Pyöräilyn ilot ja kolhut!

Valtakunnallisen pyöräilyviikon innoittamana muistui mieleeni oman elämäni pyöräilyt.

Pikkupoikana aloitin kolmirattaisella jossa ei ollut tankoa. Näppäränä viikarina väsäsin siihen narusta tangon, sen verran miehekäs muka olin, etten naisten pyörällä halunnut ajaa.

Tämä tankoviritelmä on joskus 50-luvun puolesta välistä.

 

Kuitenkin minun piti nöyrtyä tosiasioiden edessä, kun ei ollut sopivampaa polkupyörää kuin äidin jolla isä sitten opetti minua ajamaa. Liikkeellelähdöt ja pysähdykset olivat vaikeimpia ja vaativat aikaa. Isä laittoi liikenteeseen ja hyvinhän se meni pysähdykseen saakka, jolloin isän piti ehtiä ottamaan minua vastaan.

Sitten perin Pertti veljeltäni Pyrkijä-merkkisen poikien polkupyörän jolla sitten crossailin kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat.

Pyrkijä oli vauhdikas pyörä joskus 1961.

 

Ammattikouluun sain jo aikuisten pyörän jolla pyöräilin Pyykösjärveltä Kaukovainiolle 7 km matkan syksyisin ja keväisin. Talvet matkustin "onnikalla" numero 13:lla.

Työelämään siirtyessä kuljin työmatkat 7 vuotta polkupyörällä niin kesät kuin talvetkin. Eikä tehnyt edes tiukkaa. Kylmimmillään oli -33 °C kun poljin Nokelasta PohTo:lle Hietasaareen sähköpiirustus kurssille noin 8 km matkan suuntaansa. Mies kesti mutta pyörä ei, takarumpu paukahti rikki siten, että polkimet pyörivät koko ajan, eivätkä jarrut toimineet muuten kuin polkimella epätoivoisesti seisten. Talvipyöräilyssä ei palellut pyörän ollessa pakkasesta jäykkänä vaatien voimakasta polkemista. Pahimpia kelejä olivat lumipyryt, jolloin tiet olivat auraamatta ja tuuli pieksi lumikiteitä päin silmiä niin ettei eteen voinut katsoa. Kesäisin kastui yllättävän harvoin ja yleensä satoi juuri silloin kun sadetakki unohtui kotiin.

Nykyään sitä pidetään extreme-urheiluna vaikka silloin se oli normaalia. Nyt vasta autoilijana olen tajunnut kuinka vaarallista oli pyöräillä aamupimeässä lumisella tiellä autojenrenkaiden jäljissä kun muualla ei voinut ajaa kun ei pyöräteitäkään joka paikkaan ollut. Silloin luotti, että kyllä se autoilija näkee ja väistää, nyt tiedän ettei lumipyryssä näe juuri mitään. Onneksi en jäänyt auton alle ja olen hengissä kertomassa näitä juttuja.

En pitänyt työmatkapyöräilyä edes liikuntana vaan välttämättöminä työmatkoina. Vasta myöhemmin olen tajunnut miten erinomaista kuntoilua se on. Viitenä päivänä viikossa kaksi  harjoitusta päivässä, excellent!

Radiosta tuli ohjelma siitä kuinka valtavan varustelun pyöräily vaatii. Ei silloin ollut mitään ihmeellistä, pukeuduttiin normaalisti sään mukaan ja polkupyöriä oli yksi henkeä kohti. Liikkeelle lähtiessä täytyi olla hieman vilu, sillä polkiessa "kone" vasta lämpeni,  jos oli ylipukeutunut se keitti vartin kuluttua, jonka jälkeen oli litimärkä hiestä.

Mikä kesällä on mukavampaa matkantekoa kuin pyöräily.

Pyöräiltyihin kilometreihin ja vuosiin nähden vahinkoja on sattunut yllättävän vähän.

Muistaakseni ensimmäinen sattui 1970 pyöräillessäni Lääketieteenlaitoksen rakennustyömaalle nykyisen miljoonamontun kohdalla radanvarsipolkua. Veivasin aamuhämärässä rennosti töihin, kotimatkalla oli jo valoisaa ja huomasin polun olevan todella jäisen. Aloin varomaan jolloin pyörä lähti alta silmän räpäyksessä ja kaaduin. Muuta vahinkoa ei tullut kuin se, että Airamin termospullo hajosi.

Tuomiokirkon linja-autopysäkin kohdalla 1974 kotimatkalla Lastenklinikan työmaalta kaatuminen sattui suuren yleisöjoukon edessä. Linja-autot olivat hioneet pysäkin kohdan erittäin liukkaaksi ja muhkuraiseksi jolloin pyörä lähti alta niin ettei siinä ehtinyt tehdä mitään. Karvalakki ja salkku vain lensivät pitkin jäätikköä ihmisten ihmetellessä tapahtumaa. Ei se kipu vaan häpeä pani pomppaamaan ylös kuin salama ja keräämään kamppeet, että pääse äkkiä pois tilanteesta. Tällä kertaa ei tullut muita kuin henkisiä kolhuja.

Pisin työmatka tähän mennessä oli vuonna 1978 yhteensä 23 km yhteen suuntaan välillä Nokela - Haukipudas. Tällöin ei sattunut havereita. Minulla oli tavallinen T-siipi miesten pyörä jota tuunasin, sain äidiltä duplex-vaihteisen takapyörän jossa vain kaksi vaihdetta ja ne vaihtuvat takaisinpäin polkaistaessa, muuten renkaat olivat normaali leveyttä, satulan vaihdoin kapeaksi, ohjaustangon kippurasarviseksi ja polkimet joihin jalka kiinnitettiin remmeillä, ei ollut vielä lukkopolkimia. Matka taittui yllättävän ripeästi hyvän peruskunnon vuoksi. Aamulla aikaa kului noin 50-55 min ja illalla 40-45. En päässyt tätä matkaa alle 40 min vaikka kuinka yritin. Keskinopeudeksi muodostui parhaimmillaan 34,5 km/h eikä se ole hassumpi tuolla pyörällä.

Silloisen avioliiton loppusuoralla vuonna 1978 kävin ostamassa Raksilan marketista Jamppa Tuomisen LP-levyn ja pyöräilin nykyisen linja-autoaseman kohdalla kohden Nokelaa. Vastaan tuli nainen samaa puolta kuin minä ja väistelimme aikamme aina samalta puolelta jonka seurauksena tapahtui toiseksi noloin kaatuminen. Rymähdin päistikkaa rapakkoon kuran roiskuessa ympäriinsä. Nainen vilkaisi minua jatkaen pysähtymättä matkaansa minun kömpiessä ylös rapaisena ja kiukkuisena. Kotona huomasin uuden Adidas tuulipuvussa palkeenkielen. Arvaa harmittiko?

Kesällä 1980 oli kiire karateharjoituksiin Raksilan uimahallille. Ennen rautasiltaa Tuiran uimalasta pyöräili mies jokivartta sillalle, ajoi pyörätien yli ja lähti tulemaan minua vastaan. Hetki ennen kohtaamistamme mies kurvasi eteeni enkä ehtinyt tehdä muuta kuin polkaista jarrua ja puristaa ohjaustankoa. Törmäystä ei voinut estää vaan iskeydyin keskelle eteen tullutta pyörää jonka jälkeen kaaduin. Kaveri kaatui selälleen jääden makaamaan ja luulin hänelle käyneen pahastikin. Nousin ylös ja riensin tarkistamaan hänen kuntoaan, jolloin hän kampeutui istualleen todeten, että eikhöhän sshovita että sshyy on molemmisshha. Sanoin, ettei ole koska hän ajoi suoralla pyörätiellä eteeni ja missä kunnossa. Tämän jälkeen hän yritti vielä karata ja jouduin juoksemaan vielä karkurin kiinni. Kun ei muuten tolkkua tullut menimme puhelinkopille soittamaan poliisille, siihen aikaan ei vielä ollut kännyköitä. Puoli tuntia odotin kaverin itkiessä, että älä älä minulla ei ole rahaa mukana mutta maksan myöhemmin, ettei hyvä työpaikka mene. Todisteli kaikella tavalla henkilöllisyyttään ja työpaikkaansa. Kun ei poliisia tullut suostuin hänen toiveeseensa ja poistuin harjoituksiin hieman myöhässä oikea rystynen naarmuilla sekä reikä karateseuran edustuspuvussa. Tyyppi maksoi mitä lupasi ja työkaveri hitsasi katkenneen pyöränrungon kasaan. Vuonna 1981 eräs tuttu kaveri lupasi tuoda tämä kärsineen pyörän  keskustasta Iskoon, mutta sitä ei ole sen jälkeen näkynyt, myös ystävyys loppui siihen.

1983 pyöräilin rautasillalta kohti pohjoista alikäytävää melko uudella retkipyörällä kuljettaen toista pyörää siinä sivussa. Talvisen pyörätien alamäessä vauhti kiihtyi ja jarrutin etujarrulla. Arvaattekin miten siinä kävi, selvittelin itseäni pyöräkasasta ja tarkistin vahingot, ei muuta kuin teku opiskelijan silloinen vakiovaruste Cavalet-salkku kärsi pintavaurioita.

Sitten vierähtikin aikaa seuraavan haverin sattuessa Kellossa kesällä 1994. Pyöräilimme Tarja-vaimon kanssa umpirakastuneina liian lähekkäin ja meillä meni ohjaustangot lomittain. Menetimme pyöriemme hallinnan enkä pystynyt pitämään itseäni pystyssä vaan kaaduin alimmaiseksi pyörätien pientareella olevalle sepelille. Paljaseen käsivarteeni tuli aika näyttävä sepeli-ihottuma, josta löytyy arvet vielä tänäkin päivänä. Verta tihkuen jatkoimme matkaa edesmenneen isäni luokse Alppilaan jossa sain ensiavun.

Uusi vuosituhat oli jo menossa kun elokuussa 2010 Tarja pyysi tulemaan Haukiputaalta Hiukkavaaraan. 27 km:n pyöräilyn puolessa välissä kaaduin todella lahjakkaasti, taisin joutua vesiliirto vauhdin ollessa niin huiman. Viimeksi 70-luvun talvella olin vetänyt niin vauhdikkaasti nurin. Viistekivetys tieltä pyörätielle oli sateen vuoksi niin liukas, että mitään ei ollut tehtävissä kun ajoin siihen loivasti. Pyörin kuin jäätiköllä ja iskin polveni asfalttiin vaikka selälläni liuvuin. Housun polvi meni rikki ja polveen tuli asfaltti-ihottumaa joka oli todella pitkään kipeänä!

Vasta hiukkavaarassa huomasin, että polvessahan on reikä!

 

Viimeisin kolhu sattui 2012 Jaskaa ulkoiluttaessani. Huomasin koiran hakevan paikka mihin ulostaa ja hoputin sitä ettei se tekisi tarpeitaan naapureiden piha-alueelle. No hätä ei lue lakia ja Jaska kyyristyi vauhdin ollessa melkoinen. Yritin jarruttaa takajarrulla, mutta fleksi oli jarrukahvan välissä ja turvauduin etujarruun. Tietäähän se tyhmempikin miten siinä käy, perä irtosi tiestä ja minä lensin kyljelleni asfalttiin metallisen lukkopolkimen iskiessä sääreen. Oikein kylmät väreet kiitivät pitkin kehoa, kun se sattui niin vietävästi. Myöhemmin haava tulehtui ja jouduin antibioottikuurille, Jaskalle ei käynyt kuinkaan.

Kertyihän noita kohelluksia yllättävän paljon, kun muistilokeroita hieman penkoi.

Oma lukunsa ovat huikeat työmatkapyöräkilpailut joita tuli käytyä melkein joka päivä. Aika hyvin pärjäsin niissä, en muista hävinneeni kertaakaan sillä taisin olla hullujen joukossa pähkähulluin. Muistuupa mieleeni se, kun lähdimme 1976 Kemiran portilta 16:00  niin kyllä siinä renkaat soikeana poljettiin aika suurella joukolla eikä annettu periksi.

Lopuksi vielä ihan asiantynkääkin. Olen seurannut pyöräilijöitä ja tullut seuraavanlaiseen lopputulokseen. Satulahan on yleensä päin p.....tä kuten sen pitääkin olla, mutta 80%:lla pyöräilijöistä se on liian korkealla ja 7%:lla liian alhaalla. Mutu tuntumalla oikealla korkeudella pyöräilijöistä  se on korkeintaan 13%:lla. Hyvä ohje oikealle ajoasennolle on kun kykenee juuri ja juuri polkemaan kantapäillä ilman vartalon keikutusta. Toivon kaikkien tarkistavan satulansa korkeuden, sillä on vaikutusta pyöräilymukavuuteen. Tässä vielä ohjeet oikeaan ajoasentoon Velogilta:
https://www.youtube.com/watch?v=lc45xcN8K8Y&t=57s