten isä ja äiti maksoivat. Mihin tämä johtaakaan, kun jo 17-vuotiaana oli rikosrekisterimerkintä?

Rikoksia polkupyörällä 1971

Pari vuotta myöhemmin syyllistyin uudelleen vakavaan rikokseen ja jälleen polkupyörällä. Saatoin tyttöystävää kotiin takatarakalla. Tarmontiellä rinnallemme ajoi poliisiauto. He veivasivat auki sivuikkunan ja huikkasin heille, että enhän minä aja ylinopeutta. Eivät he sellaista pelleilyä sietäneet vaan kehottivat pysähtymään ja tutustumaan jälleen heidän takapenkkiinsä. Sakkojahan siitä taas tuli ja hieman reilummin kuin edellisellä kerralla. Olin ilmiselvä kierteessä oleva rikoksenuusija!

Autohurjastelua Helsingissä 1979

Sitten pysyin kuivilla kokonaista 8 vuotta, kunnes rikosvälineenä oli jo auto. Lähdimme keväällä 1979 veljen vanhalla Datsunilla kohti tanssipaikka. Olin kuskina ja ajoin Urheilukatua pohjoiseen. Nordenskiöldinkatua vasemmalta tuli auto ja meillä oli kolmio ja tein äkkijarrutuksen jolloin auto puolsi pahasti, mutta onneksi se pysähtyi. Tuli todettua, etteivät auton jarrut olleet täydessä iskussa. Jatkoimme matkaa ja kantaamme ajoi auto jonka totesin vihreäksi Ladaksi ja huokaisin helpotuksesta. Lada ajoi rinnallemme ja sen ikkunasta heilutettiin poliisin kylttiä ja pysähdyimme. Veljeni ei parantanut tilannetta käytöksellään ja jouduimme Pasilan poliisiasemalle jossa sain 200 mk sakot viallisella autolla ajamisesta, se tekee nykyrahassa noin 114€. Rikoskumppani sai 600 mk eli 342€ joten tekemättömän tanssireissun hinnaksi kertyi 456€.

Ensimmäinen P-sakko 1988

Löysin parkkipaikan kaupan edestä Isokadulta. Menimme liikkeeseen jossa muistin unohtaneeni pysäköintisakon pyyhkijänsulan alle. Maksoin virhemaksu välittömästi. Myöhemmin sain postissa karhukirjeen maksamattomasta laskusta. Olisin voinut epähuomiossa maksaa virhemaksun uudestaan, mutta muistini pelasi ja dokumentit löytyivät. Soitin pysäköintivalvontaan ja he syyttivät pankkia ;)

Helsingistä alkanut rikoskierre ja ensimmäinen rangaistus 23.9.1995

Olin työviikot komennuksella Harjavallassa. Viikonloput kotona olivat kiireisiä. Tulimme kaupungista kohti kotia ja meillä oli kiire naapurin kaksosten syntymäpäiville. Ajoin reipasta ylinopeutta pitkin Pohjantietä. Raitotien kohdalla vaimo totesi, että liittymästä tulee poliisiauto vilkut päällä. Hiljensin nopeutta, mutta se oli myöhäistä sillä poliisit pysäyttivät minut. Luulin kortin lähtevän, mutta poliisin mukaan ylinopeutta oli 28 km/h, huokaisin helpotuksesta ja myönsin ensimmäinen ylinopeus rikkeeni. Olin oppinut huonon tavan Helsingissä kesällä 1980, jos siellä ajoi rajoitusten mukaan oli tien tukkona joten opin tavan ajaa 15-20 km/h ylinopeutta. Tätä oli jatkunut yli 15 vuotta ennen kiinnijäämistä.

Revonlahti kevättalvella 21.2.2012

Kotimatkalla Rautaruukilta 8-tietä ennen Revonlahtea tuli vastaan poliisiauto vilkut päällä. He tekivät U-käännöksen ja kehottivat ajamaan seuraavalle levikkeelle joka oli Revonlahden kupeessa. En tiedä mistä he nopeuteni nappasivat ja omasta mielestä en ajanut mittarin mukaan kuin tuttua ylinopeutta, korkeintaan 20 km/h eli mittarivirhe vähennettynä 13 km/h ylinopeutta. Poliisiautossa virkamies totesi minun ajaneen 28 km/h ylinopeutta. Olin hämmästynyt, mutta en pystynyt kiistämään ja totesin meillä olleen lasten kanssa hankaluuksia ja mietin niitä joten olen voinut huomaamatta ajaa kyseistä ylinopeutta. Sitten he yrittivät saada koneidensa kautta palkka tietojani. Koska se ei onnistunut, he kysyivät tulotietoni minulta ja kerroin kuukausituloni. Tämän jälkeen he saivat linjansa toimimaan ja totesivat ne huomattavasti suuremmiksi kuin kertomani. Vuosiansioni olivat olleet edellisvuosina huomattavasti isommat suuren ylityömäärän vuoksi jota se ei enää ollut he huomioivat kertomani. Lopulta he totesivat lähes anteeksi pyydellen, että heidän on määrättävä kymmenen päiväsakkoa, mutta he ovat huomioineet kertomani tulot, talvirajoituksen loppuvaiheet, kuivan tien sekä hyvä kelin ja vähäisen liikenteen päiväsakon suuruudessa.

Moottoripyöräpoliisi 18.6.2007

Tyttärellä oli tullut kiireellinen asia jonka hoitamisessa hän tarvitsi apuani. Lähdin kesken työpäivän Raahen Rautaruukilta. Revonlahden jälkeen ohitin pitkän autojonon ”reipasta” vauhtia, sillä vastaan tuli traktori. Ohituksen jälkeen hiljensin pikkuhiljaa normaalin ylinopeuteni rajoihin. Suhteellisen pitkän matkan jälkeen tuli vastaani moottoripyöräpoliisi pysäytysvilkut palaen. Nyt ei tarvinnut mennä takapenkille vaan hoidimme asian moottoripyörän sivulla seisten. Poliisi totesi, ettet sinä ajanut pahaa nopeutta, mutta vastaan tullut siviiliauto oli mitannut 28 km/h ylinopeuden. Jälleen kerran huokaisin helpotuksesta. Sakkolapun saatuani kiitin ja toivotin hyvää Juhannusta. Poliisi totesi hymyillen, ettei tällaisesta tarvitse kiittää. Mukava juhannuslahja ja myöhemmin vaimo kertoi saaneensa lähes samanaikaisesti sakot ylinopeudesta Välivainion Paulaharjuntiellä, eikä hänen kokemuksensa poliisista ollut yhtä miellyttävä.

Peltipoliisi 1.5.2008 sekä

Nuorin poikamme muutti Kemistä Vantaalle ja autoimme häntä muutossa. Haimme muuttokuorman Kemistä paketti- ja henkilöautolla sekä kahdella peräkärryllä. Yövyimme kotona Haukiputaalla ja lähdimme aamulla viettämään Vappua 1.5.2008 tienpäälle. Vaimolla oli flunssa ja hän nukkui huonosti. Vähän ennen Rantsila, soitin vaimolle tiedustellen onko tarvetta pysähtyä? Samalla välähti peltipoliisi, vilkaisin välittömästi nopeusmittaria joka näytti tasan 80 km/h ja totesin puhelimeen, että välähti! Vaimo sanoi, että niin täälläkin. Juuri kun soitin, nopeusrajoitus vaihtui 60 km/h.

Myöhemmin tuli kutsu poliisilaitokselle jossa vaimon nopeus oli rikesakkorajan puitteissa ja minulla meni päiväsakon puolelle eli ylitys oli enemmän kuin 20 km/h. Kiistin tämän, sillä pakettiauton nopeusmittari on todella tarkka ja juuri välähdyshetkellä nopeuteni oli tasan 80 km/h ja siitä vähennetään 3 km/h jolloin sen olisi pitänyt mennä rikesakon puolelle. Poliisi huomautti ohimennen kuvia tutkiessamme, että teillä molemmilla on kuvassa kännykkä korvalla. Kuvat olivat hyvä laatuisia ja rikkeen tekijät täysin tunnistettavissa. Tapaukseni siirrettiin seuraavalle tasolle.

Meni liki 10 kuukautta ja minulle tuli kutsu oikeuskäsittelyyn, mikä oli minun ensimmäinen ja tähän mennessä ainoa. Hieman jännitti ja kysyin ohjeita edesmenneen isän tuttavalta! Hän totesi, että ei siinä sen kummempaa ole, vastaa vain silloin kun sinulta kysytään, ei muuta. Sitten oikeudessa kiistin vuorollani syytteen. Vetosin nopeusmittauksen mahdolliseen virheeseen, jonka olin huomannut useasti automaattisella mittauspisteellä.

P-sakko 5.5.2009

Vein taiteilijapojan taulua Oulun Taidemuseon yhteisnäyttelyyn. P-alue oli täynnä ja pysäköin nurmikolle. Suoritettuani tehtävän ajoin Pohjankartanon kirjastolle, kävin lukemassa lehtiä ja palatessa huomasin omituisen lapun pyyhkijöiden sulan alla. Ihmettelin, että onko tässä kiekollinen pysäköinti. Ei ollut, pysäköintisakko oli tullut Taidemuseolta enkä ollut sitä huomannut koska sakkolappu oli sen verran syvällä. Nyt ei tyttären poika pelastanut parkkisakolta kuten aiemmin, jolloin hän huomattavasti alle kouluikäisenä huomautti minua parkkikiekon käytössä.

Kannus 29.3.2012

Ollessani komennuksella Harjavallassa poikkesin kotimatkalla Vähäkyrössä noutamassa tyttären pojat viikonloppu vierailulla mummolaan. Kehotin heitä olemaan kunnolla, mutta jo parinkymmenen minuutin jälkeen he alkoivat kisuta ja meteli vain kohosi komennuksistani huolimatta. Kestin poikien metelöintiä reilun 100 kilometriä kunnes pinnani paloi lopullisesti. Kokkolan jälkeen käännyin kasitieltä kohti Ylivieskaa. Nopeusrajoitus oli 100 km/h ja edessäni olevan rekan perässä roikkui pitkä jono henkilöautoja. Aikani odotettua kukaan ei tehnyt mitään ratkaisua joten sopivan suoran kohdalla polkaisin kaasun pohjaa. Nopeus nousi reippaasti yli rajoituksen. Ohitettuani letkan hiljensin hieman vauhtia. Ei aikaakaan kun mäen takaa tuli esiin sinivalkoinen auto vilkut päällä. Silloin komensin poikia olemaan hiljaa, sillä pelkäsin matkanteon päättyvän siihen. Pysähdyin tien varteen ja poliisi ajoi autonsa taakseni. Veivasin sivuikkunan auki poliisin kävellessä autoni viereen. Hän totesi, että taisi tulla ajettua ylinopeutta. Vastasin, että minulla menee hermot takapenkillä olevien poikien takia. Poliisi hymyili ja pyysi minua oman autonsa takapenkille. Minulle kerrottiin rikkomukseni joka oli jälleen se sama maaginen 28 km/h. Sanoin puolustuksekseni, että tuolla oli liikennemerkissä jo kesärajoitus 100 km/h. Poliisi vain naurahti ja totesi pojanviikarien käännelleen niitä. En kiistänyt tuomiota koska nopeuteni ohitustilanteessa oli huomattavasti suurempi. Tämän jälkeen kaasujalka keveni kummasti ja loput 220 kilometriä ajoin tarkasti rajoitusten mukaisesti.

Sitten hankin navigaattorin, etten ajaisi ainakaan peltipoliisin haaviin ylinopeutta. Ihmettelen edelleen kolmea ylinopeusrikkomustani, mistä poliisi nappasi nopeuteni? Poliisiautot tulivat joko liittymästä tai mäen takaa, eivätkä he kertoneet oliko toinen auto mitannut nopeuteni joka todellisuudessa ylitti huomattavasti sen 28 km/h, vai vetivätkö he lukeman vain hatusta?

Luetaanko minut näillä perusteilla jo taparikolliseksi?

Koulukiusaaminen

Kansakoululuokat 1-6

Koulutie alkoi mukavasti. Ensimmäinen kouluni oli Tuiran koulun keittola, parin luokan ja ruokalan sekä ulkohuusin kompleksi. Kaksi ensimmäistä lukuvuotta oli opettajanamme Kannus. Ilmapiiri oli mukavan kodikas ja turvallinen.

Kolmannella luokalla siirryimme Tuiran koulun päärakennukseen jossa olimme syyslukukauden. Kevät lukukaudeksi siirryimme vastavalmistuneeseen Paulaharjun kouluun. Kolmannen ja neljännen luokan opettajana oli Sikiö.

En muista milloin ja mistä se koulukiusaaminen alkoi. Ilmeisesti se käynnistyi pikkuhiljaa huomaamatta, mahdollisesti neljännen luokan lopulla. Viidennellä luokalla se oli jo hyvässä vauhdissa, jolloin opettajana oli Kälviäinen, ensimmäinen miesopettajani. Sen muistan kun minut laitettiin piiriin kehotettiin puskemaan kuin härkä ja kaikki nauroivat. Tilanteeni paheni pikkuhiljaa.

Kaksi kaveria ottivat minut ja Heikin silmätikuikseen. He pomottivat meitä ja jos emme totelleet he käyttivät fyysisiä pakotteita. Hennompi kaveri oli pomo ja hän ohjaili voimakkaampaa kaveriaan, he olivat hyvin tiivis pari. Emme kyenneet vastustamaan tätä parivaljakkoa, sillä olimme luokan pienimmät pojat ja toinen kiusaajista oli liian voimakas meille.

Kiusaaminen tapahtui välitunneilla pihalla sekä sen alussa ja lopussa koulun käytävällä. Juoksin monesti piiloon käytävälle, mutta kiusaajat saivat minut kiinni ja retuuttivat pitkin käytäviä niin että kengät ja sukat lähtivät jaloista. Kiusaaminen sisälsi sekä sanallista että ruumiillista väkivaltaa. Joskus pakenin koulua ympäröivään metsään ja olin siellä piilossa oppitunnin alkamiseen saakka.

Mainitsin eräällä välitunnilla opettajalleni kiusaamisesta, mutta opettaja ei noteerannut sitä lainkaan.

Erään kerran en ehtinyt tunnille pakoiltuani metsässä, enkä kehdannut mennä luokkaan kesken tunnin, vaan odottelin oppitunnin päättymistä. Tunnin loputtua kerroin opettajalle miksi olin ollut pois tunnilta. Sillä ei ollut mitään vaikutusta. Tuntui todella turhauttavalta kestää kiusaaminen, kun kukaan ei välittänyt enkä uskaltanut tai kehdannut kertoa siitä kotona.

Kuudes luokka alkoi uuden opettajan Alpo Nisulan johdolla, hän oli jo neljäs opettajani. Koska edellinen opettaja ei ollut noteerannut kiusaamistani en edes yrittänyt kertoa siitä uudelle opettajalle. Kiusaaminen jatkui samaan malliin.

Eräänkin kerran äiti oli kotimatkalla nähnyt linja-auton ikkunasta, että minua kohdeltiin kaltoin. Hän oli lähettänyt seitsemän vuotta vanhemman veljen tarkistamaan tilanteen. Kiusaajien nähdessä veljeni tulon, he kielsivät kertomasta mitään ja vahvistivat käskyä vääntämällä kättäni voimakkaasti selän taakse. Lisäksi he uhkasivat piestä minut todenteolla. Veljeni tultua paikalle ja kysyessä onko täällä mitään hätää? Totesin kaiken olevan kunnossa.

Lopulta mittani tuli täyteen. Kiusaajaparin pomo heitteli jälleen jotakin verbaalista "hattuilua", menetin malttini ja otin nyrkit avuksi. Yllättävä kyllä hänestä ei ollut vastusta ja sain hänet maahan. Olin kontallaan hänen päällään ja jakelin iskuja päin näköä. Ensimmäistä kertaa sain yliotteen kiusaajasta. Sitten riskimpi kaveri yllätti minut takaapäin potkaisten suoraan sukukalleuksilleni. Kipu nivuksissani oli sietämätön. Päästessäni pystyyn huusin, että nyt tämä on loppu, en tule kouluun enää ikinä.

Kotona totesin äidilleni, että en mene enää kouluun. Äiti tivasi, että mikä nyt on? Toistin, etten minä mene kouluun. Hän aikoi soittaa opettajalle, minkä kielsin. Kielloistani huolimatta äiti soitti Alpo Nisulalle, joka otti heti asian käsiteltäväksi.

Kokoonnuimme palaveriin opettajainhuoneeseen, kiusaajani, minä, äitini ja opettajani. Asia käytiin läpi ja kiusaajat lupasivat lopettaa, mikä myös toteutui. Kiitos äidin ja Alpo Nisulan kiusaaminen loppui siltä osin. Sain siihen asti parhaan todistukseni siirtyessäni kuudennelta luokalta kansalaiskouluun.

Kansalaiskoululuokat 7-8

Kansakoulun suorittaneet kerääntyivät syksyllä 1965 Keskuskansakoululle nykyiselle Keskustan terveysasemalle. Siellä oppilaat jaettiin eri kouluihin. Minun osakseni tuli Harjoituskoulu! Hämmästelin, että mikä ihmeen Apukoulu (huonolahjaisten koulu)?! Se oli Oulun Yliopiston Opettajainvalmistuslaitoksen Harjoituskoulu jossa tulevat opettajat harjoittelivat opettamista. Selvittyäni siitä järkytyksestä huomasin joutuneeni liikelinjalle, tyttöjen linjalle, vaikka olisin halunnut kone- ja sähköopinlinjalle. Kansalaiskoulussa käytettiin viittä linjajakoa: yleislinja, käsityö- ja kotitalouslinja, puu- ja metallityölinja, liikelinja sekä kone- ja sähköopinlinja.

Luokkamme oppilasmäärä pieni ja kaikki olivat minulle aiemmin tuntemattomia. Luokanvalvoja opetti lähes pelkästään lukukausien alussa ja lopussa, muuten opetuksen hoitivat opettajakokelaat. Jokainen yritti opettaa opetetulla tavalla, mutta johdonmukaisuus oli hukassa. Koulupäivät olivat sekavaa sillisalaattia, se ei motivoinut ainakaan minua opiskelemaan. Kahdeksannella luokalla lintsasin melkein joka maanantain ja perjantai ja saavutin poissaoloissa kyseenalaisen ennätykseni noin 170 tuntia.

Oppitunnit ja epäpäteväopetus eivät olleet ainoat tummat pilvet koulupäivieni yllä vaan sinne pakkautui väkisinkin myös koulukiusaaminen. Yksi kaveri oli päällepäsmärinä ja hän vaati suojelurahoja, jos en sitä antanut hän tempaisi koukun palleaani. Kummasti niihin iskuihin oppi varautumaan, mutta silti ne tuntuivat pahalta. Viimeisetkin lantit oli kaivettava taskusta.

Kahdeksannella luokalla yritin olla jonkinasteinen kovis hankkiakseni luokan kunnioituksen. Epäonnistuin siinäkin totaalisesti. Opettaja oli uusi ja ammuin eräällä tunnilla kumin liitutaululle. Hän tiuskaisi vihaisesti, että kuka se oli? Kiltiksi kasvatettuna viittasin välittömästi, jolloin opettaja ampaisi luokseni ja tempaisi minut rinnuksista seinälle sihisten hampaittensa välistä, että anna olla viimeinen kerta! Ja kyllä, minä annoinkin sen olla viimeinen kerta. Päätin sen jälkeen olla puhumatta mitään tälle miehelle ja päätökseni piti. Jos opettaja kysyi minulta jotakin, nousin ylös ja katselin ikkunasta ulos sanomatta sanaakaan. Taisi hän olla muutenkin aikamoinen kuumakalle, koska näin hänen joskus hiiltyvän välitunnilla muillekin ja roikuttavan heitä rinnuksista.

Kerran luokka päätti protestoida joukolla ja jäädä pois eräältä tunnilta. Kovan uhoamisen jälkeen minä olin lopulta ainoa joka oli ollut pois tunnilta, muut olivat jänistäneet ja niin se mielenosoitus kuivui kokoon.

Lisäksi kahdeksannella luokalla oli koko lukuvuosi iltapäivä vuorolukua. Seitsemäsluokka oli aamuvuoroa josta pidin, mutta tämä toinen vuoro ei sopinut minulle lainkaa!

Kaikki tämä huomioiden ei todistukseltakaan voinut odottaa kovin suuria ja päästötodistukseni keskiarvo oli kaikista huonoin kaikki aiemmat ja sen jälkeiset todistukset huomioiden. Tokko sillä paperilla olisin ammattikoulun sähkölinjalle päässyt ilman isääni ja hänen suhteitaan. Oulun ammattikoulun rehtorina oli isäni lapsuuden kaveri Onni Rautava joka järjesti minulle ylimääräisen opiskelupaikan. Suuret kiitokset heille molemmille!

Harjoituskoulusta jäi ikävimmät muistot. Toki siellä oli mukaviakin hetkiä, mutta ne jäävät kiusaamisen sekä opetustapojen sekamelskan varjoon.

Ammattikoulu luokat 1-3

Ammattikoulu aloitettiin puhtaasta salista. Olimme koulun ensimmäiset sähköpuolen opiskelijat, meillä oli teorialuokassa pulpetit, mutta työsali oli täysin autio. Metalli- ja puupuolen avustuksella saimme työpöydät ja asennuskopit. Teimme itsellemme sähköasentajan tarvitsemia erikoistyökaluja. Vanhoista sähköuuneista tuunasimme sähkömoottorien käämilakan kuivatusuunit. Välillä osa porukasta korjasi liikennepuiston rikkoutuneita polkuautoja lasikuidulla ja hartsilla.

Luokallamme oli kaksi ennestään tuttua oppilasta. Tutustuin luokkakavereihin ja uskouduin henkilökohtaisista asioista heistä eräälle. Siitä ei mennyt kauaa kun jo koko luokka tiesi mitä olin kertonut ja he heittelivät siitä herjoja. Siinä meni luotto ystävyyteen.

Kotona olin kohonnut serkku ja kaveriporukan vanhimmaksi. Televisiossa pyöri komediasarja Batman-lepakkomies. Päätimme Jarkon kanssa höynäyttää nuorempia. Teimme minulle naamion ja lainasin äidin mustaa perperiä. Hämärän tullen menin hyppelemään katolle Jarkon kertoessa nuoremmille, että minulla on aito Batman puku. Sehän meni täydestä kuin väärä raha ja eräs porukasta oli kertonut puvustani kotonaan. Harmi vain kun heidän sukulaisperheen poika oli luokkakaverini ja hän kuuli jutun. Senhän tietää mitä siitä seurasi, naurua ja pilkkaa, dädädädädädädädädädädädädädädädä Batman! kaikui perässäni vaikka kuinka yritin selittää puvun olleen vain pelleilyä.

Myös muunlainen verbaalinen keljuilu upposi minuun kuin kuuma veitsi voihin. En pystynyt enkä osannut puolustautua ja jos yritin niin se vain yllytti kiusaajia. Seuraava osuma oli se kun joku keksi kutsua minua nimellä Lissu! Se sattui ja upposi, vaikka kuinka laitoin hantiin minut leimattiin Lissuksi. Hitto vie kun se sattui, likan nimellä kun huutelivat. Sitä minä ihmettelin, kun luokan mukavinta kaveria huudeltiin nimellä Martta, eikä hän ollut siitä moksiskaan. Miten hän kykeni siihen?

Vaikka fyysinen koskemattomuus säilyi ja kiusaaminen oli keljuilua ja pilkkaa, iskivät jossakin vaiheessa psykosomaattiset oireet verenpaineen muodossa. Huimausta ja huonoa oloa. Tuttava lääkäri sanoi sen menevän ohi, mutta äiti ei uskonut vaan vei minut tutkimuksiin. Verenpaine huiteli jossakin 170 tuntumassa minusta otettiin röntgenkuvia verikokeita joista ei löytynyt mitään poikkeavaa. Lopulta paineet hellittivät ja kouluaika läheni loppuaan. Mattimyöhäinen kun olen päätin opiskella kunnolla viimeisiin sähköopin kokeisiin. Luin koealueen useampaan kertaan ja opettelin kaikki kaavat ulkoa. Kokeet menivät hyvin ja sain luokan parhaan arvosanan. Hieman karvasteli se, kun opettaja heitti ilmaan epäilyksen, että olisin luntannut, vaikka se ei pitänyt lainkaan paikkaansa.

Päästötodistukseni keskiarvo oli luokan keskiarvon tuntumassa. Ammattiaineet olivat menneet hyvin, mutta yleisaineet eivät niinkään eivätkä ammattityö jotka kaikki olivat seiskoja. Valmistuimme Oulun Ammattikoulun ensimmäisinä sähköasentajina keväällä 1970.

Asentajana työelämään

Sitten oli opeteltava vielä käytännöntyötä, sillä koulu oli vasta vankka pohja ja lopulta työ hioi minusta oikean sähköasentajan. Työkaverit ottivat aloittelevan asentajan vastaan ilman minkään sortin kiusaamista. Se tunne oli ihmeellinen kokiessani kuuluvani porukkaan toisin kuin koulussa. Siitä suuret kiitokset työtovereilleni!

Koulu aikana olin arka, ujo, lapsellinen ja ehkä jollakin tavalla erikoinen. Olin kuopus ja melkeinpä ainoa lapsi, koska isoveljeni oli seitsemisen vuotta vanhempi. Minun ei tarvinnut taistella elintilastani turvallisessa kodissa, enkä niin muodoin osannut puolustaa itseäni kiusaajiani vastaan. Muuta syytä en kiusaamiselleni keksi.

Arkuuteni ja epävarmuuteni olivat vain kasvaneet kiusauksen seurauksena. Töissä en uskaltanut keskustella isommassa porukassa vaan olin hiljaa. Ainoastaan työparini kanssa juttelin ja saatoinpa olla jopa puhelias, mutta jos seuraan liittyi joku muu, minä vain kuuntelin.

Varusmiespalveluksessa olin ensimmäistä kertaa samanikäisten seurassa, mutta minua ei kiusattu. Silti pysyin taustalla.

Vei kuusi vuotta ennen kuin uskalsin aukaista suuni suuremmassa porukassa, kahvitauolla. Työkaverit kiistelivät jostakin asiasta jonka oikeellisuuden tiesin. Rohkaisin mieleni ja sanoin kuinka se on. Kaikki hiljenivät ja kuuntelivat minua, jonka jälkeen nokkamies Seppo Kuivala totesi, että Hannu puhuu harvoin, mutta kun hän puhuu hän puhuu asiaa! Ne merkittävät sanat lämmittivät mieltäni ja lämmittävät vieläkin. Ne sanat antoivat ripauksen rohkeutta tulla esiin kuorestaan ja keskustella suuremmassakin porukassa. Silti esiintymispelko oli voimakas.

Lopullinen läpimurto arkuudesta tapahtui harrastuksen myötä. Menin vuoden 1978 lopussa karaten alkeiskursseille. Saatuani keltaisen vyön keväällä 1979 jäin aina omienharjoitusten jälkeen alkeiskurssien apuvetäjäksi ja pyörin siellä neuvomassa yksittäisiä kurssilaisia. Aika kului ja harjoituksia kertyi kunnes erään kerran pääohjaajalle tuli kiireellinen meno jolloin hän pyysi minua vetämään alkeiskurssin. Pakkohan se oli suostua, kun muitakaan vetäjiä ei ollut paikalla. Harjoitusten alkaessa kurssilaiset olivat edessäni rivissä. Silloin iski totaalinen blackout, en muistanut mitään komentoja ja tilanne tuntui kestävän ikuisuuden. Sitten japaninkieliset käskyt alkoivat palautua mieleeni ja treeni lähti käyntiin. Pidin kurin tiukkana kuten olin armeija kouluttajaltani Palolta oppinut ja jollaisesta omissa karateharjoituksissa olin tykännyt. Myöhemmin muutama kurssilainen tuli kiittämään erinomaisesti vedetyistä harjoituksista. Tämä tilanne opetti riisumaan esiintymispelon viitan antaen rohkeutta ja voimia edetä eteenpäin. Sen jälkeen olin usein ohjaajana alkeiskursseilla sekä varsinaisissa harjoituksissa. Olin mukana myös Oulun Karateseuran karatenäytöksissä.

Opiskelu ja uusi ura

Lähdettyäni kouluttautumaan teknillisessä koulussa uuteen ammattiin 1982 olin jo saavuttanut rohkeutta ja itseluottamusta. Minua ei enää kiusattu ja jouduin muutaman sattumuksen kautta luokanvanhimman luottamustehtävään. Hoidin sitä koko opiskelun ajan. Viimeisen opiskeluvuoden keväällä, mennessämme luokkaretkelle Mallorcalle, luokka luovutti minulle Citizen rannekellon toiminnastani luokan hyväksi. Täytyy sanoa, että se tuntui hyvältä.

Valmistuttuani teknikoksi 1985 avautui minulle suunnittelijan ura. Kaikista näistä kokemuksista rikkaampana olen toiminut tällä alalla lähes keskeytyksettä vuoteen 2009 saakka.  Siitä alkanut taantuma on haitannut työllistymistäni mutta kuitenkin pääsin vielä 2011 töihin uudelle työnantajalle. Mutta olen jälleen lomautettuna. Aikani kuluksi kirjoittelen blogeja ja rustaan videoita youtubeen.

Myös harrastukset ovat olleet suuntaviittana rohkeuden tielle! Olen selvinnyt elämästä suhteellisen tasapainoisena, minusta ei tullut kouluampujaa, muunlaista terroristia tai tuhotyöntekijää! Toivon tämän antavan voimia kaikille joita on kiusattu, sillä siitä voi selvitä. Terveiset myös niille jotka huomaavat kiusaamista niin kouluissa kuin työpaikoilla, että siihen kannattaa ja täytyy puuttua, sillä se ei lopu muuten!