Mitä rohkeus on?
Tämä kysymys
nousi mieleeni lukiessani Ville Kivimäen kirjaa Murtuneet mielet. Pohdin sitä
jo lapsuudessa kansakoulun viidennellä luokalla.
Luokallamme
oli jengi joka oli jäänyt useamman kerran luokalle. Terveyssisaren tullessa
ottamaan veripisaraa sormenpäästä, hemoglobiinin määrittämistä varten, nämä
kovikset juoksivat hädissään piiloon metsään. Hämmästelin, että miten nuo öykkärit
ottivat jalat alleen noin mitättömän asian vuoksi?
Opettaja ja
terveyssisar jäivät kytikselle odottamaan karkulaisia. Kun nämä jehut luulivat
mittausten olevan ohi ja he palasivat takaisin luokkaan, opettaja nappasi
kiinni karkulaiset. Vielä silloinkin he rimpuilivat peloissaan jolloin
tilanteesta tuli paljon pahempi ja kivuliaampi, veret vain roiskuivat pitkin
seiniä.
Ketkä olivat
rohkeita ja ketkä eivät?
Mitä ryhmähenki ja uskallus ovat?
Kansalaiskoulun
seitsemännellä tai kahdeksannella luokalla porukan kovikset päättivät
boikotoida erästä tuntia johon kaikki muutkin suostuivat minä mukaan luettuna.
Notkuin
kyseisen oppitunnin kaupungilla kuten oli yhdessä sovittu. Palatessani koululle
minulle selvisi, että koko rintama oli murtunut meikäläistä lukuun ottamatta.
Päätösten
pitäminen ja uskallus, kenellä niihin on kanttia?
Periksiantamattomuus ja yrittäminen
Opiskelin
uutta ammattia teknillisessä oppilaitoksessa. Ajauduin vahingossa
luokanvanhimman luottamustehtävään. Porukka oli hyvä ja luokkahenki
erinomainen. Viimeisen luokan syyslukukaudella päätimme tehdä lehden johon
möisimme mainostilaa ja keräisimme sillä varoja keväistä luokkaretkeä varten.
Mainosten
hankkimisen käynnistyttyä luokan kovimmat kaverit tulivat ”itkemään”
ensimmäisten vastoinkäymisten jälkeen, ettei tämä onnistu, ei tästä tule
mitään.
Päätin,
ettemme luovuta näin helpolla ja lähdin kiertämään Oulun kaupunkia. Menin
jokaiseen vastaan tulevaan ja potentiaaliin yritykseen josta voisi saada
mainoksen julkaisuumme. Kaavaksi muodostui kaksi hukia ja yksi osuma. Joistakin
paikasta minut melkein potkaistiin ulos, mutta yleensä suurimmassa osassa
myyntityöhöni suhtauduttiin asiallisesti.
Keräsin
raa’alla työllä liki kolmanneksen lehtemme mainoksista. Luokkamme pääideoija
hankki, suurin piirtein saman verran mainoksia hyvillä suhteilla ja viimeinen
kolmannes jäi loppu luokan harteille. Luokaltamme eräs osoitti sankaruutta
johon eivät öykkärit pystyneet, hän hankki mainoksen vaikka hänellä ei ollut
tarkoitus edes osallistua luokkaretkelle.
Kuka antaa
periksi ja kenestä on sankariksi?
Työelämä
Työelämässä
olen havainnut saman, valittajat ja metelöijät kaikkoavat jos täytyy alkaa
tekemään jotain hankalaa tai yhteistä hyvää.
Vanhempien hiljainen rohkeus
Isäni siellä jossain 1940-1944 |
Isäni joutui
asepalvelukseen talvisodan jälkeen, eikä häntä kotiutettu palvelusajan tultua
täyteen. Koko ikäluokan palvelusaikaa jatkettiin jatkosodan alkua odotellessa.
Sodan sytyttyä hän palveli moitteettomasti, joutui useammalle
kaukopartioreissulle eikä sotiminen rauhaan loppunut. Sitten seurasi Lapinsota
sekä asevarikkojen purkaminen.
Nyt mietin,
että miten hän selvisi niin tasapainoisena ja rauhallisena kaikesta siitä sodan
kauheudesta? Ikävä kyllä on myöhäistä kysyä sitä häneltä.
Äidit
hoitivat perheensä ja lapsensa. He taistelivat kuin naarasleijonat oman
yhteisönsä ja lastensa puolesta jos oli tarve. Muuten he olivat rakastavia ja
huolehtivia emoja.
Kuka murtuu kuka ei?
Kirjan
sivulla 138 on seuraava toteamus: ”niin sanotut kiltit pojat selvisivät
äkillisissä vaikeissa tilanteissa paremmin kuin niin sanotut hurjat miehet. He
pystyivät kestämään myös väsymystä, unenpuutta, tilanteen jatkuvaa
toivottomuutta selvästikin rauhallisemmin kuin sellaiset, joita
asemasotavaiheen aikana pidettiin sotaurhoina, jermuina.”
Kova
ulkokuori ei todista mitään vaan sisäinen ryhti ja vahvuus sekä tietynlainen
itseluottamus. Tällaisten ei tarvitse kehua ja kerskua saavutuksillaan, sillä
he itse tietävät mitä he ovat.
Ken on lopultakin vahvin?
Viittaan
jälleen isääni. Hän ei ollut etujoukossa uhoamassa, mutta siten kun oli tarve
toimia oli hän edessä muiden luikkiessa häntä koipienvälissä karkuun.
Lopulta
vahvankin on taivuttava. Isän nujersi syöpä reilussa kahdessa kuukaudessa. Kotona
hän asui vielä paria viikkoa ennen kuolemaansa. Muutaman sadan metrin päässä
olleessa kaupassa käydessä olin hän väsyneenä komentanut itseään: ”Ryhdistäydy
Yrjö”!
Olimme
suunnitelleet matkaa pohjoisesta Etelä-Suomeen. Isän kunnon heiketessä yritin
perua reissua, mutta hän totesi katse katonrajaan kohdistettuna, kyllä me se
reissu tehdään ennen kuin täältä lähdetään. Se oli isän viimeinen matka ja hän
menehtyi Hyvinkään sairaalassa tavattuaan sitä ennen kaikki lapsensa,
lastenlapset sekä lastenlastenlapset.
Isäni oli
päältä pehmeä ja kiltti, hänen sydämensä oli lämmin, vahva ja turvallinen.
Ei tarvitse
olla kova ollakseen vahva ja urhoollinen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti