Agressiivisuuden anatomia pitkän pinnan katketessa!

Aggressiivisuuden historia

Minua jäi vaivaamaan koiraa ulkoiluttaessani saamani aggressiivinen purkaus. Aloin muistella käyttäytymisiäni menneisyydessä.

Kouluiässä olin saavana osapuolena niin psyykkisen kuin fyysisen pahoinpitelyn kohde. Olin viidessä eri koulussa joista kolmessa viimeisessä koin kiusaamisen eri muotoja. Sitten kotona "alfaserkku" möykkyytti enemmän tai vähemmän, hän oli 3½ vuotta vanhempi. Joskus ollessani kaikella tavalla nöyryytetty, päätä pitemmän serkun toimesta, haudoin ullakolla hyvinkin verisiä kostotoimenpiteitä. En kuitenkaan siirtänyt niitä koskaan toteutuksen asteelle.

Olin sisimmässäni hyvin kiltti. Eräälläkin kaverilla oli erittäin väkivaltaisia fantasioita. Myöntelin hänen jutuilleen, mutta ajattelin, että olisin tehnyt vastaavassa tilanteessa täysin päinvastoin.

Murrosiän jälkeiset testosteronit

Miehisyyden hiipiessä housuihin myös käytös muuttui. Pienessä jengissämme oli sekä tyttöjä että poikia. Mukaan liittyi myös muita tyttöjä joista yhden kanssa aloin seurustella. Sitten Vappuna 1971, kun olimme nauttineet punaviiniä, menimme Järvikioskille. Siellä tuli joku poikaporukka rehvastelemaan meille jolloin laumavietti otti vallan. Menin rintarottingilla kertomaan tyttöjen olevan minun reviirilläni. Silloin joku tempaisi minua niin että sain ensimmäisen mustan silmän.

Lopulta tytöt saivat rauhoiteltua Puokkarin pojat puhumalla ja pääsimme turvaan. Aamulla nolotti nousta aamiaispöytään ja hetihän se äiti huomasi kuinka olin rähjääntynyt reissussa.

Demon

Koiran puolustamisesta olenkin jo kertonut aiemmassa blogissani. Siinä tappelussa en jäänyt toiseksi. Hyökkäys oli paras puolustus!

Kellariravintola ja häirikkö

Olimme joskus syksyllä 1974 silloisen vaimon kanssa ravintolassa. Juomia naukkaillessa seurasin erään tyypin rehvakasta sekä riitaa haastavaa heilumista pitkin iltaa ja välttelin kontaktia hänen kanssaan. Hänen kaveri istui hiljaa baaritiskillä osallistumatta mitenkään ystävänsä toilailuihin.

Meille vaimon kanssa kehkeytyi riitaa illan loppuvaiheissa ja hän häipyi ravintolasta helmat hulmuten. Lähdin perään löytämättä häntä joten jatkoin kotimatkaa yksin Asemakatua keskustaa kohti.

Asemakadun parturikampaamon kohdalla maleksi pari tyyppiä, ravintola reuhaaja ja hiljainen heppu. Ohitettuani heidät äänekkäämpi alkoi huudella perääni, että annetaan tuolle turpaan. Kävelin ripeämmin, mutta he seurasivat heitellen uhkauksia. Pelko sekä aiempi riita vaimon kanssa sekoittivat tunnetilaani.

Konflikti kadulla

Päätin kokeilla aiemmin hyväksi kokemaani taktiikkaa, hyökkäys on paras puolustus. Käännyin taka-ajajiini päin potkaisten alkeellisen sivupotkut reuhaajan kylkeen, joka lähti välittömästi lipettiin. Silloin tämä hiljainen heppu syöksyi kohti minua tarraten kiinni. En ehtinyt tehdä mitään kun jalat jo sojottivat taivasta kohti ja rysähdin selälleni asfalttiin. Sen jälkeen tyyppi alkoi kuristaa minua kurkusta.

Silmissäni hämärtyi ja mietin, että tässäkö tämä oli. Lopulta kuristajan hellittäessä otettaan jänishousu juoksi viereen räksyttämään, että mitä sinä tuolla tavalla käyt ihmisten kimppuun.

Päästyäni ylös ei auttanut muu kuin yritä selvitä tilanteesta puhumalla. Kaksi korttelia siinä käveltiin ja setvittiin asiaa. Lopulta tiemme erkanivat ja pääsin hengissä kotiin. Seuraavana aamuna huomasin kaulassani sinertävät kuristusjäljet. Jäljistä saattoi päätellä kuristajan voimankäytön, sillä en ole mustelmaherkkä!

Tuli todistettua vanha totuus, että tyhjät tynnyrit kolisevat eniten. Tässä tapauksessa täydemmässä tynnyrissä oli pelottava määrä ruutia. Opetus oli, ettei hyökkäys ole aina paras puolustus.

Nokela 1975

Vietimme iltaa tuttava pariskunnan kanssa ja heidän oli tarkoitus yöpyä meillä. Sitten pariskunnan miehen kanssa tuli sanaharkkaa. Kaveri hermostui ja totesi vaimolleen, että nyt me lähdemme kotiin. Ainoa ongelma oli hänen humalatilansa. Saattelimme heidät ulos, jolloin kaveri raahasi vaimon autonsa luokse. Miehen repiessä naistaan autoon yritin estää heidän lähtöään, jolloin hän yritti lyödä minua. Ehdin väistää humalaisen huitaisun. Sappeni lämpötila nousi nopeasti lähelle kiehumispistettä, mutta vaimoni tempaisi minut pois tilanteesta. En kyennyt estämään rattijuopon lähtöä.

Juoksin lähimmälle puhelinkopille soittamaan poliisille ja tekemään ilmoittusta autonrattiin hypänneestä rattijuoposta. Harmi vain, en muistanut auton rekisterinumeroa. Kerroin kuitenkin auton tuntomerkit peläten pahinta, että tuttava nainen tai muu joku viaton joutuisi holtittoman hurjastelijan uhriksi.

Pariskunta oli selvinnyt ilman havereita  ja kaveri kärähtämättä, kuin koira veräjästä. Nähdessämme seuraavana päivänä heppu oli hyvin nolona, häntä koipien välissä ja tummat aurinkolasit silmillään. Totesin hänelle, että anna olla viimeinen kerta, että ajelet humalassa, sillä ilmoitan siitä joka kerta virkavallalle. Olin todella vihainen rattijuopoille.

Peikonpesä ja tumma silmä

Uudenvuoden aattona 1977 kävimme lankomiehen kanssa Ravintola Peikonpesässä. Tämä tapahtuma on hieman haalistunut muistoissani. Pois lähtiessä meillä tuli sanaharkkaa erään kaverin kanssa ja hän tempaisi minua päin näköä ja juoksi karkuun.

Palasin nolona anoppilaan, silmä mustana, toisen kerran elämässä. Langon kanssa kerroimme tapahtumasta, jonka nolous on ehkä pyyhkinyt osan tapahtumasta mielestäni.

Karate

Vuoden 1979 alussa, eron ja kolmen kuukauden rillutteluputken jälkeen, aloitin karateharrastuksen. Kolme kuukauden alkeiskurssi, jonka jälkeen sain keltaisen vyön. Sitten pääsi oikeisiin harjoituksiin. Tämän jälkeen ei aggressioita päässyt kaasaantumaan. Kokemuksen myötä oppi tarkkailemaan tilannetta ja pystyi välttämään kiistojen eskaloitumisen väkivallan asteelle.

Helsinki ja Alibi

Lomaillessani Helsingissä 1980 meillä oli vauhti päällä, kaverilla ehkä vielä enemmän. Kiertelimme ravintoloita yrittäen päästä sisään. Joka kerta se tyssäsi ystävän reiluun laitamyötäiseen. Yhden ravintolan ovella hän hermostui ja läpsäisi naispuolista järjestyksenvalvojaa poskelle. Hyvä ettemme joutuneet siitä hyvästä putkaan. Ravintola Alibi oli viimeinen toiveemme ja sisään pääsy näytti hyvältä kunnes portsari huomasi takanani olevan humalatilan. Siihen tyssäsi sekin mahdollisuus ja minäkin aloin jo hermostua.

Lähdimme kokeilemaan Tikkurilan kuppiloita ja suuntasimme kohti rautatieasemaa. Vastaamme käveli neljän hengen porukka keskellä jalkakäytävää. Kaverini repi minua sivuun kehottaen väistämään, mutta olin päättänyt pitää valitsemani kulkuväylän. Olkapäät kolisivat yhteen ja jatkoimme matkaa kunnes ystävä karjaisi, että varo! Yksi vastaantulevista oli tempaissut tiepuomista lankun ja lähestyi takaapäin kohti minua puomi tanassa! Silloin sappi kiehahti lopullisesti yli äyräidensä. Päätin ensimmäisen kerran ottaa oppimani itsepuolustus taidot käyttöön ja lähdin kohti hyökkääjää.

Tartuin kiinni lankusta jolloin hyökkääjä irrotti siitä otteensa kuin sähköiskun saaneena. Olin heittämässä puomia sivuun, että voimme mitellä voimiamme mies miestä vastaan. Silloin joku hyppäsi takaapäin niskaani takoen minua, samalla kaverini hakkasi minua käsivarteen toistellen, että älä lyö sitä, älä lyö! Olan yli kurkatessani huomasin selässä roikkujan olevan vastaan tulleen porukan tyttö. Viskatessani lankun maahan hyökkääjät säntäsivät karkuun.

Päästessämme lopulta Tikkurilassa olimme selvinneet jo niin paljon, että pääsimme muutamalle oluelle.

Seuraavana päivänä kaverini totesi, että huomasitko kuinka löin sitä kaveria! Vastasin, että kyllä sinä hakkasit minua, etkä ketään muuta ;)

Peikonpesä ja rukkaset

Olimme "kuumakalle" kaverini kanssa Ravintola Peikonpesässä. Hän haki tanssimaan pitkähiuksista blondia, mutta sai rukkaset. Siitä kimmastuneena hän heitti tytön hiukset selän takaa tämän kasvoille poistuen sen jälkeen paikalta. Samasta pöydästä nousi ylös pitkä ritarillinen mies seuraten ystävääni.

Myös minä pomppasin ylös, oikaisin tanssilattian poikki ehtien juuri heidän väliinsä. Selvitin tilanteen puhumalla. Jälkeenpäin kaverini totesi minun olleen taistelu asennossa, minkä kiistän jyrkästi. Olin päättäväisesti puolustamassa ystävääni varautuen muuhunkin jos ei puhe auta, mutta siinä vaiheessa karateotteet olivat kaukana.

Tämä tilanne nosti adrenaliinitasoni hälytävän korkealle, eivätkä päässeet purkautumaan normaalisti vaan ne hiipuivat turhan hitaasti. Tämä kostautui narikkajonossa. Joku tyyppi töni minua takaa päin. Silloin kytemään jäänyt sytytyslanka roihahti liekkeihin ja horjutin tönijää ojentamalla käteni terävästi ja astumalla askeleen eteenpäin. Heppu lennähti puhelinkupuun kuin leppäkeihäs. Samalla hetkellä joku hyppäsi taas niskassani ja ravintolan portsari, joka oli  Oulun Tarmon raskaansarjan nyrkkeilijä, yritti päästä ihmismassan läpi luoksemme.

Käännyin katsomaan kuka se oikein niskassani roikkui ja huomasin hänen olevan Peikonpesän naishovi. Kerroin mitä tapahtui ja se oli siinä. Myöhemmin kaverini, joka on melkoinen juttujen värittäjä, väitti minun lyöneen tyrkkijää! En lyönyt, ainoastaan horjutin.

Näitä tilanteita kehkeytyi myös Helsingin paikallisjunissa. Kaveri haastoi riitaa ja minä selvitin ne puhumalla. Jälkeenpäin olen miettinyt miksi työnsin nokkani näihin kaverin järjestämiin kahnauksiin. Ehkä se, ettei ystävää jätetä pulaan. Olisiko ollut parempi antaa hänen saada turpiinsa oikein kunnolla? Miten se olisi muuttanut hänen käyttäytymistään?

Zivago, nykyinen 45 Special

Istuin iltaa syksyllä 1981 tuoreen tyttökaverin kanssa. Meno ei ollut vielä alkanut, mutta parketilla tanssahteli yksinäinen mies tiskijukan musiikin säestyksellä.

Tanssilattian täyttyessä lähdimme mekin pyörähtelemään. Siellä jorasi se yksinäinen mohikaani tyrkkien ja tönien kaikkia muita tanssijoita. Yritimme väistellä häntä parhaamme mukaan siinä kuitenkaan onnistumatta.

Huikkasin tyypin korvaan: "Jos haluat tanssia yksi niin tanssi sitten kun on tauko!" Kaveri hiiltyi ja pullisteli hauistaan sanoen, että roiku tuossa. Vastasin, että mene roikkumaan tuonne seinälle. Heppu jatkoi uhoiluaan jolloin minulla napsahti. Lähestyin kaveria napsien keveitä mutta nopeita iskuja rintaan sekä potkuja nilkoille. Uhoaja perääntyi kauhuissaan taaksepäin, samalla tanssilattian tiivis väkijoukko lakosi perääntyjän takana nopeasti kapeaksi solaksi.

Pysähdyin ja mietin mitä minä oikein teen! Kaveri ryhdistäytyi ja alkoi taas pullistella joten päätin jatkaa. Tyyppi oli kevyiden napautusteni kartoittamana aivan riskinoloinen, mutta arka kuin mikäkin. Hän pysähtyi seinän tullessa vastaan suojellen epätoivoisesti itseään. Paikalle pelmahti myös portsari, jolle kaveri alkoi välittömästi itkeä, että tuo se aloitti. Totesin rauhallisesti hänen aloittaneen, jolloin ovimies raahasi tyypin ulos. Se episodi päättyi siihen.

Pohjankartano ja vaarallinen isku

Pyöräillessämme syksyinen lauantai-ilta 1982 raskaana olevan vaimoni kanssa kyläilemään appivanhempien luokse Kaukovainiolle. Olimme Pohjankartanon koulun kohdalla Kollaantiellä, kun vastaamme käveli tyttö joka iski nyrkillä vaimonia vatsaan. Kysyn vaan, mitä olisitte tehneet vastaavassa tilanteessa?

Näin punaista hypätessäni pois polkupyörän päältä. Tiedustelin vaimon vointia ja hän totesi, ettei käynyt pahasti. Samalla loikkasin tytön luokse otin kiinni rinnuksista ja napsautin häntä terävästi mutta keveästi otsaan. Huom! En lyönyt vaan pysäytin iskun niin, että se vastasi korkeintaan luunapin voimakkuutta.

Tyttö alkoi huutaa kuin hullu, että lönt häntä tehostaen sanojaan sivupotkuilla ja iskuilla jotka blokkailin (torjuin) sivuun. Samalla tytön jengiin kuuluva kymmenen hengen joukko lähti juoksemaan minua kohti vajaan sadan metrin päästä  kaljakassit kilisten.

Ensimmäisten saapuessa peräännyin torjuen samalla tytön hyökkäyksiä. Pidin myös huolen, ettei kukaan pääse selkäni taakse. Muut uhosivat mutta eivät osallistuneet muuten kuin verbaalisesti. Sitten huomasin yhden pojista juoksevan kohti ja hypäten lentopotkuun. Astuin askeleen taaksepäin väistäen potkun. Kaverin leijui ohitseni kuin hidastetussa filmissä rojahtaen lopulta asfalttiin kyljelleen. Kömpiessään ylös hän sopersi itkunsekaisesti tappavansa minut.

Vaimo oli poistunut hälyttämään paikalle poliisit. Nyt ei auttaneet kuin opitut torjunnat sekä puheenlahjat. Kysyin hyökkääjiltä mitä he olisivat tehneet jos heidän raskaana olevaa tyttökaveria olisi lyöty vatsaan ilman mitään syytä? He vaahtosivat minun lyöneen tyttöä. Totesin, etten lyönyt vaan näytin miten olisin voinut lyödä, mutta en lyönyt. Jos olisin todella lyönyt, ei tyttö vaahtoaisi vaan makaisi asfaltissa tajut kankaalla.

Porukka ympärilläni harveni ja lopulta kimpussani oli vain väkivaltainen tyttö sekä kaksi hänen kaveriaan. Sitten joku huusi heille, että poliisi tulee jolloin porukka otti jalat alleen. Olin perääntynyt noin sata metriä torjuessani tytön hyökkäyksiä. Palatessani polkupyörien luokse huomasin heidän tehneen vielä yhden ilkiteon, polkupyörän renkaista oli päästetty ilmat.

Onneksi vaimon vatsaan osuneesta iskusta ei tullut mitään komplikaatioita.

Naapurin apinat

90-luvun lopulla lauantai-iltana kaadoimme puita pihalta ja naapurin pojat huusivat, että hullu tuo naapuri. Olin väsynyt ja silloin meinasin keittää. Olin lähdössä suomentamaan kavereille kuka se oikein on hullu, mutta vaimo tarttui hihasta estäen aikeeni todeten, että anna heidän olla.

Syy hiiltymiseeni oli se, kun nämä heput mellastivat pihallaan ilta toisensa jälkeen. Siellä oli autonromuja joiden päällä he hyppivät ja huusivat kuin apinalauma. Olimme kestäneet heidän touhunsa valittamatta, mutta poikien kommentit laukaisivat tunnekuohun.

Tällä kertaa tilanne ei eskaloitunut aikomusta pitemmälle, kiitos vaimon.

Työssä olen ollut pitkäpinnainen

En ole mielestäni tappelualtis vaan enemmänkin sovittelevaa sorttia. Töissä olen ollut yli 40-vuotta enkä ole muistini mukaan menettänyt malttiani kuin kahdesti sekä kerran melkein.

Joskus 80-90-lukujen taitteessa teimme muutossuunnitelmia Raaheen Rautaruukin koksaamolle. Olimme lyöneet lukkoon suunnitteluperiaatteet. Eräs myöhemmin tullut suunnittelija alkoi urputtaa, että miksi tämä ja tämä on tehty näin? Eikö sitä voisi toteuttaa tällä tavalla? 

Selitin hänelle miksi suunnitelmat täytyy tehdä tällä yhteisesti sovitulla tavalla. Kaverin naputus vain jatkui! Silloin menetin malttini ja huusin kollegalle, että sinä teet näin, koska tällä tavalla on sovittu sillä muutkin suunnittelijat noudattavat samoja metodeja! Sinä et voi alkaa sooloilemaan toisella tavalla kuin muut. Sen jälkeen hän toteutti suunnittelmat kuten muutkin.

Toinen hermostuminen tapahtui joskus 1997 kun olin Rautaruukilla Raahessa ja teimme uutta vedenkäsittelylaitosta. Vesilaitoksen automaatiojärjestelmän sovellussuunnitelija oli hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt kaveri.

H-hetken lähestyessä yritin saada vastausta kysymykseen: ”Onko järjestelmän ohjelmointi valmis kuten sopimuksiin on kirjattu vai teetkö sinä sitä vasta nyt”. En saanut muuta vastausta kuin omituista muminaa. Toistin kysymyksen, eikä vastaus ollut sen selvempi.

Koska projektin aikataulu oli todella tiukka ja vesilaitoksen käynnistymisen lopullinen päivämäärä lähestyi, alkoi sappeni kuplia todella uhkaavasti.

Lopulta se kiehahti yli, lähestyin kaveria niin että nenämme melkein koskettivat toisiaan. Huusin kysymyksen hänelle vielä kerran, että oletko sinä tehnyt ohjelman vai teetkö sinä sitä vasta nyt? 

Hän tunsi varmaankin kuuman henkäykseni eikä välttynyt pisaroilta joita suustani lensi. Silloin irtosi vapiseva vastaus, teen sitä vasta nyt. Kiitin vastauksesta ja poistuin.

Kävin myöhemmin pyytämässä anteeksi käytöstäni. Kerroin myös, että tehdessämme työtä yhdessä täytyy meidän kyetä myös kommunikoimaan toistemme kanssa. Ei näistä hommista tule yhtään mitään, jos jokainen puuhastelee yksinään omissa oloissaan eikä kukaan tiedä mikä on todellinen tilanne.

Hän oli varmaankin pätevä työssään, mutta hän ei soveltunut tiimityöskentelyyn eikä käyttöönottotehtäviin.

Sen melkein kerran kertomisen jätän jollekin muulle kerralle.

Yhteenveto

Tässä ne pääosin ovat. Onhan niitä muutama kertynyt ja pääosin vapaa-ajalla ja nuoruudessa. Voiko minua näillä tiedoilla pitää yltiöagressiivisena?

P/S  Pyysin useampaakin henkilöä kuvittamaan tätä blogia, mutta kaikki kieltäytyivät. No ei auttanut muu kuin alkaa itse tuhertamaan piirroksia. Lisäilen niitä sitä mukaa tekstin sekaan kun saan sellaisia aikaiseksi. 

Lapsuuden ja nuoruuden päätöksiä

Pitävätkö lapsuuden päätökset?

 Jotkut pitävät useimmat eivät. Osa jää pelkiksi haaveiksi, osa karahtaa karille ja jotkut kestävät läpi elämän.

Toteutumattomia päätöksiä

Mikään ei ollut niin varmaa kuin se, että jos minä saan tyttären, hänen nimensä tulee olemaan Heidi Johanna. Kävi vain siten, etten saanut tyttöä. Poikien nimet olivat sitten vaikeampi juttu.

Ammatti haaveita

Lapsena ammatti tähtäimenä olivat ainakin veturinkuljettaja, rekkakuski, tiedemies, taidemaalari.

Piirtelin maisemia lyijykynällä ruutupaperille ja kiersin myymässä niitä naapurustossa. Koiviston rouva osti yhden hintaa 500 mk (n.12€). Kerroin onnistumisesta ylpeänä äidilleni, joka komensi välittömästi palauttaman rahat.

Kyllä se kirpaisi alle kouluikäistä taiteilijan alkua ja siihen se kiertävän taiteilijan ura tyssäsi. Kävin silloin tällöin tarkistamassa onko piirustukseni vielä seinällä ja kyllä se siellä muutaman viikon oli.

Myöhemmin luin Korkeajännitys lehtiä ja piirtelin autoja ja lentokoneita. Haaveilin olevani taistelulentäjä, lentokone- tai autosuunnittelija. Naapurissa asuva Osmo-serkku jaksoi kärsivällisesti katsoa ja antaa myönteistä palautetta piirustuksistani.

Myöhemmin halusin ammattikouluun autopuolelle, mutta isä ohjasi minut hienovaraisen päättäväisesti sähköpuolelle. Sähköasentajana työskentelin 11 vuotta.

Minusta ei tullut rekkakuskia, taidemaalaria eikä autosuunnittelijaa. Sattumien summana, jatko-opintojen aikana ja niiden jälkeen, urani tehtävät suuntautuivat instrumentointisuunnitteluun.

Alaa kutsutaan nykyään automaatioksi. Voisiko sanoa, että läheltä liippaa, ainakin nimen osalta vaikka ne eivät aivan samaa tarkoitakaan ;)

Elämän suunnitelmia

Jo alle kouluikäisenä tiesin hankkivani lapsia. Laskin leikkiä ajatuksella, että minulla on rekkakuormallinen lapsia niin että alimmilla on vaara tukehtua.

Lapsia ei tullut rekka-autollista, sillä määrä jäi kolmeen biologiseen poikaan ja kahteen kaupantekijäisenä tulleeseen tyttöön. Lapsenlapsia on vaimon kanssa jo yhteensä yhdeksän. Kyllä näillä jo pikkubussin täyttäisi.

Pitkä Movember

 

Zorro

Viikset olivat varma valinta Zorroa ja Robin Hoodia seuratessa. Pikkupoikana tuli usein piirrettyä omat viikset tulppaanin heteen mustalla siitepölyllä, hiilellä tai vesivärillä.

 



Robin Hood

Tämä päätös on pitänyt niin kauan kuin haivenet nenän alle ovat kasvaneet. Ainoastaan kahden jakson aikana olen ollut viiksetön.

 

Movielunatic

15.2.-11.10.1972 varusmiespalveluksessa ne eivät olleet sallittuja. Keväällä 1981 kokeilin piruuttani olla ilman räkäjarruja, mutta huonolla menestyksellä. Ulkotöissä nenän alunen rohtui punaiseksi ja se kokeilu jäi parin kuukauden mittaiseksi. Siinä ne ovat uskollisesti, vaikka jo harmaantuneina.

Kirjoitustyyli

Tutkin uteliaana pikkupoikana isoveljen oppikirjoja ja kouluvihkoja. Hänellä oli kansalaiskoulussa tekstausta ja minä ihastuin tyyliin jonka taidon halusin oppia.

Siitä lähtien kaunokirjoitus ei kiinnostanut, vaan päätin tekstata aina kun se vain oli mahdollista. Kaunokirjoitusta en hallitse vielä tänä päivänäkään, minä vain tekstaan tai kirjoitan koneella.

Miesten polkupyörä

Halusin pyöräillä kuten miehet eikä kolmirattaisessa pyörässäni ollut tankoa. Sen verran se harmitti, että kyhäsin itse narusta tangon. Tämä päätös on pysynyt melkein täydellisesti siitä asti.

Olen ajanut tangollisella polkupyörällä siviiliajoni vuoden 2014 saakka. Silloin isävainajan naistenmallinen polkupyörän palautui minulle ja olen siitä asti käyttänyt sitä koiran ulkoilutuksessa koska siinä on jalkajarru. Näin on turvallisempaa liikkua koiran kanssa.

Sen verran olen joustanut hankkimalla kahdesti naisten polkupyörän kulkuvälineeksi työpaikalle. Joskus 2005 olin komennuksella Ruukilla nykyisellä SSAB:lla ja jouduin liikkumaan laajalla tehdasalueella. Sain luvan polkupyörän hankintaan esimieheltäni Polartekista. Tangottoman polkupyörän päälle ja pois on helpompi nousta työvaatteissa.

Toisen työsuhde naistenmallin polkupyörän hankin Harjavallan keikalle PCS-Engineeringin piikkiin paikallisesta pyöräliikkeestä. Pitkiä työpäiviä ja vähän liikuntaa olivat perusteluni. Työmatkat paikanpäällä Harjavallassa pyöräillessä saisi ainakin vähän liikuntaa. Otin vielä tavakseni koukata illalla asunnolle pitemmän reitin kautta (Huom! ei ravintolan), että saisi hieman reilummin raitista ilmaa sekä siinä sivussa kuntoilua. Kilometrejä on kertynyt jo yli 1200!

Vaikeuksia valinnoista

Tahdoin seurata isäni jälkiä ja halusin koulurepun sijasta salkun. Aluksi äiti ei suostunut ruinaukseeni. Kaksi ensimmäistä lukuvuotta kuljin kiltisti reppua raahaten. Äiti oli huolissaan mahdollisista ryhtivirheistä jotka salkun kantaminen aiheuttaisi. Sitten vaatimukseni kovenivat ja äiti osti minulle merimiessäkin, joka kelpasi minulle juuri ja juuri 3.luokan.

En antanut periksi ja lopulta äiti heltyi hankkimalla minulle hienon ja lähes samanlaisen salkun kuin isälläkin. Oivalsin tätä kirjoittaessani, että mahdollisesti tässä saattoi olla yksi itu kiusaamiseen, koska kaikilla muilla oli reput. Juuri niihin aikoihin koulukiusaamiseni alkoi. Kaikesta huolimatta en antanut periksi vaan kannoin ylpeänä salkkuni ja sellainen on kuulunut varusteisiini siitä saakka.

Päätös jota olen katunut yli 40 vuotta

Persoonattomat tekarit!

Hampaat….. Lapsuudessani tuntui, että kaikilla on tekohampaat eli proteesit. Se oli hyvin normaalia. Olen kuullut myös sanonnan, että ota akka joka jolla on ajokortti ja tekohampaat, sillä siinä säästä, kun niitä ei itse tarvitse myöhemmin hankkia.

Veljeni vaikeroi huonoa hammasluustoa ja sitä, ettei hän saa tekareita. Minä poika päätin, että hommaan hammasproteesin. Osittain oli syynä uhmapäisyys sekä turhamaisuus, koska minulla oli voimakkaasti esiin tulevat kulmahampaat joita häpesin.

Ja niin minä menin vuonna 1971 hammaslääkärille ja käskin hänen repiä pois ylähampaani. Nuori hammaslääkäri oli jyrkästi sitä vastaan, mutta olin tiukkana. Vaatimalla vaadin häntä poistamaan hampaani tai muuten menen toiselle hammaslääkärille.

Lopulta lääkäri taipui ja lähes itkien repi, muka risat hampaani. Aluksi oli täysi työ opetella syömään hampaitta. En suosittele sitä kenellekään. Ikenet paranivat pikkuhiljaa.

Sitten menin isän suosituksesta hammasteknikko Kallisen luokse, joka teki erinomaiset tekohampaat. Luulin sen olevan yhtä juhlaa, kun saa uutuuttaan kiiltävän hammasproteesin suuhunsa. Ei se niin helppoa ollutkaan, ei lainkaan. Tekarit lonksahtelivat miten sattuu eivätkä ne olleet lähellekään omien veroiset.

Tätäkö minä olin niin palavasti halunnut sekä näyttää, että olin parempi kuin isoveli.

Kaikesta huolimatta haaveilin vielä alaproteesista vuonna 1974. Kiitos silloisen vaimoni päättäväisyyden, hänen ollessa hammashoitoharjoittelijana ja vaatiessa, että hoidatan alahampaani. Se oli viisas kehotus johon nöyrryin ja joka pelasti sen mitä vielä oli pelastettavissa. Sitä päätöksen muutosta en ole katunut päivääkään.

Olen taistellut näiden ”muka hampaiden” kanssa, kun taas veljelläni on vieläkin oma ja aito kalusto suussaan. Kyllä hävettää ja nolottaa oma jääräpäisyys.

Muistakaa jokapäiväinen hampaiden pesu ja säännöllinen hammaslääkärillä käynti. Omat hampaat ovat kullan arvoiset.

Haave omakotitalosta

Omakotitalo on suuri haaveeni 70-luvulla, mutta se ei toteutunut. Lopulta luovuin toiveesta ja hautasin haaveeni.

Yli 20 vuotta vierähti kunnes toiveeni nousi haudasta meistä tuli omakotitalon omistajia pankin kera.

Yksi avioliitto

Vaikka kouluaineessa hieman irrottelin lukuisilla vaimoilla, oli todellinen tarkoitukseni olla vain kerran avioliitossa. Toiveeni ei toteutunut ja ajauduin kahteen raskaaseen avioeroon. Olin todella pettynyt itseeni. Ehkä aloitin liian nuorena ja kokemattomana, koska epäonnistuin ensimmäisissä avioliitoissani.

Täytyy vain myöntää kypsymättömyytensä sekä puutteensa ja ottaa kokemukset kovana elämänkouluna. Lopulta kolmas kerta toden sanoi ja tämä viimeinen on kestänyt jo liki 20 vuotta.

Tietämättä ja tieten tehdyt valinnat

Säästäväisyydessä tekemäni valinnat olivat myös ekologisia sekä vihreitä. Päätöksemme käyttää kestovaippoja oli luontoa säästävä samoin kuin lastemme peppuja suojeleva. Lapset eivät olleet päivä tolkulla märissä kemikaaleilla kyllästetyissä vaipoissa ja he oppivat todella nopeasti potalle ja sen seurauksena vaippoja ei tarvittu kuin vähän aikaa.

Koska haaveenani oli omistusasunto, en ajanut ajokorttia, koska silloin olisin hankkinut myös auton. Tämän vuoksi liikun suuren osan 70-lukua pääosin polkupyörällä sekä jonkun verran julkisilla kulkuvälineillä. Myös tämä valinta oli todella ekologinen sekä terveellinen ja kuntoa kohottava valinta.

Jo 70-luvun puolessa välissä varoitettiin deodoranttipullojen ponnekaasujen aiheuttamasta otsonikadosta. Alkuun luonnon suojeluni ei onnistunut, kun en löytänyt sellaisia roll on tai stick deodorantteja jotka eivät olisi ärsyttäneet herkkiä kainaloitani.

Valinnat ja päätökset

Elämä on täynnä valintoja ja päätöksiä. Osa niistä kestää osa ei. Jotkut ovat koko elämän kestäviä toiset taas hakevat muotoaan koko pitkän kaaren. Joskus kannattaa olla tinkimätön, toisinaan taas on hyvä nöyrtyä tai taipua.

Elämä on pujottelua ja ultramaratonia. Elämä on alhoa ja glooriaa. Elämä on oppimista eikä se tule koskaan valmiiksi!

 

Kysyn vaan!

Syylliset ja syyttömät

Duunareita, niin alemmantason kuin valkokaulus keskiluokkaa, syytetään ahneiksi ja laiskoiksi sekä syypäiksi kaikkeen tähän alamäkeen jossa olemme. Kuitenkin suurin osa on tehnyt mukisematta työnsä palkalla jonka ovat saaneet ja maksaneet veronsa. He ovat tehneet parhaansa jos töitä on ollut. He eivät revi tähtitieteellisiä optioita ja sijoita niitä veroparatiiseihin vaan käyttävät tulonsa elämiseen. Työttöminä he ovat hakeneet olemattomia ja hukattuja työpaikkoja vaikka heitä on syyllistetty saamattomiksi luusereiksi. Omakohtaisella kokemuksella voin sanoa, ettei se työttömänä sekä tarpeettomana oleminen ja minimi toimeentulolla elää kituuttaminen mitään herkkua ole.

Kannattavat kaupat?

Mitä ”viisaat” päättäjät, yritykset sekä niiden johto on tehnyt? Onko oikein lahjoittaa koko Suomi pois? Muka huonosti kannattavia yrityksiä on myyty pilkkahintaan ulkomaalaisiin omistuksiin ja kappas vain, myynnin jälkeen ne ovatkin muuttuneet kultakaivoksiksi. Suomalaista tietotaitoa myydään ALE-hintaan ja seikkaillaan ulkomailla sekä ostetaan kalliilla sutta ja sekundaa. Maaperämme aarteet eivät ole enää meidän hallinnassamme. Onko se päättäjien tyhmyyttä, laiskuutta vai mitä se oikein on? Herää uusia kysymyksiä! Kuka näistä hyötyy? Keiden selkänahasta nämä töppäysten kustannukset lopulta revitään?

Myyntimiehet

Entä myyntimiehet, osaavatko ja tekevätkö he työnsä? Suomalaiset tuotteet, suomalainen työ, suomalaiset innovaatiot, Suomi matkailumaana, ……!

Omistajat

Kuinka hyvien omistajien ja johtajien tulisi toimia? Vanhanajan patruunat pitivät huolen työntekijöistään, järjestivät työolosuhteet kohtuullisiksi sekä koulutusta heidän lapsilleen. Tällä hetkellä tuijotetaan vain omaan napaan, hoetaan kvartaaleista, potkitaan työntekijöitä pihalle ja hilataan omia tuloja taivaisiin ja sieltä piiloon verottajilta. Huudellaan investointeja Suomeen, mutta ei raskita raottaa omia piilossa olevia kukkaroitaan. Työaikoja vaaditaan pidennettäviksi ja palkkoja alas vaikka kilpailijamaissa palkkakustannukset ovat suurempia, työajat lyhyempiä ja lomat pidempiä kuin Suomessa. Jotenkin nurinkurista.

Päättäjät

Päättäjät säestävät tinkimällä kaikesta. Terveydenhoitoa, työntekijöiden oikeuksia, koulutusta ajetaan alas. Kaikki se, millä Suomi on noussut köyhyydestä, ollaan romuttamassa. Ajetaanko työvoiman arvo orjuuden tasolle ja Suomi kehitysmaan arvoiseksi.

Ulkomailla arvostetaan suomalaista koulutusta, ammattitaitoa, luotettavuutta, työnlaatua, päättäväisyyttä, periksiantamattomuutta, yksinkertaisesti Suomalaista sisua.

Hukataanko kaikki mahdollisuudet?