perjantai 28. elokuuta 2015

Kuinka kuolema koskettaa?



Ensimmäiset kokemukset

Olin viisivuotias äitini tullessa kotiin sydäntä särkevästi itkien. Niihin aikoihin äiti päivitellyt, ettei tuo tiedä hyvää, pikkulinnun käydessä kurkkimassa ikkunan takana ja totesi sen tulleen ilmoittamaan jonkun lähdöstä. Vasta asepalveluksen suorittanut serkkuni oli sairastunut verisyöpää joka nykyään tunnetaan leukemiana. 50-luvun lopulla se oli vääjäämättä kuolemaan johtava sairaus. Järkytyin sekä tiedosta mutta erityisesti äidin käytöksestä.

Vanhempani olivat auttamassa serkun perhettä ja serkkua hänen viimeisillä hetkillä. Lopulta serkku siirtyi kovien kipujen saattelemalla ajasta ikuisuuteen.

Hautajaisissa koin seuraavan shokin. Naiset itkivät ja kuiskivat, että vainajaa ei voi mennä katsomaan koska hänen veret ja muut nesteet olivat vuotaneet arkkuun. Muistan vieläkin kuinka järkyttävältä se supina ja ne jutut tuntuivat.

Toinen kerta

Ainoa isovanhempi jonka olin tavannut, oli isäni äiti joka asui toisella puolella Suomea. Hän menehtyi syksyllä 1961 ja matkustimme hautajaisiin Oulusta Joensuuhun lättähatulla. Näistä hautajaisista muistoni ovat todella hämärät.

Hautajaisten välttelyä

Naapurin kissa n.1969.
Kymmenen vuotta myöhemmin enoni kuoli keuhkosyöpään 48-vuotiaana. Hän asui naapurissa ja oli surullista seurata vantteran miehen kuihtumista. Lopulta enon voimat hiipuivat ja elon liekki sammui.

Kaitafilmasin hautajaiset enkä vielä ymmärtänyt muistotilaisuuden merkitystä. Kapinoin olemalla menemättä niihin, sillä minusta ne olivat turha taakka leskelle sekä merkityksetöntä edesmenneelle. Vasta myöhemmin olen oivaltanut, että tilaisuus on jälkeenjääneille, jotta he jaksaisivat paremmin läheisen menetyksen.

En halunnut käydä hautajaisissa ja kuolemanpelkoni vain kasvoi, sillä lähes kaikki sukulaiset kuolivat syöpään. Saman taudin uskoin koituvan kohtalokseni hyvinkin pian.

Minusta tuli kuoleman viikatemies

Vuodet vierivät hautajaisten välttely jatkui. Sitten kesällä 1977 tein jotain peruuttamatonta. Olin työttömänä ja leikasin viikatteella heinää vanhempieni tontin jatkeena olevalta niityltä.

Aikani työskenneltyä eräästä heinäisestä mättäästä kuului suhinaa. Muistin Jukka-enon kertomuksen niityillä lymyävistä kyykäärmeistä. Toimin nopeasti ja harkitsematta huitaisten terävällä viikatteella kohti ääntä.

Myös tämä siili menehtyi.
Sihinä loppui ja hetken odottelun jälkeen kohensin varovasti heiniä. Se mitä sieltä paljastui, järkytti minua syvästi. Äitisiili makasi verisenä, suolet pursuten vatsasta ja sen vieressä oli kuusi pientä siilinpoikasta. Olin kauhuissani, mitä olinkaan tyhmyyksissäni tehnyt. Juoksin isän luokse, joka vanhana sotajermuna kävi päästämässä siiliemon kärsimyksistä. Poikaset otimme huostaamme.

Ihmeellinen sattuma

Menin piharakennuksen portaille masentuneena typerästä Ramboilustani. Aikani itsesäälissä rypiessäni kuulin päärakennuksen räystäänalustynnyristä rapinaa. Kiiruhdin katsomaan oliko sinne pudonnut hiiri tai rotta. Tynnyrin pohjalla oli kymmenisen senttiä vettä ja siellä räpiköi joku otus. Kumarruin lähemmäksi ja huomasin sen lopen uupuneeksi pikkulinnuksi.

Nostin linnun pois vedestä ja lämmitin sitä käsissäni. Lintu rauhoittui ja katsoi minua kiitollisin silmin. Aikansa voimia kerättyään lintu oli siinä kunnossa, että se lehahti lentoon. Olin juuri aiheuttanut yhden kuoleman ja aivan kuin siiliemo olisi antanut anteeksi ja olisin sovittanut tekoni.

Surullista kyllä orvot siilinpoikaset eivät jääneet tänne, vaan kaikista ponnisteluistamme huolimatta ne poistuivat yksitellen emonsa luokse.

Koirieni surullinen kohtelu

Tänä päivänä tunnen suurta häpeää kahden sekarotuisen koirani kohtelusta 70-luvulla. En osannut enkä kyennyt antamaan heille arvoistaan loppua, vaan jotakin niin häpeällistä jota en voi edes kertoa. Heidän elinaikanaan en koe kohdelleeni niitä huonosti vaan normaaleina koirina kuten siihen aikaan oli tapana. Koulutin ne kulkemaan rinnalla ilman taluttimia sekä muita hyödyllisiä komentoja.

Silti se ei poista häpeän tunnettani. Anteeksi Demon ja Zeo!

Kuoleman piilottelu yhteiskunnassa
Ikkunaan lentänyt lintu eli hetken mutta lopulta se menehtyi.
Sairaalat ja terveyden-/sairaanhoito ovat tehneet kuolemasta häpeällisen ja piiloteltavan tabun. Samasta syystä minä välttelin hautajaisia. Osan hautajaisista onnistuin välttämään, mutta joissakin jouduin käymään. Hautajaisten kammo ja kuolemanpelko olivat hieman laantuneet.

Lapsen kuolema

Lapsen kuoleman on mielestäni yksi järkyttävimmistä menetyksistä. 80-luvulla entisen vaimoni kaksossiskon pieni poika menehtyi yllättäen. Poika oli terve ja mukava vesseli. Hän oli ollut perhepäivähoidossa ja syönyt innoissaan makkarakeittoa ikävin seurauksin. Makkarapala oli mennyt väärään henkeen.

Mitä sitten tapahtui on kuulopuheiden varassa. Ilmeisesti perhepäivähoitaja ei ollut järkytykseltään osannut tehdä mitään ja hänen aviopuoliso oli yrittänyt kaivaa makkarapalaa sormella, tällöin se oli joutunut vain syvemmälle henkitorvea.

Ambulanssin tulo oli jostakin syystä viivästynyt ja poika oli ollut pitkään hengittämättä. Myös hoitohenkilökunnalla oli mennyt yllättävän pitkään tukoksen poistossa.

Kävimme sairaalassa katsomassa letkuissa makaavaa pientä miestä ja minun täytyi istuutua koska tuli niin huono olo. Lopulta lapsi menehtyi hapenpuutteesta seuranneisiin komplikaatioihin. Todella surullinen loppu elämälle joka ei ollut ehtinyt vielä kunnolla edes alkaa.

Nämä hautajaiset olivat yhdet elämäni raskaimmista.

Kuolema saa merkityksen

90-luvun alussa vanhempani eivät olleet matkustelleet juuri lainkaan. Jostakin päähänpistosta pyysin vanhempiani mukaani Etelä-Suomeen sukulaisia katsomaan. Äitini kehotti kysymään, saisiko myös Reima poikani tulla viikonloppuisän ja isovanhempien mukaan.

Äidin hautajaiset.
Oli heinäkuu 1991 ja kesä kauneimmillaan. Lähdimme matkaan neljästään. Kävimme sekä Lahdessa että Porvoossa. Matka meni hyvin, mutta se sai myöhemmin syvemmän merkityksen, sillä se jäi äitini viimeiseksi. Joulukuun 21 päivänä hänellä todettiin haimasyöpä. Isämme hoiti äidin kotona muutamaa sairaalareissua lukuun ottamatta.

Kävin katsomassa äitiä joka päivä, hän kuihtui päivä päivältä. Isä teki todella kovan, raskaan ja merkittävän työn hoitaessaan äidin loppuun saakka. Äiti lähti viimeiselle matkalle tammikuun viimeisenä päivänä omasta sängystään.

Vaikka tämä oli suurin menetys mitä olin kokenut, se auttoi minua oivaltamaan, että kuolema on yhtä luonnollinen ja vääjäämätön kuin syntymä. Syntymän jälkeen ainoa varma asia elämässämme on kuolema.

Kolmannen koiran lähtö

Bostoninterrieri Camilla piti olla rotuominaisuuksiltaan terve, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Se oli hämmästyttävän mukava koira, mutta niin sairas. Se ollessa 6-7-vuotias myös eläinlääkäri totesi, ettei mitään ole tehtävissä. Jotenkin koira ymmärsi kohtalonsa ja oli valmis ottamaan sen vastaa. Silti oli todella surullista pitää koiraa sylissä elämän kaikotessa siitä. Me kaikki itkimme vaimo, lapset ja minä. Camilla sai arvoisensa lopun.


Enää hautajaiset eivät tuntuneet niin vastenmielisiltä kun olin oppinut niiden merkityksen. Useassa olin myös kantajana ja monet tallensin videolle.

Sitten 2000-luvun alussa WTC-tornien sortumisen jälkeen tuli lisää ikäviä uutisia. Isä kutsui veljeni sekä minut ja vaimoni kahville, sillä hänellä oli jotain kerrottavaa. Tultuamme hänen luokse kyselin, että mikä se asia on? Juodaan ensin kahvit oli hänen vastauksensa. Sitten isä kertoi, että hänellä on maksasyöpä, eikä mitään ole tehtävissä. Isä ei halunnut minkäänlaisia pitkittäviä hoitoja ja hän halusi olla kotona niin pitkään kuin vain voi.

Ei minkäänlaista itsesääliä tai oman surkeudessa rypemistä. Isä otti ryhdikkäästi vastaan sen mitä oli tulossa. Hämmästyttävä mies, meidän isä!

Viimeinen matka

Olimme sopineet matkasta Etelä-Suomeen itsenäisyyspäivänä 2001. Halusimme käyttää isää tapaamassa lastenlapsia ja lastenlastenlapsia. Kuitenkin isämme kunto heikkeni nopeasti ja yritin perua matkaa, mutta hän ei suostunut tähän todeten päättäväisesti, että se matka tehdään ennen kuin täältä lähdetään.

Koska matkaan lähtijöitä oli kuusi henkeä matkalle, vuokrasin tila-auton. Ei siinä auttanut muu kuin vakavasti sairaan isän kanssa tienpäälle.

Isä tapasi kaikki läheisensä jonka jälkeisenä yönä hänen kuntonsa romahti dramaattisesti. Seuraavana päivänä hänet vietiin Hyvinkään sairaalaan. Olimme edellisen yön valvomisesta väsyneitä ja lähdimme seuraavaksi yöksi poikamme luokse nukkumaan. Isä ilmoitti ennen lähtöämme haluavansa kotiin. Lääkäri oli toista mieltä ja kehotin vielä isää vaatiman seuraavana aamuna kotiin pääsyä.

Sen jälkeen isä vastasi ensikerran sairautensa aikana lääkärin kysymykseen, että kyllä hänellä on kipuja. Isälle annettiin kipulääkettä johon hän reagoi oksentamalla.

Kuoleman kohtaaminen konkreettisesti

Soitimme seuraavana aamuna sairaalaan. Lääkkeen annon jälkeen isä oli menettänyt tajuntansa ja ollut koko yön hyvin levoton. Lähdimme välittömästi isän luokse.

Isä makasi tiedottomana sairaalan sängyssä. Aika ajoin hän vääntäytyi ylös sängynreunoista tiukasti kiinni pitäen tyhjä tuijotus silmissään. Hän ei kommunikoinut mitenkään. Saimme rauhoitettua hänet.

Sitten muistin isän kuunnelleen aina nukkumaan mennessä kelloradiota. Laiton sairaalan radion hänen korvanjuureen jolloin isä rauhoittui välittömästi, eikä enää yrittänyt kammeta itseään ylös.

Kymmenen jälkeen illalla isä oli lähdössä, mutta sitkeä sissi ei vielä luovuttanut. Viimein puolen yön jälkeen hän veti viimeiset hengenvedot ja antoi periksi kuolemalle.

Vaikka kuolema on peruuttamaton ja surullinen tapahtuma oli tämä liikuttavuudestaan huolimatta koskettavan rauhallinen hetki. Tämä oli ensimmäinen kokemukseni nähdä elämän kaikkoavan läheisestä ja ihmisestä yleensä.

Elämän ja kuoleman ainutlaatuisuus

Tuntemattoman sotilaan hauta.
Nuorena en tajunnut elämän ainutlaatuisuutta, se oli itsestään selvyys. Sitä luuli olevansa kuolematon ja elävänsä lähes ikuisesti. Iän karttuessa tajuaa elämän haurauden ja rajallisuuden. Vastahan se alkoi ja nyt jo iltarusko häämöttää. Herää kysymyksiä, mitä on tehnyt, mitä ehtii vielä tehdä ja mitä jää tekemättä.

Jokainen elämä on arvokas ja sen ainutkertaisuutta täytyy kunnioittaa. Kenelläkään ei ole lupa katkaista omaa eikä toisen elämänlankaa. Voiko olla niin merkittävää syytä riistää oma tai jonkun muun henki?

Se tyhjiö jonka elämän kaikkoaminen jättää, sitä ei voi millään täyttää. Se loputon tuska jonka se läheisille aiheuttaa, sitä ei voi millään mitata.

Olen katsonut kuolemaa silmästä silmään ja opin, ettei sen tuloa kannata jouduttaa, sillä se tulee sitten kun on sen aika. Kunnioittakaa sitä liekkiä joka valaisee meidän jokaisen temppeliä, meitä, ja pitäkää siitä huolta.

Muistakaa uskaltaa elää, älkääkä pelätkö kuolemaa.