Hautausmaa - kalmisto

Kuolema ja hautausmaat

Sain hautajaisiin kammon viiden ikäisenä. Serkkuni kuoli leukemiaan, silloin sitä kutsuttiin verisyöväksi. Hautajaisissa naiset kuiskivat järkyttyneinä, ettei arkkua voi avata ja eikä vainajaa voi käydä katsomassa koska serkun veret ovat vuotaneet ruumisarkkuun!

Myöhemmin vuosien saatossa useita sukulaisiani kuoli eri syöpiin. Kuolemasta tuli iso mörkö ja välttelin hautajaisia. Kunnes äiti kuoli lyhyen sairastamisen jälkeen kotiin ja olin paikalla kun äiti siirrettiin omalta sängyltä arkkuun. Kuoleman rumuus haihtui ja tilalle tuli pohjaton ikävä.

Silti en käynyt mielelläni ja vapaaehtoisesti hautausmailla.

Muutos ja sattuma

Olin työttömänä 2009. Jos oli asiointia kaupungilla, vein vaimon töihin. Silloin kaupat aukaisivat ovensa kello 9:00 ja missä olisin kuluttanut aikaani? Hautausmaa on aina auki ja päätin käydä isän ja äidin sekä serkkuni sodassa kaatuneen isän haudalla. Sitten laajensin piiriäni ja kävin myös äidin isän äidin haudalla jonka olin lunastanut itselleni.

Veimme vaimon kanssa eräänä juhlapäivänä kynttilöitä läheistemme haudoille. Siellä kävellessämme löysimme yllättäen hänen pappansa haudan. Papan joka ei ollut koskaan isä pojalleen. Tämän vuoksi vaimokaan ei tiennyt papastaan juuri mitään, siksi tämä löytö oli yllättävä.

Eräällä käynnilläni huomasin sattumalta ammattikoulukaverin haudan, hän kuoli nuorena vuosi valmistumisemme jälkeen. Markku K. oli yksi parhaista luokkakavereistani koko nuoruuteni kouluajalta. Yllättäen löysin samalla kierroksella myös toisen koulukaverini haudan. Muistot Pekka K:sta olivat tyystin toisenlaiset, sillä hän ja kaverinsa Markku M. kiusasivat minua kansakoulun 5. ja 6. luokalla. Tämä nosti pintaan paljon muistoja sekä ajatuksia siitä mikä oli sattuman ja kohtalon merkitys tässä ääripäiden kohtaamisessa.

Äidit, isoäidit ja heidän edeltäjänsä!

Äiti joskus 1940-luvun alussa.

Äiti maa on useiden kansojen uskomuksissa naispuolinen henkiolento, joka hallitsee maata tai on itse sama kuin maaperä. Maaemo saattaa olla kaiken elollisen synnyttäjä ja muovaaja.

Yhtään miehen osaa väheksymättä äiti on aina äiti. Äidin emotionaaliset tunteet ovat niin syviä, ettei mies voi niitä koskaan kokea. Mies istuttaa siemenen, mutta äiti on yhdeksän kuukautta kiinteässä symbioosissa vauvan kanssa jo ennen syntymää. Syntymän jälkeen äidit imettävät, ruokkivat, hoitavat, kasvattavat, valvovat, huolehtivat lapsistaan. Ikävä ja huoli eivät lopu lasten lähtiessä kotoa, sillä tämä side on niin voimakas, että se jatkuu läpi elämän.

Suurin osa äideistä haluaa lapsilleen parasta. He auttavat ja tukevat heitä läpi elämän. He pyrkivät tekemään parhaansa. Kaikesta huolimatta he tekevät virheitä, sillä he ovat inhimillisiä ihmisiä. Virheitä he tekevät vahingossa, tarkoittamatta tai hyvää yrittäessään. Kukaan ei voi olla täydellinen, mutta uskon lähes kaikkien äitien yrittävän parhaansa. Kuka meistä pystyy sanomaan olevansa virheetön ja heittämään ensimmäisen kiven?

Kuten ”isossa kirjassa” todetaan, kunnioita isääsi ja äitiäsi, että menestyisit ja eläisit kauan maan päällä. Miksi sitten loukkaamme äitejämme? Espanjassa suurin loukkaus äitiä kohtaa on olla kutsumatta häntä häihin. Uskon sen koskevan myös suomalaisia äitejä todella kipeästi samoin kuin sen, ettei hän saa mennä lapsenlapsen ristiäisiin tai lapsen ylioppilasjuhliin.

Tunteeni äitiä kohtaan olivat syvät. Rakastin häntä, totesin pienenä, vielä alakoululaisena, meneväni aikuisena naimisiin äitini kanssa . Äiti vain nauroi hyvätahtoisesti. Tässä Oidipuskompleksin tyyppiesimerkki. Äiti oli hellä, ymmärtäväinen ja hän luki minua kuin avointa kirjaa.

Jossakin vaiheessa murrosiän kynnyksellä häpesin liikkua äidin kanssa. En halunnut istua linja-autossa samassa penkkiparissa hänen kanssaan! Olisiko koulukiusauksella ollut tähän vaikutusta? Murrosiässä istahdin äidin viereen jolloin hän kysyi, miten sinä nyt uskallat siihen tulla. En välittänyt kysymyksestä vaan istuin siinä ylpeänä. Toki meillä oli yhteenottoja, mutta sovimme ne hyvin nopeasti. Yleensä syy oli minussa ja pyysin sovinnon yhteydessä aina anteeksi äidiltä.

Lentäessäni pois kotipesästä oli äitini itkenyt ja ikävöinyt pitkän aikaa lähtöni jälkeen. Minulle lähtö oli itsestään selvää, mutta ymmärrän äitini tunteet vasta nyt.

Runoissa ja lauluissa on koskettavia säkeitä äideistä:

Kuten Lauri Viidan runon väkevä sanoma:

"Äidit vain, nuo toivossa väkevät,

Jumalan näkevät.

Heille on annettu voima ja valta

kohota unessa pilvien alta

ja katsella korkeammalta…."

Mother of Mine Tuula Valkaman suomalaisilla sanoilla:

"….Luotas jos tie kerran mun vie,

suureks' kun vartun, unhoon jää et.

Muistot nää mieleen jää, rakkautes tää.

Äideistä parhain sä oot."

Henkilökohtaisesti koskettavin on Mikko Alatalon Hyasinttien aika joka sai silmäni kostumaan heti ensi kuulemalla:

"…On taas aika hyasinttien

Usko pois, sua äiti aattelen
Sinä siellä, minä täällä jossakin
Sanoinko koskaan, että sua rakastin?"

Jokainen voi esittää tämän kysymyksen itselleen!

Kunnioita isääsi ja äitiäsi!

Usein vanhemmat unohdetaan tyystin heidän eläessään. Heidän kuoleman jälkeen ikävöidään ja surraan heitä sekä menetettyjä hetkiä, sanomattomia sanoja ja tekemättömiä tekoja.

Olen aina kunnioittanut vanhempiani sekä sukulaisiani. Minulle isä on ollut isä ja äiti on ollut äiti. En ole kyennyt koskaan sanomaan heitä etunimillä. Samoin ”sukulaisvanhemmat” ovat olleet tätejä, setiä ja enoja joiden tunnistamisen apuna on ollut liitteenä etunimi, Aarne-eno, Hanna-täti, Väinö-setä.

Lapseni olen ohjannut kutsumaan isovanhempia papaksi ja mummuksi. Heillä on ollut tarvittaessa tarkenteena nimi Yrjö-pappa, Elli-mummu tai asuinpaikka Alppilan-mummu ja Välivainion-pappa. Korvaani särähtää todella pahasti esimerkiksi äidin kutsuminen mutsiksi!

Vierailin säännöllisesti niin vanhempieni kuin appivanhempien luona heidän eläessään. Isovanhempien luona sain käydä ainoastaan lapsena mummun luona vanhempieni kanssa hänen asuessa toisella paikkakunnalla. Mummu menehtyi ollessani 9-vuotias. Onneksi laaja enojen, tätien ja setien määrä hieman korvasi menetettyjä kokemuksia isovanhempien kanssa.

Eräs ystäväni moitti tiivistä yhteydenpitoani vanhempiini. Hänen mielestään minun olisi täytynyt katkaista ”napanuorani”! Moitteista huolimatta en katkaissut suhteitani vaan tapasin vanhempiani enkä kadu sitä. Vanhempien poistuttua tuonpuoleiseen minulla ei ole ollut omantunnon tuskia hylätyistä hetkistä tai sanomattomista sanoista.

En voi sanoa olleeni puhdas pulmunen, sillä olen kapinoinut sekä loukannut vanhempiani. Sillä tavalla olen käynyt läpi itsenäistymisprosessin ja sen ”napanuoran” katkaisun. Olen myös muistanut pyytää vanhemmiltani anteeksi loukkaukseni.

En koe pakonomaista tunnetta laukata vanhempieni haudalla itkemässä huonoa omaatuntoa tai kadotettua anteeksiantoa. Kunnioitan vanhempiani, olen kiitollinen jokaisesta hetkestä jotka heiltä sain. Isä ja äiti kulkevat sydämessäni iltaruskoni hiipumiseen saakka!