Usein vanhemmat unohdetaan tyystin heidän eläessään.
Heidän kuoleman jälkeen ikävöidään ja surraan heitä sekä menetettyjä hetkiä,
sanomattomia sanoja ja tekemättömiä tekoja.
Olen aina kunnioittanut vanhempiani sekä sukulaisiani.
Minulle isä on ollut isä ja äiti on ollut äiti. En ole kyennyt koskaan sanomaan
heitä etunimillä. Samoin ”sukulaisvanhemmat” ovat olleet tätejä, setiä ja enoja
joiden tunnistamisen apuna on ollut liitteenä etunimi, Aarne-eno, Hanna-täti,
Väinö-setä.
Lapseni olen ohjannut kutsumaan isovanhempia papaksi ja
mummuksi. Heillä on ollut tarvittaessa tarkenteena nimi Yrjö-pappa, Elli-mummu
tai asuinpaikka Alppilan-mummu ja Välivainion-pappa. Korvaani särähtää todella pahasti
esimerkiksi äidin kutsuminen mutsiksi!
Vierailin säännöllisesti niin vanhempieni kuin
appivanhempien luona heidän eläessään. Isovanhempien luona sain käydä
ainoastaan lapsena mummun luona vanhempieni kanssa hänen asuessa toisella
paikkakunnalla. Mummu menehtyi ollessani 9-vuotias. Onneksi laaja enojen,
tätien ja setien määrä hieman korvasi menetettyjä kokemuksia isovanhempien
kanssa.
Eräs ystäväni moitti tiivistä yhteydenpitoani
vanhempiini. Hänen mielestään minun olisi täytynyt katkaista ”napanuorani”!
Moitteista huolimatta en katkaissut suhteitani vaan tapasin vanhempiani enkä
kadu sitä. Vanhempien poistuttua tuonpuoleiseen minulla ei ole ollut omantunnon
tuskia hylätyistä hetkistä tai sanomattomista sanoista.
En voi sanoa olleeni puhdas pulmunen, sillä olen
kapinoinut sekä loukannut vanhempiani. Sillä tavalla olen käynyt läpi
itsenäistymisprosessin ja sen ”napanuoran” katkaisun. Olen myös muistanut
pyytää vanhemmiltani anteeksi loukkaukseni.
En koe pakonomaista tunnetta laukata vanhempieni haudalla
itkemässä huonoa omaatuntoa tai kadotettua anteeksiantoa. Kunnioitan
vanhempiani, olen kiitollinen jokaisesta hetkestä jotka heiltä sain. Isä ja
äiti kulkevat sydämessäni iltaruskoni hiipumiseen saakka!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti