Lost in translation - todella
kaunis elokuva ihmisistä, yksinäisyydestä, tunteista, hetkistä… ! Mahtavat
näyttelijäsuoritukset molemmilta pääosissa olevilta. Nuoresta iästä huolimatta Scarlett
Johanssonin tulkinta on kypsä ja herkkävireisen luonnollinen. Bill Murray
vanhana jääränä on mielestäni ylivoimaisesti parasta Murrayta. En ole pitänyt
Billin maneereista, mutta Lost in translationissa suoritus oli upea ja
koskettavan luonteva.
Cinema Paradiso - huikea kuvaus
elokuvasta ja sen vaikutuksesta ihmisiin, ehdottomasti katsomisen arvoinen
elokuva.
Eila - huippuelokuva suomalaisista. Varsinkin
Sari Mällisen suoritus on seuraamisen arvoista, siinä ei ole jäljellä mitään
Turkan opettamia maneereita.
Godfather, Kummisetä - oli ilmestyttyään
kehuttu ja suosittu elokuva jollaisiin suhtauduin varauksella. Kävin katsomassa
sen vasta joskus 70-luvun lopulla, elokuvan silloisen kierroksen viimeisessä
näytöksessä. Sekin näytäntö oli täynnä ja lipunmyyjä totesi, että jos kelpaa
niin ota tuosta tuoli käytävälle. Kelpasi se ja elokuva lipui ohi
verkkokalvojeni niin, etten huomannut ajan kulumista enkä epämukavaa tuolia. Se
oli vaikuttava kokemus yhteisöstä ja sen toiminnasta. Vasta autolle kävellessä
huomasin penkin kovuuden veren syöksyessä puutuneeseen takamukseni.
Ilmestyskirja Nyt Redux, Apocalypse Now
– elokuva jota ajanhammas ei ole syönyt. Kuvaus sodasta ja sen
mielettömyydestä on todella koskettava ja järkyttävä, ties monennenko
katsomiskerran jälkeen.
Jackie Brown – erinomaista Tarantinoa.
Yhtenäinen ja kompakti paketti, jota voi katsoa uudelleen ja uudelleen. Myös
pääparin pienieleinen romantiikka puree tällaiseen vanhaan jäärään.
Kahdeksan surmanluotia – Mikko
Niskasen voimannäyttö ahdingosta johon ihminen voi joutua. Sen ymmärtää vasta
kun sen katsoo.
A History of Violence
- David
Cronenberg on onnistunut 10+ arvosta. Kerronta, kuvaus, ohjaus, näyttelijätyö,
koko kokonaisuus toimii erinomaisesti. Viggo Mortensenin esittämä Tom Stall oli
pysäyttävän vakuuttava kaksoiselämän sisäisine demoneineen. Elokuvan väkivallan
lyhyet hetket ovat veret seisauttavia purkauksia, mutta ei mitään mässäilyä.
Elämän muutoksien ja tapahtumien vaikutukset perheeseen ja sen tulevaisuuteen
on tuotu esille huikean koskettavasti.
Kuin
raivo härkä, Raging Bull –
Niron ja Scorsesen hieno mustavalkokuvaus nyrkkeilyn maailmasta. Ensi-illan
aikoihin se upposi luihin ja ytimiin. Täytyy katsoa miltä se nykypäivänä
vaikuttaa.
Leon – Renon, Bessonin ja Natalie
Portamanin pelkistetty elokuva kertoo palkkamurhaajan ja orvon pikkutytön
suhteesta. Se on kestänyt lukuisia katselukertoja.
Capote - seurasin naulittuna hillityn
tyylikästä toteutusta. Tarinan koskettavuus vangitsi ja kietoi pauloihinsa.
Äänitys oli aivan upea, hiljaisuutta sekä pieniä mitättömiä elämään kuuluvia
ääniä. Musiikki ei tunkenut esiin vaan tuki tarinaa hienotunteisesti ja lähes
huomaamattomasti. Käsikirjoitus sekä kokonaisuus pysyivät kasassa
erinomaisesti. Näyttelijäsuoritukset olivat kauttaaltaan loistavia. Eritoten
Philip Seymour Hoffman oli mykistäväv hyvä.
Mies
vailla menneisyyttä – Akin tyylikäs
elokuva. Miellyttävän ja unenomaisen ajaton ajankuva, kuin menneiltä ajoilta,
mutta kuitenkaan ei. Pidin mukavan leppoisasta tavasta kertoa tarinaa
Rita Hayworth–avain pakoon, Shawshank
Redemption – hieno kertomus syyttömänä vankilaan tuomitusta periksi antamattomasta
miehestä joka oppii selviytymään kovassa seurassa muurien sisällä. Useampaan
kertaan katsottu elokuva joka ei katselukerroista kulu.
Rooma - avoin kaupunki, Roma Citta
Aperta – tämä on katsottu poikasena TV:stä, silloin se kosketti ja herätti
huomaamaan sodan järjettömyyden. Syöpynyt muistin syövereihin ja
uusintakatsominen olisi paikallaan.
Seitsemän, Se7en – hyvä
sarjamurhaajaelokuva. Hieno kuvaus ja kokonaisuus vastenmielisestä aiheesta. En
yleensä pidä tällaisista tarinoista, mutta tämä on katsomisen arvoinen.
Seitsemän samuraita, Shichinin no
samurai – tuli 60-luvulla televisiosta niin myöhään etten saanut sitä
katsoa. En arvostanut sitä, mutta jonkinlainen kipinä sinne jäi kytemään. Olin 70-
ja 80-lukujen taitteessa lomailemassa veljeni luona Helsingissä ja kävin
katsomassa sen Dianassa. Vanha mustavalkoinen elokuva, mutta kuinka se
seisautti sydämeni ja vereni. Esimerkiksi kohtaus jossa tyttö ja poika
kuhertelivat ja sen keskeytti rosvojoukon tulo, henkeni lähes salpautui! Kuinka
pienieleisesti, koskettavasti ja tyylikkäästi se oli toteutettu. Kurosawan
klassikko!
Shakaali vm. 1973, The Day of the Jackal
– erinomainen jännäri palkkamurhaajan metsästämisestä. Ajankuva kohdallaan,
kerronta etenee jouhevasti ilman päätöntä melskaamista.
Sukellusvene U-96, Das Boot – sotaelokuva
saksalaisesta näkökulmasta. Kuinka lyhyessä ajassa sota vanhentaa nuoret miehet.
Hienoa kerrontaa sukellusvenesodasta, tämä on sotaelokuvien aatelia.
Rautakolmonen, Bin-jpi - Kim Ki-dukin mestariteos. Hänen elokuviensa
tapahtumattomuus ja puhumattomuus täyttävät kaikki aistit hienovireisyydellään
ja moniselitteisyydellään. Kimin elokuvat herättävät haalenneet tunteet esiin
ja kuvat hiipivät aivan iholle. Herkkää ja kaunista jossa kaikki toimii.
Pääosan esittäjiin suorastaan uppoaa, tuntemaan samat tunteet kuin hekin ja
paljon enemmän. Minimalistinen lähes mykkäelokuvan tasoinen dialogi ei
haitannut lainkaan. Kaikki tuli selväksi ilman mesoamista.
Suuri
gangsterisota, Once Upon a Time in America – kertomus ystävyydestä, nuoruudesta,
varttumisesta, petoksesta ja vanhenemisesta. Tämä elokuva koskettaa. Niro on
taas vedossa kuten muutkin näyttelijät, poislukien Elizabeth McGovern joka ei
sopinut osaansa. Sergio Leonen huippu ohjaus ja Morriconen hivelevä musiikki.
Pitkä elokuva palkitsee siihen paneutuneen.
Tuntematon sotilas vm.1955 – luin
kirjan nuorena ja kävin sen jälkeen katsomassa elokuvan. Katsomiskokemus oli
pettymys! Rokka? Eihän hänen tuollainen pitänyt olla! Taistelukohtaukset
kökköjä. Myöhemmin katsottuna täytyi muuttaa mielipidettä, elokuvahan kertoo
ihmisistä jotka ovat luuta ja lihaa! Sisältää aivan mahtavia ihmiskuvauksia.
Elokuvasta löytää joka katsomiskerralla jotain uutta, eikä siihen kyllästy.
Tuulen
viemää, Gone wiht the Wind – pidin elokuvaa lässyn lässynä ja akkojen juttuna. Kun sitten
90-luvun alussa rohkenin sen katsoa. Tarina ihmistä ja heidän välisistä
suhteistaan todella kolahti. Pitkä elokuva piti minut pihdeissään loppuun saakka.
Saclettin ja Rhettin suhteen kiemurat, huh huh. Tunsin Rhettin välittämisen,
yrittämisen ja pettymykset luissa ja ytimissä.
Taistelu Algeriasta, La battablia di Algeri - realistista kerrontaa! Kultaisen leijonan voittaja vuodelta 1965 jonka kävin katsomassa jo
nuorukaisena. Silloin elokuva ei sytyttänyt vaan tuntui liian ankealta
räiskintään ja Hollywood tuotantoihin tottuneesta pojanklopista. Uudelleen
katselussa hämmästyin mustavalkoisen elokuvan autenttisuudesta. Se ei ollut
vanhentunut pätkääkään ja ymmärsi molemminpuolisen tuskan ja toivottomuuden.
Henkilöt elivät ja hengittivät ja heidän mukanaan tunsi kaiken epätoivon sekä
toivon vaihtelut. Morriconen musiikki naulasi tapahtumat seinään kuin
kuusituumainen. Mustat pantterit ovat käyttäneet elokuvaa opetusvideona.
Pentagonissa sitä on tutkittu, että he ymmärtäisivät arabeja. Hämmästyttävää,
että Italialaisen Gillo Pontecorvon rohkea elokuva ilmestyi vain kolme vuotta
Algerian itsenäistymisen jälkeen! Elokuvasta ei löydy moitittavaa! Henkilökuvat,
joukkokohtaukset, kuvaus, musiikki, näyttelijät, ohjaus ja tarinan eteneminen
ovat erinomaiset, ainoa pienenpieni miinus kielestä.
Uhrilampaat, The Silence of the Lambs –
hienosti kerrottu tarina karmivasta aiheesta. Elokuvassa on upeat näyttelijäsuoritukset,
luistavan piinaava kerronta ja onnistunut kokonaisuus.
Vaarallinen romanssi, North by Northwest
– hyvänmielen Hitchcock-elokuva joka sisältää legendaarisia kohtauksia! Lopussa
hieno symbolinen junan syöksymien tunnelin sisään ;)
Vihan hedelmät, The Grapes of Wrath –
karu kertomus 30-luvun lamasta ja siitä kuinka äidit nuo väkevät kaiken
kestävät ja perheet kasassa pitävät. Miten on tänä päivänä?
Cannesissa
palkittu teos oli minulle täysin tuntematon. Alku oli mustavalkoista ja sekavan
hektistä. Mutta se oli pohjustusta elokuvan myöhemmille vaiheille. Kun päästiin
asiaan, se kolahti välittömästi! Hahmojen ja ympäristön esillepano,
äänimaailma, olivat aivan mahtavaa. Välillä oli ehkä liiankin kovaa
mummoenergiaa. Piirrostyö on kuin taidetta, jokainen viiva ja väri lämmittävät.
Hahmot ja ympäristöt ovat paikoin karrikoidun liioiteltuja, paikoin kuin juuri
sitä mitä ovat. Musiikki menee jalan alle ja äänimaailmassa on tilan tuntua.
Elokuvan visuaalinen ilme on huikea ja se hivelee silmää! Bellevillen kolmoset
on ehkä enemmän aikuisille suunnattu elämys! Niin ja koiran omistajat seuratkaa
Brunon käyttäytymistä.
Taking Chance, Sotilaan viimeinen matka - Yksinkertaisen
kaunis elokuva surullisen koskettavasta aiheesta. Erittäin tyylikkäästi
toteutettu pienimuotoinen tarina erään sotilaan viimeisestä matkasta. Erilainen
elokuva sodan seurauksista. Todella suositeltava katsottava!
Inglourious Basterds, Kunniattomat paskiaiset - Christoph
Waltz Hans Landana on erinomainen erilaisena natsina. Brad Pitt paskiaisten
päällikkönä on myös mainio samoin kuten koko kunniaton sakki joka on vakuuttava
toimissaan. Mahtavan upeita kohtauksia, hieno kuvaus, erinomaisia
näyttelijäsuorituksia. Ainoana moitteena voisi mainita hienoisen hajanaisuuden.
Til Schweiger Hugo Stiglitzinä hiomassa veistään toi mieleeni isän kertomuksen
sota-ajalta. Hänen joukko-osastoonsa oli tullut iso korsto, joka oli vain
hionut puukkoaan tekemättä mitään muuta. Kaikki miehistöstä päällystöön olivat
pelänneet häntä. Sitten isän hyvä kaveri oli hermostunut puukkojunkkariin ja
iskenyt häntä tuolilla päähän. Jakkara oli mennyt säpäleiksi ja isän kaveri oli
juossut karkuun henkensä edestä. Kaikki pelkäsivät, että nyt hänestä tuli vainaja.
Toisin kävi, näistä kiistakumppaneista tuli sen jälkeen parhaat kaverit.
No
Country for Old Men, Menetetty maa - pelkistetyn
karski tarina! Coenin veljesten karua
kerrontaa 80-luvusta. Mahtavia maisemia, erinomaisia näyttelijäsuorituksia ja äärimmäisen
rujoa väkivaltaa. Javier Bardem on hyytävä tunteettomana tapajana ja hän on
Oscarinsa ansainnut. Josh Brolinin esittämä hahmo on hiljaisella tavalla
sympaattinen kaveri, joka pakenee armotonta tappajaa. Tommy Lee Jones on aina
osansa sisäistänyt, kuten nytkin. Vanhana väsyneenä, mutta ammattitaitoisena
sheriffinä hän hallitsee tehtävänsä pienieleisesti. Elokuva kantaa koko
kestonsa. Lopetus tuntuu töksähtävältä ja täysin
epäoikeudenmukaiselta, vaikka onko se elämä koskaan oikeudenmukaista?