torstai 18. kesäkuuta 2015

Rohkeus, sankaruus ja urhoollisuus



Mitä rohkeus on?

Tämä kysymys nousi mieleeni lukiessani Ville Kivimäen kirjaa Murtuneet mielet. Pohdin sitä jo lapsuudessa kansakoulun viidennellä luokalla.

Luokallamme oli jengi joka oli jäänyt useamman kerran luokalle. Terveyssisaren tullessa ottamaan veripisaraa sormenpäästä, hemoglobiinin määrittämistä varten, nämä kovikset juoksivat hädissään piiloon metsään. Hämmästelin, että miten nuo öykkärit ottivat jalat alleen noin mitättömän asian vuoksi?

Opettaja ja terveyssisar jäivät kytikselle odottamaan karkulaisia. Kun nämä jehut luulivat mittausten olevan ohi ja he palasivat takaisin luokkaan, opettaja nappasi kiinni karkulaiset. Vielä silloinkin he rimpuilivat peloissaan jolloin tilanteesta tuli paljon pahempi ja kivuliaampi, veret vain roiskuivat pitkin seiniä.

Ketkä olivat rohkeita ja ketkä eivät?

Mitä ryhmähenki ja uskallus ovat?

Kansalaiskoulun seitsemännellä tai kahdeksannella luokalla porukan kovikset päättivät boikotoida erästä tuntia johon kaikki muutkin suostuivat minä mukaan luettuna.

Notkuin kyseisen oppitunnin kaupungilla kuten oli yhdessä sovittu. Palatessani koululle minulle selvisi, että koko rintama oli murtunut meikäläistä lukuun ottamatta.

Päätösten pitäminen ja uskallus, kenellä niihin on kanttia?

Periksiantamattomuus ja yrittäminen

Opiskelin uutta ammattia teknillisessä oppilaitoksessa. Ajauduin vahingossa luokanvanhimman luottamustehtävään. Porukka oli hyvä ja luokkahenki erinomainen. Viimeisen luokan syyslukukaudella päätimme tehdä lehden johon möisimme mainostilaa ja keräisimme sillä varoja keväistä luokkaretkeä varten.

Mainosten hankkimisen käynnistyttyä luokan kovimmat kaverit tulivat ”itkemään” ensimmäisten vastoinkäymisten jälkeen, ettei tämä onnistu, ei tästä tule mitään.

Päätin, ettemme luovuta näin helpolla ja lähdin kiertämään Oulun kaupunkia. Menin jokaiseen vastaan tulevaan ja potentiaaliin yritykseen josta voisi saada mainoksen julkaisuumme. Kaavaksi muodostui kaksi hukia ja yksi osuma. Joistakin paikasta minut melkein potkaistiin ulos, mutta yleensä suurimmassa osassa myyntityöhöni suhtauduttiin asiallisesti.

Keräsin raa’alla työllä liki kolmanneksen lehtemme mainoksista. Luokkamme pääideoija hankki, suurin piirtein saman verran mainoksia hyvillä suhteilla ja viimeinen kolmannes jäi loppu luokan harteille. Luokaltamme eräs osoitti sankaruutta johon eivät öykkärit pystyneet, hän hankki mainoksen vaikka hänellä ei ollut tarkoitus edes osallistua luokkaretkelle.

Kuka antaa periksi ja kenestä on sankariksi?

Työelämä

Työelämässä olen havainnut saman, valittajat ja metelöijät kaikkoavat jos täytyy alkaa tekemään jotain hankalaa tai yhteistä hyvää.

Vanhempien hiljainen rohkeus

Isäni siellä jossain 1940-1944
Pidin isääni nössönä, kun hän ei kehua retostellut omilla saavutuksillaan vaan oli kohtelias ja kiltti mies. Vasta aikuisiällä oivalsin kuin kova kaveri hän onkaan. Arvostukseni on vain noussut vaikka hänen "lähdöstään" on jo liki 15-vuotta.

Isäni joutui asepalvelukseen talvisodan jälkeen, eikä häntä kotiutettu palvelusajan tultua täyteen. Koko ikäluokan palvelusaikaa jatkettiin jatkosodan alkua odotellessa. Sodan sytyttyä hän palveli moitteettomasti, joutui useammalle kaukopartioreissulle eikä sotiminen rauhaan loppunut. Sitten seurasi Lapinsota sekä asevarikkojen purkaminen.

Nyt mietin, että miten hän selvisi niin tasapainoisena ja rauhallisena kaikesta siitä sodan kauheudesta? Ikävä kyllä on myöhäistä kysyä sitä häneltä.

Äidit hoitivat perheensä ja lapsensa. He taistelivat kuin naarasleijonat oman yhteisönsä ja lastensa puolesta jos oli tarve. Muuten he olivat rakastavia ja huolehtivia emoja.

Kuka murtuu kuka ei?

Kirjan sivulla 138 on seuraava toteamus: ”niin sanotut kiltit pojat selvisivät äkillisissä vaikeissa tilanteissa paremmin kuin niin sanotut hurjat miehet. He pystyivät kestämään myös väsymystä, unenpuutta, tilanteen jatkuvaa toivottomuutta selvästikin rauhallisemmin kuin sellaiset, joita asemasotavaiheen aikana pidettiin sotaurhoina, jermuina.”

Kova ulkokuori ei todista mitään vaan sisäinen ryhti ja vahvuus sekä tietynlainen itseluottamus. Tällaisten ei tarvitse kehua ja kerskua saavutuksillaan, sillä he itse tietävät mitä he ovat.

 Ken on lopultakin vahvin?

Viittaan jälleen isääni. Hän ei ollut etujoukossa uhoamassa, mutta siten kun oli tarve toimia oli hän edessä muiden luikkiessa häntä koipienvälissä karkuun.

Lopulta vahvankin on taivuttava. Isän nujersi syöpä reilussa kahdessa kuukaudessa. Kotona hän asui vielä paria viikkoa ennen kuolemaansa. Muutaman sadan metrin päässä olleessa kaupassa käydessä olin hän väsyneenä komentanut itseään: ”Ryhdistäydy Yrjö”!

Olimme suunnitelleet matkaa pohjoisesta Etelä-Suomeen. Isän kunnon heiketessä yritin perua reissua, mutta hän totesi katse katonrajaan kohdistettuna, kyllä me se reissu tehdään ennen kuin täältä lähdetään. Se oli isän viimeinen matka ja hän menehtyi Hyvinkään sairaalassa tavattuaan sitä ennen kaikki lapsensa, lastenlapset sekä lastenlastenlapset.

Isäni oli päältä pehmeä ja kiltti, hänen sydämensä oli lämmin, vahva ja turvallinen.

Ei tarvitse olla kova ollakseen vahva ja urhoollinen!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti