Minua ovat kiinnostaneet sotajutut jo pienestä lähtien.
Selailin isän sota-ajan vihkoa ja sinne hänen kavereiden piirtämiä kuvia ja
sekä valokuvia. Opittuani lukemaan tutkin kotiin tulevaa Kansa taisteli lehteä
ja luin sen jännittäviä juttuja. Myös sarjakuvalehdet kuten Korkeajännitys ja
Siivet kuuluivat lukemistooni samoin kuin aikakauslehdissä olevat sota-artikkelit.
Television sotadokumentit olivat melkeinpä suosikki
ohjelmistoa 60-luvun puolestavälistä eteenpäin. Kuuntelin myös vanhojen
veteraanien historiallisia juttuja jos vain niitä pääsi kuulemaan. Ne olivat
kaukaista historiaa yli 20-vuoden takaa ja kunnioitin heitä toisin kuin monet
niihin aikoihin.
Toinen maailmansota ja vietnamin sota sekä Israelin
kuuden päivän sota kuuluivat seuratuimpiin ja kiinnostavimpiin konflikteihin.
Haaveena oli päästä Muukalaislegioonaan josta luin kovia juttua lehdistä. Olin
myös sotaelokuvien suurkuluttaja.
Varusmiespalvelu hieman hillitsi intoani, mutta
kiinnostus säilyi vuosien vieriessä. Clint Eastwoodin Isiemme liput elokuva
herätti uusia ajatuksia veteraaneista. DVD-elokuvan bonusmateriaaleissa kirjailija,
jonka kirjaan elokuva pohjautui, kertoi isästään joka oli yksi Okinavan lipun
pystyttäjistä. Opettaja oli kehunut pojan isää sankariksi josta hän oli
maininnut isälleen. Isä oli vain todennut opettajan puhuneen mitä sattuu. Hänen
isänsä ei ollut koskaan kertonut sodasta ja vasta hänen kuoltuaan poika oli
löytänyt isän kunniamerkit ja maininnat taisteluista. Kun hän oli haastatellut
veteraaneja kirjaansa varten, he olivat todenneet, ettei niistä kokemuksista
voi keskustella muiden kuin samaa kokeneiden kanssa. Se raotti hieman
ymmärrystäni sodassa olleiden kannalta.
Myöhemmin Spielbergin Tyynenmeren taistelutoverit avarsi
lisää käsitystäni siitä mitä isämme ja isoisämme olivat kokeneet sodassa ja
mikä kriisi oli ollut myös paluu siviiliin. Sarjan lopussa eräs selviytyneistä
ajelehti siviilissä alkoholin voimalla saamatta mitään aikaiseksi. Mieleeni
muistui oma vapautuminen varusmiespalvelusta. Siviiliin pääsyä odotettiin kuin
kuuta nousevaa, mutta se tapahduttua tuli vastaan arjen ongelmat ja pienoinen
kriisi, että tässäkö tämä olikin. Huolet työstä ja toimeentulosta stressasivat.
Sarjan myötä pohdin kuinka isäni ja hänen taistelutoverit olivat sopeutuneet
sodasta takaisin arkeen sodan tuhoamiin kotiseutuihin. Heille muutos kuoleman
pelosta takaisin normaalielämään on varmasti ollut aivan toista jota me sotaa
kokemattomat emme voi mitenkään ymmärtää.
Viime aikoina komennuksella ollessani olen lukenut paljon
sotaa ja sotahistoriaa käsitteleviä teoksia. Koskettavin oli Kivimäen Murtuneet
mielet joka avasi lopulta ne kammottavat kokemukset jotka järkyttivät ja
arpeuttivat monien mielet loppu iäkseen. Isäni selvisi ihmeen tasapainoisena
sodan melskeistä. Appi haavoittui kahdesti ja kärsi loppu elämänsä
rytmihäiriöistä jotka olivat todennäköistä seurausta sodan kokemuksista.
Silloin nuorena ajatteli sodassa olleita vanhoiksi
miehiksi. Nyt ymmärtää heidän olleen nuorukaisia parhaassa iässä juuri aikuisuuden
kynnyksellä 20-vuoden molemmin puolin. Heidän nuoruutensa parhaat vuoden
menivät sodassa jossa oli ainainen pelko oman tai taistelutoverin kuolemasta.
Se ei voinut olla jättämättä jälkiä heidän loppuelämäänsä.
Oma isä on jo poistunut 15 vuotta sitten joten häntä ei
voi enää jututtaa. Isä kertoi kokeneensa ensimmäisen kerran ulkopuolisten
arvostusta ollessaan kylpylässä 90-luvun
alussa. Nuoret miehet olivat kuulleet isän olevan sotaveteraani jonka jälkeen
he olivat kuunnelleet isää ja tarjonneet hänelle juomat.
Olen haastatellut muutamaa vielä hengissä olevaa
veteraania. Tiedustelin kuinka he selvisivät sodan koettelemuksista siviilissä?
Vastaus oli, että työtä tekemällä, rakentamalla raunioitunutta kotimaataan sekä
tätä hyvinvointi yhteiskuntaa joka meillä on.
Toivottavasti jälkipolvet osaavat arvostaa näitä urheita
entisiä nuorukaisia jo elämänsä ehtoota eläviä sekä jo poistuneita jotka
antoivat niin suuren panoksen itsenäisyytemme puolesta. Muistakaa Veteraanin
iltahuudon sanat " ...Hoivatkaa, kohta poissa on veljet Muistakaa, heille
kallis ol' maa. Kertokaa lasten lapsille lauluin. Himmetä ei muistot koskaan saa..."!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti