ARVET, TATUOINNIT JA MURTUMAT

Olen urokseksi aika vähäarpinen.

Ensimmäinen arpi jonka muistan tuli alle kouluikäisenä. Sain lahjaksi hauen muotoisen linkkuveitsen. Virittelin sitä käyttöön ylpeänä. Linkkari oli uutuuden jäykkä ja aukaistessani sain sen melkein auki kun se luiskahtikin kiinni ja vasen peukaloni jäi terän ja kahvan väliin. Voi sitä verenvuodon ja kivun aiheuttamaa huutoa. Taisi linkkuveitsi häipyä sen siliän tien.

Myöhemmin polvet olivat kovilla kesätamineissa kompuroinneista. Paljain kintuin juostessa juurakkoon tai muuhun esteeseen kompuroidessa polvet olivat auki. Arvet ovat jo karvoituksen peitossa. 

Nuorukaisena pelleilin ruokapöydässä osittain rikkoutuneen kahvikupin kanssa ja puristelin sitä voimieni tunnossa. Kuppi halkesi viiltäen palkeenkielen vasempaan etusormeen. Verenvuoto oli voimakasta ja äiti sitoi sormen sideharsolla. Myöhemmin sidettä poistettaessa se ei meinannut irrota ja äiti leikkasi kiinni jääneen osan joka taisi koteloitua sormen sisään. Se oli pitkään kosketusarka ja vieläkin mukavasti kohollaan.

Hankimme kansalaiskoulussa luokan suunnitteleman luokkasormuksen. Se oli sitten aina sormessa. Kerran kiipeilimme heinävajassa ja pudottauduin sieltä ulos korkealla olevasta luukusta. Roikuin hetken ja päästin irti jolloin jäin kiinni keskisormessa olevan sormuksen varaan. Se ei kestänyt kuin hetken ja sormus antoi periksi ja tipahdin maahan. Nahka kuoriutui sormesta ja sormuskin löytyi soikeaksi venyneenä. Onneksi ei käynyt pahemmin ja sormi säilyi, että sillä voi tarvittaessa näyttää kansainvälistä merkkiä. Keskarissa näkyy arvet jos oikein tarkasti katsoo. 

Murrosiän ja sen jälkeisen aknen muistot löytyvät kasvoilta. Kuten Lyly Rajala totesi, myös minun naama on yhtä reikäinen kuin naulapussi. Kadehdin nuorena siloposkisia ja finnittömiä kavereita. Nyt en luopuisi rosoisuudestani mistään hinnasta.

Seurustelin 1971 ensimmäistä kertaa erittäin temperamentikkaan tytön kanssa. Kerran olleessaan luonani hän hermostui jostakin, tempaisi pöydällä olleen terävän hedelmäveitsen ja huitaisi minua kohden. Sain viillon vasemman käden kämmenselkään. Huomatessaan tekonsa hän säikähti hysteerisesti. Laastarilla verenvuoto tyrehtyi. Nuoruuden hulluudessa päätin muistaa tämän teon ja laitoin siihen useita kertoja suolaa, että teosta jäisi muistoksi näkyvä arpi. Ja siinähän se näkyy edelleen, muisto menneiltä ajoilta.

Sitten tuli pitempi tauko näkyvien arpien muodostumisessa.

Seuraavana sainkin ammattimiehen tekemän muiston 1990. Kirurgin veitsen viillosta katkenneen akillesjänteen jatkamisesta jäi pisin arpi. Hieman ihmettelin aamuöisen leikkauksen S-muotoista arpea, olisiko leikkaaja ollut kenties tulossa yöjuoksulta suoraan leikkaussaliin? Myöhemmin hoksasin, että ei se johtunut käden vapinasta vaan siten saadaan suurempi aukko operoida rispaantunutta jännettä.

Viimeisin arpi tuli uutta rosterista ledivalaisinta kattoon asentaessa. Oli hieman tiukka ja työnsin valaisinta ruuvitaltalla joka lipsahti. Ensin säikähdin, sillä oli horjahtaa asetusten mukaisilta tikkailta lyöden reiden voimakkaasti ylätukeen. Tarrasin kiinni tukeen ja purin hampaani yhteen kun jalkaan sattui. Samalla huomasin, että mikä punainen lammikko se tuonne lattialle muodostuu? Sitten oivalsin viiltäneeni keskisormen valaisimen terävään reunaan ja haavasta vuoti aika tavalla verta! Tämä ei ollut ensimmäinen kerta tälle sormelle.

Löytyy vielä kolme komeaa arpea on karvaisten säärten kätköistä. Yksi tuli rullaluistelussa kaatuessani ja kaksi tuli pyöräilyssä, joista toinen asfaltista ja toinen polkupyörän polkimesta.

Tatuoinnit

”Tatuointeja” minulla on kaksi. En ole koskaan ihaillut tatuoituja tai tatuointeja enkä ole sellaisia halunnut. Tahtomattani kuitenkin sain sellaiset ”työtapaturmana. Olin töissä insinööritoimisto Kupari Oy:ssä ja jouduin kiireisenä aikana suunnittelun lisäksi piirtämistöihin. Kaksi kertaa tussi lipsahti kädestä ja ensimmäisellä kerralla tipahti suoraan vasemman keskisormen päähän. Sormenpää meni vitivalkoiseksi eikä siitä tullut pisaran pisaraa verta. Siinä on ollut muistona musta piste yli kolmekymmentä vuotta. Toisella kertaa piirtäessäni kiireessä, luiskahti tussi paidan läpi pallean yläosaan ja siinäkin on minimalistinen tatuointi. Nämä saavat tällä erää riittää!

Murtumat ja revähdykset

Myös murtumia on tullut useampaan kohtaan kehoa. Ensimmäinen tiedostettu murtuma tuli veljesriidan päätteeksi joskus 1965-66. Isoveli kehotti minua laittamaan portaiden juureen jättämäni polkupyöräni isän hankkimaan pyörätelineeseen. Änkyrällä päällä ollessani kieltäydyin veljen määräilystä ja juoksin naapuriin turvaan äidin ollessa kaupassa.  Aikani odoteltua oletin äidin kotiutuneen ja menin kotiin. Ei ollut tuki ja turva vielä palannut ja veli toisti komentonsa isän tiskatessa astioita kylmän viileästi. Juoksin karkuun kamariin veli perässä. Sitten alkoi raju kamppailu jonka häviäjäksi olin tuomittu liki seitsemän vuoden ikäeron vuoksi. Yritin vielä tappionkin hetkellä sinnitellä pidellen kiinni sohvan jalasta veljen repiessä minua jaloistani. Lopulta otteeni lipesi ja jouduin nielemään tappion katkeraa kalkkia ja siirtämään pyöräni sille osoitettuun paikkaan. Peukaloon vain alkoi sattua niin vietävästi. Selvisi, että peukalon luu oli murtunut kamppailun tiimellyksessä.

Nilkan nivelside revähti 1979 lentopalloa pelatessa. Jalka röntgenkuvattiin jonka jälkeen lääkäri totesi nilkan murtuneen, johon minä, että niinkö? Lääkäri tarkensi kommenttiaan jatkaen, että milloin tämä on murtunut? En tiennyt, ilmeisesti joskus lapsena, kun nilkka silloin tällöin nyrjähti ja äiti tuki sen idealisiteellä. Muuta tietoa minulla ei nilkan murtumasta ollut.

1981 Polven nivelsiteen revähtivät. Nilkka parani nopeasti, mutta tämä oli paljon hankalampi tapaus nivelen laajaliikkeisyyden vuoksi. Kyllä sekin korjautui kohtuulliseen kuntoon ajan myötä.

Sitten taas siirryttiin oikeaan käteen ja sen toiseen reunaan. Pikkusormen kämmenluu murtui hieman ikävässä ja nolossa tilanteessa. En ole yleensä väkivaltainen, mutta rehdisti sanottuna vedin erästä kaveria turpiin. Omasta mielestä olisin muuten saanut vetää hameen päälle, joten katsoin oikeutetuksi tämän ikävän teon josta sain välittömästi myös rangaistuksen. Käsi kipsattiin ja seuraavana päivänä ortopedi soitti ja käski tulemaan takaisin sairaalaan, sillä kämmenluu oli väärässä asennossa. Kipsi poistettiin ja luu väännettiin lähes oikeaan asentoon. Muistona tästä 1989 tapahtuneesta lyönnistä on luussa oleva pieni mutka. 

Kuntoillessani 1990 Rautaruukki engineeringin kuntosalilla tapahtui seuraava murtuma. Treenin loppuverryttelynä nostelin reilun 10 kg käsipainoa penkillä maaten ja välillä nousin heiluttelemaan jalkoja laajakaarisesti puolapuista kiinni pitäen. Muutaman kerran sitä tehtyäni tapahtui tapaturma. Potkaisin vahingossa metalliseen käsipainoon joka lensi muutaman metrin päähän. Kipu oli kova, mutta tein harjoitukset loppuun ja sen jälkeen saunaan jossa laitoin jalan kylmään vesisankoon.

Näkymättömät arvet

Lisäksi meillä kaikilla on arpia jotka eivät näy ja niitä voi olla enemmän kuin pinnallisia. Ne ovat syvällä ja saattavat olla paljon kivuliaampia kuin pinnalliset Onneksi omat ovat arpeutuneet ajan saatossa. Toki ne saattavat joskus hieman ”kirrata”.

Elämänura osa 13: 1990 Elämäni suurin menetys

Tervahiihto 1990

Osallistuin toisen kerran legendaariseen Tervahiihtoon. Ilmoittauduimme Polartekin porukan kanssa 40 kilometrin matkalle ja sovimme, että otamme rennosti emmekä kilpaile. Talven hiihtoni olivat 50 kilometriä, mutta pohjakuntoni oli erinomainen. Arvaattekin miten siinä sitten kävi. Tulimme lähtöpaikalle juuri ennen lähtöä ja jouduimme porukan hännille. Lähtölaukauksen jälkeen ja muutaman kilometrin madeltuamme Esko Ruotsalainen lähti vetämään letkan ohi ja minä tietysti perässä. Tunsin rasitukseni olevan aivan maksimin tuntumassa Eskon perässä roikkuessa. 30 kilometrin kohdalla olleessa ylämäessä sukseni alkoivat jo lipsahdella väsymyksestä siihen malliin, että päätin höllätä päästäkseni maaliin saakka. Koska Esko oli mielestäni ylipukeutunut ajattelin hänen katkeavan ennen loppua. Oulujoen jäällä olin näköetäisyydellä Eskoon, mutta hän jaksoi loppuun kuten minäkin hänestä reilusti jääneenä. Aikaa reittiin meni huonohkoilla suksilla 3:31:40. Osittain Tervahiihdosta suivaantuneena kävin huhtikuussa ostamassa uudet Fisher SL kombisukset.

Durgapurin masuunin suunnittelu eteni aikataulun mukaisesti. Auto Cad tuli aina vain tutummaksi piirikaavioita ja layouteja piirtäessä.

Maalis- huhtikuun vaihteessa kävimme Pipon porukalla Jällivaaran Dundretissa viikonlopun kestävällä laskettelureissulla. Jorma Friman lainasi laskettelusukset sekä muut tarpeet ja antoi neuvoja kuinka lasketellaan. Reissu oli mukava, mutta lasketteluni on jäänyt siihen kertaan. Varmaan nuorempana olisin innostunut suunnattomasti, mutta ei se enää sillä iällä saanut aikaan suurta intohimoa lajia kohtaan.

Luokkakaveri Jari Pöppöseltä tuli kirje Tokiosta jossa hän oli työkomennuksella. Olivat vuokrat kohdillaan, muistaakseni olisin asunut reilun vuoden Tokiossa olleella kuukauden vuokralla.

Tamás Molnár Unkarista oli vetämässä Oulun Karateseuran järjestämää leiriä. Mukavan tiukat harjoitukset.

Kesäloma 1990

Kesälomalla oli hieman yksinäistä eikä uuden vahvistimen ja tupladekin ostaminen sitä helpottanut, joten päätin lähteä sukuloimaan Etelä-Suomeen. Pyysin äitiä ja isää mukaan. Äiti kehotti ottamaan mukaan myös kuopukseni ja Reiman äiti suostui siihen. Kävimme äidin siskon sekä serkkujemme luona Lahdessa ja Porvoossa.

Lauri Mikkonen joka asui Porvoossa oli kuin isoveli. Hän oli menettänyt isänsä sodassa ja nuoruudessaan hän vietti meillä useita kesiä. Opiskellessaan teknikoksi hän asui alkuajan vinttihuoneessamme. Valmistuessaan hän oli kaikkienaikojen nuorin teknikko. Lahdessa yövyimme tädin luona ja kävimme katsomassa Rainer Sihvosen perhettä  sekä Anneli Huuskosen luona jolla oli suuri sikala miehensä Anteron kanssa. Äiti oli laihtunut huolestuttavasti ja Lahdessa ollessamme hän menetti hetkeksi tajuntansa. Kehotin isää hoitamaan äidin lääkäriin kotiuduttuamme. Muuten kesälomareissu meni loistavasti ja sukulaiset pitivät meitä kuin kukkaa kämmenellä.

Lopulta loma loppui ja palasin töiden pariin. Osa masuunin suunnitteluryhmästä lähti asennusvalvontaan ja käyttöönottoon Intiaan. Olosuhteet paikanpäällä olivat olleet todella eksoottiset. Palaveriin mennessä muutama oli joutunut lähes shokkiin kulttuurien valtavasta erosta. Asennusvalvojista suurimmalla osalla oli ollut paha vatsatauti. "Parhaimmillaan" yhden istuessa pytyllä ja samalla oksentaen lavuaariin oli hän vain nostanut ystävällisesti takamustaan toisen tullessa oksentamaan.

Syyskuussa hieman myöhässä olleissa "pikkujouluissa" katsoimme paikanpäältä kuvattuja videoita. Videoija kehotti kuvittelemaan olevamme Ruskon kaatopaikalla 30 asteen helteellä jolloin video tuntuisi aidommalta, sillä sellainen lemu siellä oli kaduilla leijunut avoviemäreistä!

Tutustuin perintätoimistoon

Syyskuussa tuli soitto Peritätoimisto Kontanto Oy:stä joka järkytti minut syvästi. Olen aina huolehtinut maksuni ajallaan ja jos on ollut tiukkaa niin olen neuvotellut maksuaikaa. Kaikki on aina järjestynyt, mutta mitä nyt? Meillä oli ollut Kaijonharjun kaupassa tili. Kun erosimme ja muutin pois kävin ilmoittamassa kauppaan, etten ole enää tiliasiakkaana. Kuitenkin nimeni oli alkuperäisessä sopimuksessa eikä entinen vaimoni ollut maksanut kauppalaskuja joten niitä perittiin minulta. Suomensin Kontantosta soittaneelle, että olen eronnut ja minulla on sopimus ex-vaimoni kanssa hänen velvollisuudestaan hoitaa velat kauppaan. Ne olivat kuitenkin vain kasvaneet. Sitten muistin, että toisessakin kaupassa oli tili ja soitin sinne jossa oli myös melkein saman suuruinen rästi hoitamatta joka ei ollut vielä lähtenyt perintään. Maksaja oli luvannut hoitaa velvoitteet, mutta hänen osoitteensa ei ollut kauppiaiden tiedossa. Soitin entiselle anopille joka järkyttyi myös. Lopulta asia hoitui kun uusi miesystävä hoiti velat jotka olivat lähes tuplautuneet alkuperäisestä. Kiitos hänen!

Tapaturmakierre syvenee

Onnettomuuskierteeni jatkui Rautaruukin kuntosalilla, kun lokakuun 9. päivänä potkaisin oikean jalkani 10 kilon käsipainoon joka lensi monta metriä. Suoritin harjoituksen loppuun jonka jälkeen saunassa upotin jalkani kylmään vesiämpäriin. Harjoitusten jälkeen kävin isäni luona jolloin kipu alkoi vain pahentua. Seuraavana päivänä töihin linkatessani piirtäjä Raili patisti minut lääkäriin. Jalkapöydän luu oli murtunut jonka seurauksena oli kolme viikkoa lasikuitukipsiä.

Kipeytynyttä akillesjännettä hoidettiin urheilupolilla lokakuun alusta viikoittain yhteensä kuudella Arteparon  pistoksella. Lopputarkastuksessa kysyin hoitaneelta lääkäriltä, että onko jalka kunnossa voidakseni mennä taas squash- ja karateharrastuksiin, hän sanoi jalan kestävän harjoitukset. Eipä lääkäri tiennyt kuinka kävisi. Marraskuun 5. päivänä vasen akillesjänteeni katkesi alkuverryttelyssä pelatussa salibandyssä. Keväällä alkaneen liiallisen rasituksen ja vähäisen palautumisen vuoksi jänne ei ehtinyt parantua. Akillesjänteen leikanneen lääkärin mukaa se oli ollut rispaantunut kuin hevosen häntä. Kohtuus kaikessa, myös liikunnassa, oli taas uusi karvas opetus.

Kipsi vaihdettiin kolmen viikon jälkeen uuteen jolloin jalkaterä asetettiin 90 asteen kulmaan. Kipsi oli neljä viikkoa ja sen poiston jälkeen jalka oli surkeassa kunnossa, lihakset olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen.

Surullinen joulun aika 1990

20.12.1990 kelloradio herätti minut. Megan toimittaja Lyly Rajala sanoi, että terveisiä renttupojalta äidille Mikko Alatalon Hyasinttien aika kappaleen saattelemana. Koskettava laulu sai silmäni hikoilemaan. Soitin aamupäivällä töistä kotiin. Isä totesi, että äiti on niin huonossa kunnossa ettei hän tahdo päästä ylös sängystä. Olin monta kertaa kehottanut heitä käymään lääkärissä, mutta heidän omalääkärinsä vastaanottoaika oli vasta tammikuun puolessa välissä.

Aamuinen herätys mielessäni otin yhteyden terveyskeskukseen saaden lääkäriajan. Soitin veljelleni kehottaen hänet äidin ja isän avuksi vastaanotolle. Veljelläni oli paha tapa aukoa päätä väärässä paikassa, mutta olla tosi paikassa hiljaa. Sanoin, että nyt pidät huolen jotta äiti tutkitaan kunnolla. Lääkäri oli ollut välinpitämätön, mutta evästykseni muistaen Pertti oli ollut tiukkana vaatien kunnon tutkimusta. Hetken äitiä tunnusteltuaan lääkäri oli palannut pöytänsä ääreen kirjoittaen A4 arkillisen tekstiä OYKS:n lähetteeseen. Menin työpäivän päätyttyä sairaalaan jossa kerrottiin äitini luvalla, että hänellä on pitkälle edennyt haimasyöpä.

Toivoin lauantain Radio Megan toivekonsertista Mikon Hyasinttien aikaa. Joulutervehdykseni luki tuttu Anu soittaen oikean kappaleen, josta kiitos hänelle!

Joulu oli todella haikea. Yritimme kuitenkin piristää äitiä ja isää peläten mitä uusi vuosi toisi tullessaan. Äidin tila heikkeni päivä päivältä isän hoitaessa häntä kotona muutamaa sairaala keikkaa lukuun ottamatta. Kävin katsomassa äitiä päivittäin ja muutoksen havaitsi joka päivä. Veljeni Pertin vierailuun tuli hieman pitempi tauko. Seuraavalla kerralla muutos äidin kunnossa järkytti häntä niin ettei hän kyennyt enää vierailuihin.

Serkkuni Lauri Mikkonen ja hänen vaimonsa Irma olivat poikansa luona Australiassa.  Sinä päivänä jolloin äitini sairaus todettiin oli Laurille tullut Tasmaniassa ollessa konkreettinen tunne, etiäinen, ettei Oulussa ole kaikki kunnossa. Kun he saapuivat takasin Suomeen he soittivat välittömästi Ouluun. Kuullessaan ikävät uutiset he varasivat välittömästi lennon Ouluun nähdäkseen äitini, joka merkitsi todella paljon myös heille. Äiti totesi, että eihän tässä enää mitään voi, mutta olisihan täällä voinut elää vähän pitempään.

Äiti pohti elämän rajallisuutta.

Koska lopputulos oli tiedossa hoidimme valmisteluja jo alustavasti.

Isä soitti, ettei äiti nukkunutkaan kuten hän oli luullut vaan kotihoidon hoitajien mukaan hän oli koomassa. Menin heti töiden jälkeen vanhempien luo ja jäin yöksi. Aamulla tilanne ei ollut muuttunut joten lähdin töihin. Iltapäivällä isä soitti ilmoittaen suru uutisen. Lähdin välittömästi töistä isän luokse.

70 vuotiaan äidin voimat olivat ehtyneet ja hän kuoli 30.1.1991. Olin pelännyt kuolemaa ja kuolleita lapsuudesta lähtien. Syntymän ja elämän kanssa olin sinut, mutta...... Tämä rankka mutta tietyllä tavalla kaunis tapahtuma muutti suhtautumiseni kuolemaan. Nyt kaikki kolme osaa elämänkaarestamme olivat tasapainossa ja kohdattavissa. Isä hoiti äidin loppuun asti kotona mikä oli todellinen rakkauden osoitus puolisolleen. Äiti oli levollisen näköisenä omalla sängyllään vailla tuskaa ja surua joka jäi meidän osaksemme.

Sitä tyhjyyden tunnetta on vaikea kuvailla minkä äidin poismeno aiheutti, mutta elämän oli jatkuttava.