Äidit, isoäidit ja heidän edeltäjänsä!

Äiti joskus 1940-luvun alussa.

Äiti maa on useiden kansojen uskomuksissa naispuolinen henkiolento, joka hallitsee maata tai on itse sama kuin maaperä. Maaemo saattaa olla kaiken elollisen synnyttäjä ja muovaaja.

Yhtään miehen osaa väheksymättä äiti on aina äiti. Äidin emotionaaliset tunteet ovat niin syviä, ettei mies voi niitä koskaan kokea. Mies istuttaa siemenen, mutta äiti on yhdeksän kuukautta kiinteässä symbioosissa vauvan kanssa jo ennen syntymää. Syntymän jälkeen äidit imettävät, ruokkivat, hoitavat, kasvattavat, valvovat, huolehtivat lapsistaan. Ikävä ja huoli eivät lopu lasten lähtiessä kotoa, sillä tämä side on niin voimakas, että se jatkuu läpi elämän.

Suurin osa äideistä haluaa lapsilleen parasta. He auttavat ja tukevat heitä läpi elämän. He pyrkivät tekemään parhaansa. Kaikesta huolimatta he tekevät virheitä, sillä he ovat inhimillisiä ihmisiä. Virheitä he tekevät vahingossa, tarkoittamatta tai hyvää yrittäessään. Kukaan ei voi olla täydellinen, mutta uskon lähes kaikkien äitien yrittävän parhaansa. Kuka meistä pystyy sanomaan olevansa virheetön ja heittämään ensimmäisen kiven?

Kuten ”isossa kirjassa” todetaan, kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja eläisit kauan maan päällä. Miksi sitten loukkaamme äitejämme? Espanjassa suurin loukkaus äitiä kohtaa on olla kutsumatta häntä häihin. Uskon sen koskevan myös suomalaisia äitejä todella kipeästi samoin kuin sen, ettei hän saa mennä lapsenlapsen ristiäisiin tai lapsen ylioppilasjuhliin.

Tunteeni äitiä kohtaan olivat syvät. Rakastin häntä, totesin pienenä, vielä alakoululaisena, meneväni aikuisena naimisiin äitini kanssa . Äiti vain nauroi hyvätahtoisesti. Tässä Oidipuskompleksin tyyppiesimerkki. Äiti oli hellä, ymmärtäväinen ja hän luki minua kuin avointa kirjaa.

Jossakin vaiheessa murrosiän kynnyksellä häpesin liikkua äidin kanssa. En halunnut istua linja-autossa samassa penkkiparissa hänen kanssaan! Olisiko koulukiusauksella ollut tähän vaikutusta? Murrosiässä istahdin äidin viereen jolloin hän kysyi, miten sinä nyt uskallat siihen tulla. En välittänyt kysymyksestä vaan istuin siinä ylpeänä. Toki meillä oli yhteenottoja, mutta sovimme ne hyvin nopeasti. Yleensä syy oli minussa ja pyysin sovinnon yhteydessä aina anteeksi äidiltä.

Lentäessäni pois kotipesästä oli äitini itkenyt ja ikävöinyt pitkän aikaa lähtöni jälkeen. Minulle lähtö oli itsestään selvää, mutta ymmärrän äitini tunteet vasta nyt.

Runoissa ja lauluissa on koskettavia säkeitä äideistä:

Kuten Lauri Viidan runon väkevä sanoma:

"Äidit vain, nuo toivossa väkevät,

Jumalan näkevät.

Heille on annettu voima ja valta

kohota unessa pilvien alta

ja katsella korkeammalta…."

Mother of Mine Tuula Valkaman suomalaisilla sanoilla:

"….Luotas jos tie kerran mun vie,

suureks' kun vartun, unhoon jää et.

Muistot nää mieleen jää, rakkautes tää.

Äideistä parhain sä oot."

Henkilökohtaisesti koskettavin on Mikko Alatalon Hyasinttien aika joka sai silmäni kostumaan heti ensi kuulemalla:

"…On taas aika hyasinttien

Usko pois, sua äiti aattelen
Sinä siellä, minä täällä jossakin
Sanoinko koskaan, että sua rakastin?"

Jokainen voi esittää tämän kysymyksen itselleen!

Kunnioita isääsi ja äitiäsi!

Usein vanhemmat unohdetaan tyystin heidän eläessään. Heidän kuoleman jälkeen ikävöidään ja surraan heitä sekä menetettyjä hetkiä, sanomattomia sanoja ja tekemättömiä tekoja.

Olen aina kunnioittanut vanhempiani sekä sukulaisiani. Minulle isä on ollut isä ja äiti on ollut äiti. En ole kyennyt koskaan sanomaan heitä etunimillä. Samoin ”sukulaisvanhemmat” ovat olleet tätejä, setiä ja enoja joiden tunnistamisen apuna on ollut liitteenä etunimi, Aarne-eno, Hanna-täti, Väinö-setä.

Lapseni olen ohjannut kutsumaan isovanhempia papaksi ja mummuksi. Heillä on ollut tarvittaessa tarkenteena nimi Yrjö-pappa, Elli-mummu tai asuinpaikka Alppilan-mummu ja Välivainion-pappa. Korvaani särähtää todella pahasti esimerkiksi äidin kutsuminen mutsiksi!

Vierailin säännöllisesti niin vanhempieni kuin appivanhempien luona heidän eläessään. Isovanhempien luona sain käydä ainoastaan lapsena mummun luona vanhempieni kanssa hänen asuessa toisella paikkakunnalla. Mummu menehtyi ollessani 9-vuotias. Onneksi laaja enojen, tätien ja setien määrä hieman korvasi menetettyjä kokemuksia isovanhempien kanssa.

Eräs ystäväni moitti tiivistä yhteydenpitoani vanhempiini. Hänen mielestään minun olisi täytynyt katkaista ”napanuorani”! Moitteista huolimatta en katkaissut suhteitani vaan tapasin vanhempiani enkä kadu sitä. Vanhempien poistuttua tuonpuoleiseen minulla ei ole ollut omantunnon tuskia hylätyistä hetkistä tai sanomattomista sanoista.

En voi sanoa olleeni puhdas pulmunen, sillä olen kapinoinut sekä loukannut vanhempiani. Sillä tavalla olen käynyt läpi itsenäistymisprosessin ja sen ”napanuoran” katkaisun. Olen myös muistanut pyytää vanhemmiltani anteeksi loukkaukseni.

En koe pakonomaista tunnetta laukata vanhempieni haudalla itkemässä huonoa omaatuntoa tai kadotettua anteeksiantoa. Kunnioitan vanhempiani, olen kiitollinen jokaisesta hetkestä jotka heiltä sain. Isä ja äiti kulkevat sydämessäni iltaruskoni hiipumiseen saakka!    

Vanhemmuus ja isovanhemmuus

Vanhemmuus ja isovanhemmuus

Alle kouluikäisenä laskin leikkiä, että hankin rekka-autokuormallisen lapsia ja niitä olisi niin paljon, että alimmaiset tukehtuisivat.

Sitten kansakoulun neljännellä luokalla kirjoitin aineen jonka pohjana käytin edellistä ideaa ja jalostin sitä vielä pitemmälle. Päätin elää satavuotiaaksi, tehdä sata lasta niin että vaihtaisin aina vaimoa kerran vuodessa, ettei yhdelle tulisi liian raskasta taakka vaan kullekin heistä jäisi yksi lapsi hoidettavaksi. Vanhapiika opettaja ei tätä sovinismin määrää ymmärtänyt vaan hän sai valtaisan raivokohtauksen haukkuen aineeni syvimpään alhoon minun kera. Äitini vain nauroi kun kerroin hänelle mitä tapahtui ja näytin kirjoitelmani, hän vain tuumasi, että onpa pojalla hyvä mielikuvitus, eihän opettajalla olisi ollut mitään syytä suuttua moisesta.

Toinen poika isän sylissä!

 Kuten edellä olevasta voi päätellä, minulle oli päivän selvää, että minusta tulee jossakin vaiheessa isä! Sitten kun tuli aika hankkia omia lapsia, päätin hoitaa sen homman alle kolmikymppisenä. Koska minulla ja veljelläni oli ikäeroa liki seitsemän vuotta olin kuopuksena melkein kuin ainoa lapsi ja tyystin pilalle lellitty. Tämän vuoksi päätimme tehdä kaksi ensimmäistä lasta perätysten, että heistä olisi leikkikaverit toisilleen toisin kuin minun lapsuudessani.

Pappa ja esikoiseni.

Veljekset kuin Tarzanit, poikani yliopiston puutarhalla Linnanmaalla.

Ylpeä isä poikineen käymässä mummulassa!

Äitini päätös lapsien hankinnassa oli, että he tekevät lapsia ainoastaan sen verran ja sellaisella aikavälillä jotta hän voi huolehtia heidät. Hänen lapsuutensa oli ollut todella köyhä ja ankara. Meillä oli hyvä lapsuus ja nekin vähäiset kasvatus virheet mitä tapahtui olivat vilpittömästi hyvää tarkoittavia.

Ensimmäiset lapsenlapseni ja oikein kaksoset.

Päättelin jo 70-luvulla, että lapset on tehtävä ajoissa, muuten ei ehdi nauttia isovanhemmuudesta. Isovanhemmalla vastuu ei ole jokapäiväistä vaan he voivat nauttia lapsenlapsista vaikka ainahan normaaleilla vanhemmilla on huoli jälkeläisistään. Ei tullut rekkakuormallista eikä edes sataa, tuli kolme komeaa ja rakasta poikaa. Lisäksi nykyisen avioliiton kylkiäisinä sain kaksi mukavaa tyttöä!

Isäni äitinsä sylissä joskus 1920-21.

Minulla itselläni oli hyvin vähän kokemuksia isovanhemmista. Äidinisä kuoli jo 30-luvulla ja -äiti minun ollessa vauvaiässä. Isänisä kuoli vähän sen jälkeen kun vanhempani olivat tavanneet 40-luvulla ja äitini ehti nähdä appensa vähän ennen tämän poismenoa. Isänäiti kuoli minun ollessa yhdeksänvuotias. Hänet ehdin tavata useamman kerran vaikka hän asui toisella puolella Suomea. Kerran pikkupoikana olin passittamassa häntä kotiin Joensuuhun mummun kiusoitellessa minua.

 

Biologisen- ja ei biologisen isovanhemmuuden riemua.

Isovanhempien puutteen korvasi erittäin kiinteä sukulaisverkko. Aluksi asuimme Iskossa josta muutimme Pyykösjärvelle hämmästyttävään "yhteisöön" jossa Aarne-eno asui perheineen naapurissa, entisessä lapsuuden kodissaan. Seuraavassa talossa asui Hilu-täti perheineen. Pellonperällä eli tonttien jatkona olevien sarkojen takana Haukitiellä asui Jukka-enon perhe. Ruskossa muutaman kilometrin päässä asui Erkki-enon perhe. Vähän kauempana Kuivasjärvellä olivat Lulu-täti, Hanna-täti ja Saku-eno perheineen. Yhteyden pito oli tiivistä ja kaikkein tiiveintä se oli meillä kolmella perheellä. Yleensä portti on tielle, mutta meillä oli pääporttien lisäksi portit tonttien välisessä aidassa, että pääsee suoraan naapuriin. Yhteisö oli turvallinen ja leikkikaverit löytyivät serkuista. Olen monesti miettinyt kuinka selvisin vuosia jatkuneesta koulukiusauksesta traumatisoitumatta. En ole keksinyt muuta selitystä kuin sen, että koulu oli koulu ja koulupäivän päätyttyä palasin turvalliseen kotiympäristöön, siellä koulu ei käynyt mielessäkään. Turvallisuus on kaiken a ja o!

 

Voi tätä riemun määrää näillä seikkailuretkillä.

Olen kuullut monenlaisia juttuja isovanhemmuudesta. Joillekin se on kaikki ja toisille taas se ei merkitse mitään. Jälkimmäistä ryhmää en ymmärrä lainkaan. Kuinka niin arvokkaan asian voi tyriä totaalisesti omaan itsekkyyteensä.

Vanhimman pojan kolmas poika.

Toki he joilla ei vielä ole lapsenlapsia, eivät aina ymmärrä isovanhemmuuden rikkautta. Vaimolle on moni työkaveri naureskellut, että höpsöhän sinä olet kun noin noiden lapsenlapsien vuoksi hössötät. Suurimmalla osalla asennoituminen on muuttunut heidän tullessa isovanhemmiksi, he ovat seonneet totaalisesti onnentunteesta joka siitä tulee.

Jotain jännää tässä katsotaan televisiosta!

Kärpät antoi kyytiä Bluesille syysloman aikaan.

Mökkeily viikolla pojat laittoivat papan koville, jalat olivat pitkään kipeänä.

He joilla on lapsenlapsia, mutta tuumaavat, että me olemme kasvattaneet lapsemme ja se riittää, nyt me nautimme omasta elämästä ja vapaudesta. He eivät halua tavata tai hoitaa lapsenlapsiaan. Tämä on anteeksiantamatonta itsekkyyttä! Millään mammonalla ja matkoilla ei voi korvata sitä riemua ja iloa mitä lapsenlapsista saa! Heille voi antaa omaa elämänkokemusta ja tarinoita menneiltä ajoilta ja heiltä saa takaisin roppakaupalla onnellisuutta.

Tomera miehen alku joka osaa sanoa jo pappa ja kävelee reippaasti!

Itse olen ollut sekä biologinen että ei biologinen pappa ja yhtä arvokkaita arvoja ne molemmat ovat! Olivat he omien lasten tai vaimon lasten lapsi yhtä koskettavalta se tuntuu kun he juoksevat luokse, halaavat ja toteavat, että pappa meillä on ollut niin ikävä! Kyllä siinä isovanhemman silmät kostuvat väkisinkin siitä onnen tunteesta. Miten muuten sen voi kokea kuin olemalla vilpittömästi isovanhempi, pappa, mummu, vaari, mummi, ukki tai miksi kukakin itseään haluaa kutsuttavan.

Kolmanneksi viimeisin tulokas ristiäisissään papan sylissä, silloin "seitsemäs veljes"!

Niin, lapsenlapsia on minun puolelta neljä poikaa ja vaimon puolelta neljä poikaa. Ei haittaa vaikka tulisi lisääkin ja joku voisi pyöräyttää tytönkin, toki hän olisi vaarassa tulla ennen näkemättömän lellittelyn kohteeksi.

Päivitys 3.9.2015
No nyt se tuli, yhdeksäs lapsenlapsi. Hänen ja vanhempien ajoitus oli hipoi täydellisyyttä, sillä lapsi oli samalla syntymäpäivälahja äidille. Eikä siinä kaikki, sillä lastenlapsi katraaseen tuli ensimmäinen prinsessa! Voiko tätä tunnetta sanoin kuvata!

Päivitys 27.5.2016
Kymmenen tuli täyteen yhdeksännen pojan synnyttyä!