Viikonloppuisänä

Viikonloppuvanhemmuus

Aiheen ollessa syvältä koskettava, sen kypsyttäminen on vienyt todella pitkän aikaa. Tälle kirjoitukselle sain kipinän vuosien jälkeen tulleesta negatiivisesta palautteesta, jonka sain yllättävästä suunnasta.

Olen yrittänyt katsoa asioita myös toisten osapuolien näkökannalta siinä onnistumatta. Muiden kannalta minulle merkittäviä asioita ja tapahtumia pohtiessani olen lopulta huomannut, ettei niillä ole toiselle mitään merkitystä.

Käyn tässä läpi asioita omalta kannaltani en kenenkään muun. Tarkoituksenani ei ole loukata ketään, sillä käsittelemäni tapahtumat ovat todella merkityksellisiä virstanpylväitä elämäni matkalla.

Avioero

Vanhempani olivat avioliitossa loppuun saakka. Se oli myös oma päämääräni. En kuitenkaan ollut riittävän kypsä enkä kyennyt saavuttamaan tavoitettani. Olin epätoivoisessa tilanteessa, mutta onneksi tulin lopulta järkiini ja jatkoin elämääni epäonnistuneena.

Muistan kuinka lopullinen päätös syntyi eron ollessa ainoa keino pois tuskallisesta umpikujasta. Sulkiessani kotimme ovea minulle todettiin, että jos suljen sen minulla ole sinne enää asiaa. En nähnyt muuta vaihtoehtoa.

Poistuessani rappukäytävästä syksyisen hyytävään sunnuntaiaamuun ennen kokematon kylmyys ja yksinäisyys tunkeutuivat sydämeeni. Olin päättänyt lapsuuskodista lähdettyäni, etten muuta sinne takaisin. Nyt olin tilanteessa, ettei muuta vaihtoehtoa ollut, joten jouduin perumaan itselleni antama lupaus.

Vaikka vanhempani järkyttyivät tilanteesta, he ottivat minut vastaan avosylin. Siitä huolimatta tunsin itseni todella epäonnistuneeksi.

Viikonloppuisänä

Avioero ja sen seuraukset ovat todella ristiriitaisia kaikille osapuolille. Kaupantekijäisinä erosta sain viikonloppuisän osan. Tässä tilanteessa jokaisen huomioiminen on todella vaikeaa sekä erittäin monimutkaista. Lopulta tärkeintä on ettei lapsia unohdeta.

Vaikeuksien määrää mikä eron jälkeen tuli eteen, oli murskaava. Viikonloppuisän osa ei ole kadehdittava, vaikka varmaankin helpompi kuin yksinhuoltajan elämä. Serkkuni Erkki Väisänen totesi, että olet sitten heittäytynyt samaan helvettiin jonka hän on käynyt läpi. Kuinka totta Erkin sanat olivatkaan. Kaikesta huolimatta pyrin suoriutumaan osastani mahdollisimman hyvin, vaikka en siinä aina onnistunutkaan.

Usein viikonloppuisän osa on kaikista heikoin. Eron jälkeen omaisuus jaetaan ja yleensä isä on se joka joutuu lähtemään yhteisestä kodista. Isän osaksi koituu elatusmaksujen maksaminen ja lasten tapaamisista taistelu.

Ongelmat eron jälkeen

Eroneuvotteluissa yksin ja pienipalkkaisena, joissa vastapuolena olivat entinen vaimo sekä naisvirkailija, oli todella tiukka vääntö. Perustelin elatusmaksun suuruutta/pienuutta sillä, ettei maksukykyni riitä muunlaisen loppusummaan kuin ehdottamaani. Jos summa olisi suurempi, en pystyisi sitä maksamaan. Onnekseni pääsin lopulta kohtuulliseen sopimukseen.

Kuten olen usein todennut, rahasumman suuruus riippuu tarkkailusuunnasta. Mikä saajalle on vähän, on se maksajalle paljon. Sitä ei huomioida, että kyseisestä summasta maksajalta on jo peritty verot ja saajalle se on puhtaana käteen.

Toisin kuin itse moni ystäväni hämmästeli elatusmaksujeni suuruutta ja kuinka selviän niistä. Olin päättänyt hoitaa sen mikä minulle kuului, enkä kuluttanut energiaani turhaan murehtimiseen.

Huonoja ja vääriä sopimuksia

Olimme yhdessä päättäneet ettemme keskustele eroon johtaneista syistä muiden kanssa. Sopimus oli todella huono. Kolmena eron jälkeisenä kuukautena en pystynyt olemaan asunnollani kuin rättiväsyneenä, muuten ajatukset alkoivat pyöriä päässäni kuin pyörremyrsky.

Arkipäivät menivät töissä, illat ja viikonloput täytyi olla koko ajan menossa, pääasiassa ravintoloissa. Tiistai- ja torstai-iltoina nukuin. Lapset kävivät luonani kerran kuussa viikonlopun perjantaista sunnuntaihin sekä muutoin sunnuntai iltapäivisin.

Levottomuudestani johtuen en kyennyt aina pitämään lupaustani hakea lapset perjantaina, vaan siirsin hakemisen turhan useasti lauantaille. Täten tuotin lisää pettymyksiä lapsille ja muille, mutta eritoten itselleni.

Varsinkin vanhempi poika ikävöi minua. Harrastin squashia ja vakiovuorot olivat lauantaisin kello 11:00-11:30. Viikonloppuisin, kun pojat olivat luonani, he jäivät siksi aikaa vanhempieni hoitoon. Tällöin vanhin poika oli itkenyt ikkunan ääressä kysellen milloin isä tulee takaisin, vaikka kyseessä oli noin tunnin poissaolo.

Hajonneen perheemme asunnolle ostaja

Koska kummallakaan ei ollut reususseja hoitaa yksin kovanrahan asuntolainaa olimme laittaneet asunnon myyntiin. Entinen vaimo asui siinä vielä lasten kanssa.

Vajaa puolenvuoden jälkeen minulle tuli ilmoitus, että on löytynyt varteenotettava ostaja ja pitäisi alkaa hieromaan kauppoja. Menin innoissani ilmoittamaan tästä positiivisesta uutisesta. Soitin ovikelloa ja oven aukaisi 197 cm pitkä mies. Hän ilmoitti entisen vaimon olevan kaupassa.

Positiivisuus haihtui sen siliäntien. Poistuin odottamaan vaimoa alakerran ulko-ovelle. Hetken kuluttua hän saapui iloisena kauppakassi kainalossa. Hymy hävisi hetkessä hänen huomatessa odottajan. Ilmoitin asian sekä aikaitaulun kauppojen tekemistä varten.

Hänen poistuessa rappukäytävään katseeni kohdistui kassin sisältöön. Se oli pullollaan samanlaisia herkkuja joilla olimme juhlistaneet yhdessäoloamme! Liki kahdeksan vuotta seurustelun aloittamisesta, lähes seitsemän vuotta kihloissa ja melkeinpä kuusi vuotta naimisissa.

Agressiivinen purkaus

Silmissäni musteni, juoksin vaimoni perään ja potkaisin häntä pohkeeseen. Viimeistelin vastenmielisen tekoni poistuessani,  potkaisin aggression vallassa ulko-oven vieressä olevan alaikkunan rikki.

Sain välittömästi rangaistuksen teostani, sillä ukkovarpaani nyrjähti ensimmäisestä potkusta ja se vaivasi todella pitkään. Sama varvas antaa muistutuksen vielä nykyäänkin, liki 40-vuotta myöhemmin.

Kurjuuttani lisäsi vielä se, että seuraavana päivänä talonmies oli soittanut vanhemmilleni todella töykeän puhelun, vaikka asia ei kuulunut heille millään tavalla. Olin täysi-ikäinen ja vastuullinen tekemisistäni. Talonmiehellä ei ollut mitään oikeutta hermostuttaa äitiäni ja isääni.

Kävin pari kertaa talonmiehen oven takana, koska halusin suomentaa hänelle käytöstapoja. Harmi vain, ettei hän ollut paikalla. Mieleni tasaantui ja maksoin mukisematta laskun rikkomastani ikkunasta.

Voiko lapset erottaa toisistaan?

Sain tarjouksen, että olisin ottanut toisen pojan vakituisesti itselleni toisen jäädessä äidilleen. Kieltäydyin siitä, koska se olisi ollut ehdottomasti väärin molempia lapsia kohtaan. Toinen syy, jota en silloin itselleni myöntänyt oli, etten olisi kyennyt ahdistukseltani olemaan yksinhuoltajaisänä.

Keskustelin henkilöiden kanssa jotka olivat kokeneet lapsena jaon isän ja äidin välillä. He olivat kokeneet suurta ikävää sisarustaan kohtaan. Nämä keskustelut antoivat hieman huojennusta päätökselleni.

Mikä on oikein?

Lapseni olivat muuttaneet äitinsä kanssa toiselle paikkakunnalle. Sitten vanhempi poikani tuli Ouluun Yliopistollisen sairaalan foniatrian laitokselle tutkimuksiin. Kävin katsomassa häntä töiden jälkeen ennen karate harjoituksia. Pois lähtiessäni poika pyysi ja aneli itkuisena, että tulethan varmasti katsomaan minua. Lupasin tulla taas seuraavana päivänä.

Pojan äiti ilmoitti, etten saisi käydä katsomassa häntä. Mikä olisi oikein? Koska olin luvannut lapselle, menin kuitenkin katsomaan hänen ollessa yksin oudossa ympäristössä. Olin hänen luonaan puolestatunnista tuntiin. Poistuessani sairaalasta tuli anoppi vastaan käytävällä todeten, että olisi parempi etten kävisi pojan luona.

Kielloista huolimatta menin myös seuraavana päivänä lyhyelle vierailulle. Pojan äiti ilmoitti myöhemmin, että tutkimukset olivat epäonnistuneet vierailujeni vuoksi ja hoidot jouduttiin lopettamaan.

Soitin sairaalaan ja tiedustelin kuinka kerran vuorokaudessa lapsen luona tapahtunut lyhyt vierailu oli pilannut tutkimukset? Lääkäri totesi, ettei vierailuistani ollut mitään haittaan vaan äiti oli halunnut keskeyttää tutkimukset ja hoidon.

Ilmoitin lääkärin kommentit lapsen äidille. Hänen vain totesi, että hoitohenkilökunta antaa sellaisen vastauksen mikä on heille suotuisinta.

Jos lapsi olisi ollut minulla ja hän olisi joutunut hoitoon äitinsä asuinpaikkakunnalle, olisin ollut iloinen jos hän olisi käynyt katsomassa lastaan ja helpottanut tämän ikävää.

Suhde avioeron jälkeen

Toisaalla ex-vaimolleni oli muodostumassa uusperhe ja eron jälkeen myös minulle oli syntymässä ensimmäinen vakava seurustelusuhde. Heillä oli tarve keskustella lasten tapaamisista sekä muista niihin liittyvistä sopimuksista. Pyydettiin, etten tapaisi lapsia kuin kerran vuodessa ja samalla tarjottiin ”täkyjä”. Heillä oli pelkona, että lapset tulisivat levottomiksi eikä haluttu entistä miestä pyörimään nurkissa. Suostuin alustavasti ehdotukseen.

Mietin omaa lapsuuttani ja ajan kestoa silloin. Vuosihan tuntui järkyttävän pitkältä ajalta ja viikkokin oli todella pitkä ajanjakso. Päätin kysyä lapsilta heidän mielipidettään tapaamisista. Jos pojat eivät olisi halunneet tavata, suostuisin ehdotukseen, jos he ovat toista mieltä, pyörrän päätökseni.

Kiperät kysymykset ja päättäväiset vastaukset

Muistan kuin eilisen päivän poikien leikkiessä vaatimattoman asuntoni lattialla. Otin ensin toisen heistä syliini toisen jatkaessa puuhailujaan. Hetken juteltuamme kysyin ratkaisevan kysymyksen, haluavatko he käydä luonani kuten tähänkin asti vai vähennetäänkö tapaamisia tai lopetetaan ne kokonaan? Esikoisen ilme jähmettyi totiseksi, jonka jälkeen hän totesi päättäväisesti haluavansa käydä luonani kuten tähänkin asti.

Sitten laskin esikoisen lattialle ja otin nuoremman syliini. Tein samat kysymykset saaden samanlaisen vastauksen kuin vanhemmalta pojalta.

Vietyäni pojat äitinsä luokse sain samana iltana tulikivenkatkuisen puhelun. Minut haukuttiin pystyyn siitä, että olin rohjennut mennä kysymään heiltä tuollaista. Kotonaan pojat olivat itkeneet hysteerisesti.

Tiedustelin seuraavana päivänä ammattilaisen mielipidettä, eikä hän pitänyt tekoani tuomittavana vaan aivan oikeana ratkaisuna.

Peruin lupaukseni luopua poikien tapaamisista. Halusin jatkaa kuten eron jälkeen oli sovittu, koska myös pojat halusivat niin. Vastaukseksi sain, että se oli aivan sama kuin olisin tarjonnut lapsille tikkukaramellia kysyen haluavatko he sitä. Minusta se oli poikien aliarviointia sillä en tarjonnut heille mitään täkyä tai palkintoa vastauksista. Myös psykiatrian asiantuntijan lausunto kysymyksistäni tyrmättiin täysin.

Ongelmat jatkuvat

Aika kului eivätkä solmut auenneet. Minua syyllistettiin, että aiheutan lapsille jakomielisen tilanteen jonka seurauksena heillä on vaara sairastua skitsofreniaan. Hetkinen.. nuo sanat hämmästyttivät minua!

Se, että olen ollut lasteni vauvaiästä lähtien ensimmäiset vuodet heidän kanssaan ja eron jälkeen kerran kuukaudessa viikonloput ja kesälomilla viikon. Olin luopunut aiemmin joka sunnuntaisesta iltapäivästä, koska se oli aiheuttanut pojille levottomuutta ja minullekin se oli ollut henkisesti raskasta.

Eivätkö uudet hoitopaikat ja vaihtuvat hoitajat aiheuttaisi suuremmalla todennäköisyydellä sairastumisen kuin tutun isän tapaamiset. Perusteluni sai vastapuolen vaikenemaan.

Lasten ollessa luonani, en udellut kodista, tapahtumista siellä enkä manipuloinut heitä. Ollessamme yhdessä olimme omassa ”maailmassamme”. Jos pojat halusivat kertoa heitä vaivaavista asioista, jota tapahtui todella harvoin, kuuntelin heitä. Puutuin heidän perhe-elämäänsä kehottamalla poikia tottelemaan ja noudattamaan äitinsä ja ”isänsä” sääntöjä ja määräyksiä.

Uusi vanhemmuus

Viikonloppu vanhemmuus hakeutui omiin uomiinsa, samoin elämä. Solmin uuden liiton ja sen myötä syntyi kolmas poika. Tapaamiset toimivat alkukankeuksien jälkeen hyvin vaikka ajoittain oli pitkiä taukoja tapaamisissa pitkien etäisyyksien vuoksi.

Jos pojilla oli vaikeuksia, yritin auttaa ja tukea heitä sekä uusperhettään opastamalla poikia. Aika kului.

Sain joskus myös positiivista palautetta. Kuten, että elatusmaksut ovat nousseet todella paljon indeksikorotusten myötä.

Kaikki ei kuitenkaan suju

Murrosiän lähetessä ristiriidat poikien uusperheessä kasvoivat. Lapsilla on usein konfliktitilanteissa tapana moittia olemassa olevia olosuhteita ja ylistää viikonlopputapaamisia, vaikka ne olisivatkin aivan normaalia arkea ilman mitään luksusta.

Uusi ehdotus, voisivatko lapset tulla koko kesäksi luokseni, että he kokisivat millaista se arki on siellä. Sopisiko, ettei minun tarvitse maksa kesäajalta elatusmaksuja? Ja se menettely kävi. Myöhemmin sovittu menettely peruttiin. Selityksenä oli, että lain mukaan minun täytyy maksaa elatusmaksut. Totesin, että pyydän vain vapautusta kesän maksuista, mutta en ole vaatimassa elatusmaksua, enkä lapsilisiä itselleni, joka tuntui aivan kohtuulliselta vaihtoehdolta.

Siihen se sitten kariutui ja vähällä oli kariutua myös koko kesän viikonloput sekä yksi lomaviikko. Myös maksamani elatusmaksut olivat minimaalisia muiden maksuihin verrattuna. Niin ne vain muuttuva, samat summat.

Äidin mielestä uusperheen kannalta olisi ollut paljon parempi jos en olisi tavannut poikia. Samoin hänen mielestään taloudellinen tilanne olisi ollut aivan sama vaikka en olisi hoitanut elatusmaksuja. Onko toisella vanhemmalla oikeus rajata toisen tapaamisoikeudet ja olisiko se oikein lapsia kohtaan?

Toinen avioero ja pohjaton häpeä

Myös toinen avioliittoni kariutui. Tunsin epäonnistuneeni totaalisesti heittäytyessäni toistamiseen samaan helvettiin. Häpesin itseäni niin, etten kehdannut ilmoittaa asiasta vanhemmille pojille jotka olivat silloin jo 13- ja 14-vuotta. Asuin kuukauden veljeni luona jonka jälkeen minua onnisti saadessani vuokra-asunnon työnantajani kautta.

Ensimmäistä kertaa minulla oli yksin käytössäni kunnon asunto. Sitten vanhin poikani soitti tiedustellen miksi minä en ole ollut yhteydessä. Kerroin hänelle tilanteen ja hän tuntui ymmärtävän ahdinkoni.

Toinen ex-vaimo totesi usein ennen eroa, ettei hän halua mitään jos tulee avioero. Tämän tilanteen konkretisoituessa asia ei sitten mennytkään niin sujuvasti. Lopulta pitkien vääntöjen jälkeen pääsimme kohtuulliseen sopimukseen.

Vuosi eron jälkeen tuli uusia mutkia, jotka säikäyttivät todella pahasti. Ne eivät olleet aiheuttamiani, mutta olin vähällä joutua niiden maksumieheksi. Onneksi sain lopulta sovittua ne parhainpäin.

Viikonloppusisyyden toinenosa

Nuorin poika kävi luonani kuukauden viimeisenä viikonloppuna. Vanhempien poikien muuttaessa toiselta puolelta Suomea 30 kilometrin läheisyyteen. Tiedustelin, voisivatko myös he käydä luonani kerran kuussa. Sitä vastustettiin, syinä kielteisyyteen olivat, mikäli heille tulisi äkillisiä menoja ja viikonlopputapaamiset estäisivät ne. Aika oli hionut hieman särmiäni enkä ollut enää niin ehdoton. Totesin, että asiathan ovat soviteltavissa ja pojat voisivat tulla milloin heille sopii.

Ja niin alkoivat säännölliset tapaamiset pitkähkön tauon jälkeen. Yhteiset viikonloput kuluivat aina liian nopeasti ja yksinäiset viikonloput olivat ikävöidessä tuskastuttavan pitkiä.

Ikävä joulu 1989

Joulu aikoihin huomasin tehneeni perustavaa laatua olevan virheen sekkitilini kirjanpidossa. Olin merkinnyt palkkani kahdesti ja huomasin joulukuun alussa, ettei tililläni ole katetta maksaa elatusmaksuja. Ilmoitin asiasta vanhempien poikien äidille pyytäen maksuaikaa, jotta voisin maksaa rästit useammassa erässä, sillä tyhjästä oli paha nyhjäistä.

Tästä muodostui ikävä konflikti. Sain negatiivista palautetta, koska olin pilannut lasten joulun. Puhelin soi usein ja sain moitteiden ryöppyjä. Veljeni kehotti hankkimaan puhelinvastaajan puskuriksi ja toteutin hänen neuvonsa.

Ei uusperheen elämä ole taloudellisesti mitään juhlaa, mutta ei se ole sitä pienipalkkaisella viikonloppuisälläkään. Maksat vuokrat, ruoat, TV-luvat, opintolainat, elatusmaksut kolmesta lapsesta, niin kyllä siinä tilin saldo on usein lähes nolla. Se joulu oli köyhä ja ankea.

Elokuvia ja olemista

Niinä viikonloppuina, jolloin pojat olivat luonani, katsoimme elokuvia, leikimme, pelailimme tai vain olimme. Se ei ollut mitään suureellista, täyteen ahdettua ohjelmaa vaan lasten mukana touhuamista. Vuokrasimme usein elokuvan, kaksi ja pussit karkkia ja nautimme yhdessäolosta.

Sitten vanhin poikani alkoi puhua kaapelin kautta katsottavasta elokuvakanava Filmnetistä. Olin jyrkästi vastaan, sillä olin kuullut siitä ikäviä juttuja. Poika ei antanut periksi vaan mainitsi siitä useasti. Lopulta annoin luvan selvitellä asiaa hänen ollessa koulun jälkeen luonani odottamassa linja-autoa.

Sain hänen hankkimat tiedot ja tutkailin hintaa. Periaatteessa minulla meni sama raha kuukaudessa vuokravideoihin kuin oli Filmnetin kuukausimaksu. Päätin näiden selvitysten jälkeen suostua pojan toiveeseen ja tilasin elokuvakanavan. Eikä se niin huono hankinta ollutkaan. Tapaamisviikonloput menivät rattoisasti elokuvia katsoessa ja poikien merkkaillessa Filmnetin kuukausilehteen nauhoitettavia elokuvia.

Vilkkaita viikonloppuja ja yksinäisyyttä

Siinä ne vuodet vierivät ja lapset kasvoivat. Poikien kanssa riitti puuhastelua, mutta muuten oli yksinäistä ja tyhjää.

Uusperhe 1994

Useiden seikkailujen jälkeen toisillensa sopivat molekyylit kohtasivat löytäen parinsa. Tapasin nykyisen vaimoni ja koska meillä synkkasi todella hyvin kaikki tapahtui sulavasti ja nopeasti. Myös hänen lapsensa hyväksyivät minut luontevasti.

Kolme kuukautta ensi tapaamisesta nuorempi tyttö kysyi, että voimmeko me muutta luoksesi? Miten sellaiseen luottamuksen osoitukseen tulisi suhtautua?

Annoin tytöille avaimet, että he pääsevät koulun jälkeen asuntooni ja siitä se yhteiselämämme alkoi.

Sujuiko kaikki liiankin hyvin?

Olin ollut viikonloppuisä ja nyt olin myös uusperheen pää! Koska olin kokenut monenlaista kohtelua päätin olla mahdollisimman joustava ja ymmärtää tyttöjen isää.

Siltä osin kaikki ei mennyt niinkuin Strömsössä. Meitä uhkailtiin monella tavalla, myös niin että jouduin ottamaan yhteyttä poliisiin. Lapset kärsivät ja näkivät painajaisia.

Joskus helpotus oli niin pienestä kiinni kuin oven varmuusketjusta. Sen laiton jälkeen tytöt rauhoittuivat ja uskalsivat nukkua yönsä suhteellisen rauhallisina. Vaimon ja lasten kanssa sujui moitteettomasti. Silti tahtoi varista hiekkaa rattaisiin, joka aiheutti pahoja paineita koko perheelle.

Uusperheen kasvu

Nuorimman pojan tapaamisissa ei ollut mitään ongelmia vaan kaikki sujui moitteettomasti, vai sujuiko? Poikaa hakiessa tuleva vaimoni kehotti usein tiedustelemaan mikä häntä vaivasi. Poika vastasi kaiken olevan hyvin ja uskoin häntä. Mutta kaikki ei ollut niin kuin olisi lapsen kotona pitänyt olla.

Oltuamme yhdessä vuoden tuli ikäviä uutisia. Nuorimman poikani täti ilmoitti, että poika olisi hyvä hakea välittömästi pois äitinsä luota, koska siellä alkoi olla todella levotonta.

Koska tilanne oli sellainen, päätin ottaa pojan yksinhuoltoon ei yhteishuoltoon. Saimme sovittua asian ja niin perheemme oli kasvanut yhdellä. Tämä sattui huonoon saumaan, sillä minun täytyi lähteä juuri silloin komennukselle Harjavaltaan. Arkipäivien pyörittäminen jäi yksin vaimon harteille. Se ei ollut helppoa kasvaneessa uusperhessä jossa oli kolme murrosikäistä. Hän suoritui siitä erinomaisesti.

Lapsilisät ja elatusapu

Isommat pojat tulivat siihen ikään, että heidän elatusmaksunsa loppuivat. Sitten olin erojen jälkeen ensimmäistä kertaa saavana osapuolena, minulle maksettiin kuopuksesta elatusapua ja lapsilisää. Täytyy sanoa, että sen huomasi kukkarossa ja pankkitilillä. Ei saldo huutanut miinusta ennen seuraavaa palkkapäivää kuten aiemmin.

Uusperheen pyörittäminen

Huomasin uusperheen pyörittämisen olevan parasta koulutusta projektien hoitoon. Tilanteiden muutokset sovitusta, aikataulut, hektisyys, vaatimukset, yhteiset säännöt sekä kaikkien niiden sovittaminen perheen pyörittämisen rutiineihin.

Välillä tuntui etteivät tunnit riitä, mutta kaikesta selvittiin, toivottavasti hyvin.

Pyrimme auttamaan ja tukemaan kaikkia lapsia tasapuolisesti. Ilmetessä ongelmia pidimme ”palavereja” joissa kaikilla oli mahdollisuus tuoda esiin oman näkökantansa.

Kuten kaikki murrosikäisten vanhemmat tietävät, että vauhtia ja kapinointia on aivan riittävästi. Uskon, että niitä on tuoreessa uusperheessä vielä hieman enemmän.

Annoimme tarvittaessa löysää, mutta luottamuksen väärinkäytön jälkeen tiukemsimme ”ohjaksia”. Välillä meni todella loistavasti ja toisinaan taas ei. Tilanteet muuttuivat niin nopeasti, ettei perässä pysynyt!

Pyrimme auttamaan ja tukemaan lapsia niin hyvin kuin vain oli mahdollista. Kannustimme, opastimme ja ohjasimme.

Viikonloput

Yritimme pitää kiinni tapaamissopimuksista ja tarvittaessa joustaa niistä. Silti kaikki ei mennyt niin kuin olisi pitänyt. Perheessämme oli viisi henkeä ja menot täytyi sovittaa yhteen. Joskus se onnistui, mutta hyvin usein se tuotti suuria vaikeuksia.

Ollessani viikonloppuisänä pyrin parhaani mukaan sopeutumaan lasteni uusperheen aikatauluhin, sillä yhden on helpompi joustaa kuin kokonaisen perheen.

Joskus ei ongelmiin tullut selvyyttä jolloin ohjasimme lapset ulkopuolisen ammatti-ihmisen juttusille, jotta he voivat kertoa heitä vaivaavat asiat puolettomalle taholle.

Yhteenveto

Lopulta saimme homman pakettiin viimeisenkin lapsen lentäessä pois pesästä.

Voin sanoa, että kokemukset ovat olleet todella ”rikastuttavia”. Vaikka lapsista tilanteet ovat saattaneet tuntua pahalta on se myös meistä vanhemmista ollut aika ajoin musertavan raskasta.

Uskon kaikkien lasten sekä vanhempien selvinneen ilman suurempia traumoja ja toivon, että antamamme eväät auttavat heitä turvallisesti eteenpäin elämän vaativalla valtatiellä.

Eroa täytyy harkita ja punnita todella tarkoin. Onko vielä mahdollisuuksia jatkaa? Yksikään osapuoli ei siinä voita ja lapset häviävät siinä kaikista eniten.

Jos ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ero lapsia ei saisi missään olosuhteissa käyttää itsekkäästi kiistakapuloina, lyömäaseina tai kostonvälikkappaleina.

Helpompi lapsia on tehdä kuin kasvattaa

Kun lasten kasvatuksesta ja kurista on ollut niin paljon puhetta ajattelin laittaa oman lusikkani soppaan!

Rakkautta ja rajoja. Yksinkertaisen yleispätevä ohje, mutta sen noudattaminen on jo paljon vaikeampaa.

Sain lapsena rakkautta ja rajojakin oli, mutta niistä lipsuttiin. Vanhempien täytyy sopia yhteiset pelisäännöt joita sitten kumpikin noudattaa. Meillä isä kävi töissä ja tienasi, äiti hoiti kodin ja lapset. Huomasin jo pienenä, että äiti oli se heikompi lenkki. Jos isä komensi juoksin äidin helmoihin ja hän pyörsi isän määräykset. Tunsin, että se oli väärin isääni kohtaa ja koin tietynasteista syyllisyyttä, kuitenkin käytin tilannetta härskisti hyväksi.

Veljelleni oli varmaan järkytys hänen menettäessään asemansa perheen ainoana lapsena liki seitsemän vuoden jälkeen!

Vanhemmat eivät voi olla kavereita eikä heidän kuulu olla vain mukavia, vaan heidän tehtävänä on olla turvallisia sekä päättäväisiä isiä ja äitejä. Tarpeen vaatiessa on otettava esiin asioita jotka eivät itsestäkään ole mukavia, mutta ovat tärkeitä lapsen tulevaisuuden kannalta!

Sain kotona tehtäväksi kotitöitä, mutta jos vain halusin tai huvitti. Jos ei miellyttänyt, haluttanut tai saanut tehdä kuten itse halusi luistin töistä omiin leikkeihin. Elämässä kaikki ei ole mukavaa ja aikuisena joudut tekemään tehtäviä ja töitä joista et pidä tai halua tehdä. Onko se oikein, että opit lusmuilemaan ja pakenemaan aina äidin helmoihin.

Usein vanhemmat tekevät kaiken lasten puolesta, pukevat, ravitsevat, siivoavat, ostavat mitä he haluavat, noudattavat heidän pienintäkin toivettaan. Tokko he sillä pahaa tarkoittavat, mutta silottavatko he lasten tien liian helpoksi? Suojellaanko lapsia liikaa? Oppivatko lapset myös pettymään? Kuten vanhemmuus blogissani mainitsin kotiympäristöni oli todella turvallinen ja suojattu. Serkkutyttöni totesi kerran todella osuvasti, että olemme kasvaneet pumpulissa. Varmaan hänkin oli pohtinut samoja kasvatuksellisia kysymyksiä.

Koska en osannut pukea kovinkaan hyvin urheilutunnit ja terveystarkastukset olivat minulle kauhun paikkoja. Olin aina viimeinen yrittäessäni hädissään pukeutua, saattoivatpa koulukaverit hymähdelläkin osaamattomuuttani. 

Pieni herrasmies?

Kotona ruoat muusattiin aivan kuin ne olisivat Pilttiruokaa. Kaikki tuotiin valmiina eteen, mitään ei tarvinnut tehdä. Vuotta en muista, mutta mieleeni on tallentunut se  kun katsoin televisiosta Wimbledonin tennisturnausta eikä äiti ollut passaamassa minua. Nälkä alkoi yltyä ja rohkenin mennä ruokakaapille josta löysin näkkileipää ja voita. Tein useamman voileivän jonka jälkeen palasin TV:n ääreen. Ette voi uskoa kuinka hyvältä ne itse tehdyt eväät maistuivat. Karaisu on tärkeää, mutta todella tärkeitä ovat ne onnistumisen tunteet jotka voivat tulla hyvinkin pienistä asioista ja tekemisistä.

Koska olin melkeinpä pilalle hemmoteltu ja lellitty minulla oli koulukavereideni kanssa vaikeuksia, olin useita vuosia koulukiusauksen kohde. Oli minulla joku kaveri luokaltani, mutta ei niitä montaa ollut. En ollut oppinut sopeutumaan, olin liian naiivi, arka ja rehellinen, olin erilainen! En osannut puolustautua, otin kaikenlaiset sanomiset liian vakavasti ja yritin selittää väärinkäsityksiä oikeiksi jolloin kiusaajat vain yltyivät huimiin suorituksiin.

Toki kaikkea en saanut, kuten mopedia, jota toivoin mopoiän lähestyessä. Kuitenkin vanhempani olivat kaukaa viisaita ja ostivat minulle kaitafilmikameran ollessani 17-vuotta. Siitä on ollut enemmän iloa kuin moposta konsanaan ja kuvaamisen satoa löytyy myös youtube-kanavaltani.

Kiitos vanhemmilleni suhteellisen kalliista sijoituksesta!

Armeijan tarpeellisuutta ja sen kasvatuksellista merkitystä väheksytään. En itsekään pitänyt varusmiespalveluksesta, vaikka olin lapsena jonkin asteen sotahullu. Siellä oppii ainoastaan lintsaamaan, toteavat useat. Kuitenkin armeija on monelle ensimmäinen paikka jolloin olet pitkiä aikoja poissa kotoa. Minullekin se oli yhdenlainen vieroitus äidin helmoista. Olin kotona kuin ainoa lapsi suuren ikäeron vuoksi, saaden olla kuten halusin muita huomioimatta. Armeijassa majoitutaan kymmenen hengen tupaan joka ei ole millään tavalla kodikas. Jouduin sopeutumaan ja ottamaan huomioon myös muut. En voinut sanoa, ettei minua huvita vaan käskyjä täytyi noudattaa. Kuitenkin armeija oli ensimmäinen paikka jossa minua ei kiusattu ja minut hyväksyttiin porukkaan tasavertaisena. Armeijan läpi käytyään oppii selviytymään muistakin tilanteista.

Jos antaa vain löysää lapset menevät niin pitkälle kuin pääsevät. Vapaus ja vastuu ovat toisiaan täydentäviä osia, vapautta ei voi eikä saa antaa ilman vastuuta itsestään ja teoistaan. Liekaa sopivasti löysäämällä, mutta tarvittaessa kiristämällä luo turvaa ja luottamusta molemmin puolin.

Myös viikonloppuisä voi antaa panoksensa kasvatukseen.

Tiedän kokemuksesta kuinka rajoja venytetään ja vanutetaan. Jos siihen antaa mahdollisuuden lapsi käyttää sitä häikäilemättä hyväksi jos se sallitaan vaikka hänen omatuntonsa kolkuttaisi. Isän pinna oli todella pitkä, mutta kerran ylitin hänen sietokykynsä rajat. Olin noin kymmenen vuotta kun isä komensi minua, lähdin karkuun ajatellen, että ei tuo minua saa kiinni. Juoksimme peräkkäin pitkin kylänraittia, kunnes tunsin isäni tiukan otteen. Vanttera isäni oli juossut minut kiinni jonka jälkeen hän kuljetti minua niskasta roikottaen niin että jalat hädin tuskin maahan koskivat. Naapuruston ihmiset tuijottavat ikkunoissa, kyllä se hävetti ja nolotti. Isä raahasi minut ullakkohuoneeseeni, otti tuppiremmin esiin ja roimi sillä pitkin takamustani. Yritin vielä panna vastaan niin että pääni kolisi seinään. Isä jatkoi ja kysyi joko uskot ja lopulta täytyi myöntää, että kyllä uskon!

En saanut estoja tästä tilanteesta, mutta isäni tienasi sillä itselleen munat! Minulle osoitettiin missä on raja ja mitä sen ylittämisestä seuraa. Olen onnellinen tästä tapahtumasta. Nämä olivat ne kaksi kertaa jolloin isäni antoi minulle selkään, ensimmäisen- ja viimeisenkerran! Toki en kehota väkivaltaan, mutta joissakin tilanteessa kurittaminen on ainoa keino saada asia perille jos se ei muuten uppoa, mutta tavaksi sitä ei saa ottaa.

Myös koulunkäynti oli vaikeaa koska siellä piti tehdä mitä ei halunnut. Vaikuttiko opiskelun takkuisuuteen osaltaan myös se, että kotona sain valita aika vapaasti mitä tein vaikka siellä oli myös säännöt.

Hankkiessani kaksi monirotuista koiraa luin läpi monta koirankasvatusopasta. Näillä opeilla opetin koirani, ne tottelivat peruskäskyt, kulkivat rinnalla ilman talutinta toinen toisella puolella ja toinen toisella. Johdonmukaisuus ja päättäväisyys, rakkautta ja rajoja.

Koirankoulutus on onnistunut

Ennen perheenlisäystä muutimme isompaan asuntoon ja opetin koiraa, ettei se tule makuuhuoneeseen. Vaikka ovi oli auki se pysyi poissa huoneesta, korkeintaan kynnyksen toiselta puolelta katseli.

Radiossa eräs koirankasvattaja totesi, että koiran saadessaan valita on se niin ovela ja valitsee aina helpoimman tavan. Samoin on lapsi nimimerkillä kokemusta on!

Mielestäni koiran kasvatus oli opettavaista aikaa ja niistä opeista oli hyötyä myös lastenkasvatuksessa. Olen huomannut perheitä joissa koirat eivät tottele vaan tekevät mitä haluavat, myös heidän lapsensa käyttäytyvät miten käyttäytyvät. Paljon myöhemmin edellä olevan kirjoitettuani luin Cesar Millan Koirakuiskaajan parhaat neuvot ja siinä oli sivun 12 lopussa seuraavanlainen maininta: "Argentiinalainen herrasmies, joka kertoo käyttäneensä koirapsykologiani periaatteita omien lastensa kasvatuksessa"! Yhdyn tähän huomioon.

 

Mieltäni  lämmitti kun ventovieras ihminen kertoi minulle kuinka hän oli ihaillut poikieni käytöstä ja meidän välistä suhdettamme linja-autossa. Poikani olivat silloin neljän ja viiden vuoden ikäisiä, vuosi oli 1979-80. Meillä meni mukavasti ja suhteet ovat säilyneet vaikka he ovat jo aikuisia. Olen pyrkinyt antamaan neuvoja jos olen huomannut ne tarpeellisiksi tai niitä on pyydetty. Lapsiahan he ovat vanhemmille aina vaikka jo aikuisia ovatkin ja tekevät lopulta päätökset itse.

Aivan tavallinen oleilu riittää pienillä kokemuksilla höystettynä

Naapurien, isovanhempien ja sukulaisten kasvatuksellinen apu ei ole pahitteeksi vaan se on myös toivottavaa. Minulla oli naapureina myös kaksi sukulaisperhettä. Serkut opastivat ja ohjasivat niin hyvään kuin joskus myös pieneen pahaan. Osmo serkku jaksoi kärsivällisesti katsella ja kuunnella sekä kannustaa kun esittelin hänelle lapsellisia piirustuksiani. Hän myös auttoi hankalissa matematiikan tehtävissä.

Ei mennä siitä mistä aita on matalin. Johdonmukainen molempien vanhempien yhdessä laatimat sekä noudattamat kasvatus- ja lastenhoitometodit ovat kaiken A ja O. Ei mitään natsimeininkiä mutta jämäkkää ja turvallista huolenpitoa.

Kasvattaminen kestää hetken, mutta "kasvaminen" vie koko iän! Kaikki vanhemmat, olkaamme lapsikuiskaajia.

Jotkut hetket voivat olla merkittäviä!