Ensimmäiset kokemukset
Olin
viisivuotias äitini tullessa kotiin sydäntä särkevästi itkien. Niihin aikoihin
äiti päivitellyt, ettei tuo tiedä hyvää, pikkulinnun käydessä kurkkimassa
ikkunan takana ja totesi sen tulleen ilmoittamaan jonkun lähdöstä. Vasta
asepalveluksen suorittanut serkkuni oli sairastunut verisyöpää joka nykyään
tunnetaan leukemiana. 50-luvun lopulla se oli vääjäämättä kuolemaan johtava
sairaus. Järkytyin sekä tiedosta mutta erityisesti äidin käytöksestä.
Vanhempani
olivat auttamassa serkun perhettä ja serkkua hänen viimeisillä hetkillä. Lopulta
serkku siirtyi kovien kipujen saattelemalla ajasta ikuisuuteen.
Hautajaisissa
koin seuraavan shokin. Naiset itkivät ja kuiskivat, että vainajaa ei voi mennä
katsomaan koska hänen veret ja muut nesteet olivat vuotaneet arkkuun. Muistan
vieläkin kuinka järkyttävältä se supina ja ne jutut tuntuivat.
Toinen kerta
Ainoa
isovanhempi jonka olin tavannut, oli isäni äiti joka asui toisella puolella
Suomea. Hän menehtyi syksyllä 1961 ja matkustimme hautajaisiin Oulusta
Joensuuhun lättähatulla. Näistä hautajaisista muistoni ovat todella hämärät.
Hautajaisten välttelyä
Naapurin kissa n.1969. |
Kaitafilmasin
hautajaiset enkä vielä ymmärtänyt muistotilaisuuden merkitystä. Kapinoin
olemalla menemättä niihin, sillä minusta ne olivat turha taakka leskelle sekä
merkityksetöntä edesmenneelle. Vasta myöhemmin olen oivaltanut, että tilaisuus
on jälkeenjääneille, jotta he jaksaisivat paremmin läheisen menetyksen.
En halunnut
käydä hautajaisissa ja kuolemanpelkoni vain kasvoi, sillä lähes kaikki
sukulaiset kuolivat syöpään. Saman taudin uskoin koituvan kohtalokseni hyvinkin
pian.
Minusta tuli kuoleman viikatemies
Vuodet
vierivät hautajaisten välttely jatkui. Sitten kesällä 1977 tein jotain
peruuttamatonta. Olin työttömänä ja leikasin viikatteella heinää vanhempieni
tontin jatkeena olevalta niityltä.
Aikani
työskenneltyä eräästä heinäisestä mättäästä kuului suhinaa. Muistin Jukka-enon
kertomuksen niityillä lymyävistä kyykäärmeistä. Toimin nopeasti ja
harkitsematta huitaisten terävällä viikatteella kohti ääntä.
Myös tämä siili menehtyi. |
Sihinä
loppui ja hetken odottelun jälkeen kohensin varovasti heiniä. Se mitä sieltä
paljastui, järkytti minua syvästi. Äitisiili makasi verisenä, suolet pursuten
vatsasta ja sen vieressä oli kuusi pientä siilinpoikasta. Olin kauhuissani,
mitä olinkaan tyhmyyksissäni tehnyt. Juoksin isän luokse, joka vanhana
sotajermuna kävi päästämässä siiliemon kärsimyksistä. Poikaset otimme
huostaamme.
Ihmeellinen sattuma
Menin
piharakennuksen portaille masentuneena typerästä Ramboilustani. Aikani
itsesäälissä rypiessäni kuulin päärakennuksen räystäänalustynnyristä rapinaa.
Kiiruhdin katsomaan oliko sinne pudonnut hiiri tai rotta. Tynnyrin pohjalla oli
kymmenisen senttiä vettä ja siellä räpiköi joku otus. Kumarruin lähemmäksi ja
huomasin sen lopen uupuneeksi pikkulinnuksi.
Nostin
linnun pois vedestä ja lämmitin sitä käsissäni. Lintu rauhoittui ja katsoi
minua kiitollisin silmin. Aikansa voimia kerättyään lintu oli siinä kunnossa,
että se lehahti lentoon. Olin juuri aiheuttanut yhden kuoleman ja aivan kuin
siiliemo olisi antanut anteeksi ja olisin sovittanut tekoni.
Surullista
kyllä orvot siilinpoikaset eivät jääneet tänne, vaan kaikista ponnisteluistamme
huolimatta ne poistuivat yksitellen emonsa luokse.
Koirieni surullinen kohtelu
Tänä päivänä
tunnen suurta häpeää kahden sekarotuisen koirani kohtelusta 70-luvulla. En
osannut enkä kyennyt antamaan heille arvoistaan loppua, vaan jotakin niin
häpeällistä jota en voi edes kertoa. Heidän elinaikanaan en koe kohdelleeni
niitä huonosti vaan normaaleina koirina kuten siihen aikaan oli tapana.
Koulutin ne kulkemaan rinnalla ilman taluttimia sekä muita hyödyllisiä
komentoja.
Silti se ei
poista häpeän tunnettani. Anteeksi Demon ja Zeo!
Kuoleman piilottelu yhteiskunnassa
Sairaalat ja
terveyden-/sairaanhoito ovat tehneet kuolemasta häpeällisen ja piiloteltavan
tabun. Samasta syystä minä välttelin hautajaisia. Osan hautajaisista onnistuin
välttämään, mutta joissakin jouduin käymään. Hautajaisten kammo ja
kuolemanpelko olivat hieman laantuneet.
Lapsen kuolema
Lapsen
kuoleman on mielestäni yksi järkyttävimmistä menetyksistä. 80-luvulla entisen
vaimoni kaksossiskon pieni poika menehtyi yllättäen. Poika oli terve ja mukava
vesseli. Hän oli ollut perhepäivähoidossa ja syönyt innoissaan makkarakeittoa
ikävin seurauksin. Makkarapala oli mennyt väärään henkeen.
Mitä sitten
tapahtui on kuulopuheiden varassa. Ilmeisesti perhepäivähoitaja ei ollut
järkytykseltään osannut tehdä mitään ja hänen aviopuoliso oli yrittänyt kaivaa
makkarapalaa sormella, tällöin se oli joutunut vain syvemmälle henkitorvea.
Ambulanssin
tulo oli jostakin syystä viivästynyt ja poika oli ollut pitkään hengittämättä.
Myös hoitohenkilökunnalla oli mennyt yllättävän pitkään tukoksen poistossa.
Kävimme
sairaalassa katsomassa letkuissa makaavaa pientä miestä ja minun täytyi istuutua
koska tuli niin huono olo. Lopulta lapsi menehtyi hapenpuutteesta seuranneisiin
komplikaatioihin. Todella surullinen loppu elämälle joka ei ollut ehtinyt vielä
kunnolla edes alkaa.
Nämä hautajaiset
olivat yhdet elämäni raskaimmista.
Kuolema saa merkityksen
90-luvun
alussa vanhempani eivät olleet matkustelleet juuri lainkaan. Jostakin päähänpistosta
pyysin vanhempiani mukaani Etelä-Suomeen sukulaisia katsomaan. Äitini kehotti
kysymään, saisiko myös Reima poikani tulla viikonloppuisän ja isovanhempien
mukaan.
Äidin hautajaiset. |
Kävin katsomassa
äitiä joka päivä, hän kuihtui päivä päivältä. Isä teki todella kovan, raskaan ja
merkittävän työn hoitaessaan äidin loppuun saakka. Äiti lähti viimeiselle
matkalle tammikuun viimeisenä päivänä omasta sängystään.
Vaikka tämä
oli suurin menetys mitä olin kokenut, se auttoi minua oivaltamaan, että kuolema
on yhtä luonnollinen ja vääjäämätön kuin syntymä. Syntymän jälkeen ainoa varma
asia elämässämme on kuolema.
Kolmannen koiran lähtö
Bostoninterrieri
Camilla piti olla rotuominaisuuksiltaan terve, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Se
oli hämmästyttävän mukava koira, mutta niin sairas. Se ollessa 6-7-vuotias myös
eläinlääkäri totesi, ettei mitään ole tehtävissä. Jotenkin koira ymmärsi
kohtalonsa ja oli valmis ottamaan sen vastaa. Silti oli todella surullista
pitää koiraa sylissä elämän kaikotessa siitä. Me kaikki itkimme vaimo, lapset
ja minä. Camilla sai arvoisensa lopun.
Enää
hautajaiset eivät tuntuneet niin vastenmielisiltä kun olin oppinut niiden
merkityksen. Useassa olin myös kantajana ja monet tallensin videolle.
Sitten
2000-luvun alussa WTC-tornien sortumisen jälkeen tuli lisää ikäviä uutisia. Isä
kutsui veljeni sekä minut ja vaimoni kahville, sillä hänellä oli jotain
kerrottavaa. Tultuamme hänen luokse kyselin, että mikä se asia on? Juodaan
ensin kahvit oli hänen vastauksensa. Sitten isä kertoi, että hänellä on
maksasyöpä, eikä mitään ole tehtävissä. Isä ei halunnut minkäänlaisia pitkittäviä
hoitoja ja hän halusi olla kotona niin pitkään kuin vain voi.
Ei
minkäänlaista itsesääliä tai oman surkeudessa rypemistä. Isä otti ryhdikkäästi
vastaan sen mitä oli tulossa. Hämmästyttävä mies, meidän isä!
Viimeinen matka
Olimme
sopineet matkasta Etelä-Suomeen itsenäisyyspäivänä 2001. Halusimme käyttää isää
tapaamassa lastenlapsia ja lastenlastenlapsia. Kuitenkin isämme kunto heikkeni
nopeasti ja yritin perua matkaa, mutta hän ei suostunut tähän todeten
päättäväisesti, että se matka tehdään ennen kuin täältä lähdetään.
Koska matkaan
lähtijöitä oli kuusi henkeä matkalle, vuokrasin tila-auton. Ei siinä auttanut
muu kuin vakavasti sairaan isän kanssa tienpäälle.
Isä tapasi
kaikki läheisensä jonka jälkeisenä yönä hänen kuntonsa romahti dramaattisesti.
Seuraavana päivänä hänet vietiin Hyvinkään sairaalaan. Olimme edellisen yön
valvomisesta väsyneitä ja lähdimme seuraavaksi yöksi poikamme luokse nukkumaan.
Isä ilmoitti ennen lähtöämme haluavansa kotiin. Lääkäri oli toista mieltä ja
kehotin vielä isää vaatiman seuraavana aamuna kotiin pääsyä.
Sen jälkeen
isä vastasi ensikerran sairautensa aikana lääkärin kysymykseen, että kyllä
hänellä on kipuja. Isälle annettiin kipulääkettä johon hän reagoi oksentamalla.
Kuoleman kohtaaminen konkreettisesti
Soitimme
seuraavana aamuna sairaalaan. Lääkkeen annon jälkeen isä oli menettänyt
tajuntansa ja ollut koko yön hyvin levoton. Lähdimme välittömästi isän luokse.
Isä makasi
tiedottomana sairaalan sängyssä. Aika ajoin hän vääntäytyi ylös sängynreunoista
tiukasti kiinni pitäen tyhjä tuijotus silmissään. Hän ei kommunikoinut
mitenkään. Saimme rauhoitettua hänet.
Sitten
muistin isän kuunnelleen aina nukkumaan mennessä kelloradiota. Laiton sairaalan
radion hänen korvanjuureen jolloin isä rauhoittui välittömästi, eikä enää
yrittänyt kammeta itseään ylös.
Kymmenen
jälkeen illalla isä oli lähdössä, mutta sitkeä sissi ei vielä luovuttanut.
Viimein puolen yön jälkeen hän veti viimeiset hengenvedot ja antoi periksi
kuolemalle.
Vaikka
kuolema on peruuttamaton ja surullinen tapahtuma oli tämä liikuttavuudestaan
huolimatta koskettavan rauhallinen hetki. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni
nähdä elämän kaikkoavan läheisestä ja ihmisestä yleensä.
Elämän ja kuoleman ainutlaatuisuus
Tuntemattoman sotilaan hauta. |
Jokainen
elämä on arvokas ja sen ainutkertaisuutta täytyy kunnioittaa. Kenelläkään ei
ole lupa katkaista omaa eikä toisen elämänlankaa. Voiko olla niin merkittävää
syytä riistää oma tai jonkun muun henki?
Se tyhjiö
jonka elämän kaikkoaminen jättää, sitä ei voi millään täyttää. Se loputon tuska
jonka se läheisille aiheuttaa, sitä ei voi millään mitata.
Olen
katsonut kuolemaa silmästä silmään ja opin, ettei sen tuloa kannata jouduttaa,
sillä se tulee sitten kun on sen aika. Kunnioittakaa sitä liekkiä joka valaisee
meidän jokaisen temppeliä, meitä, ja pitäkää siitä huolta.
Muistakaa uskaltaa
elää, älkääkä pelätkö kuolemaa.